Ahtaalla portilla ei ole ruuhkia

Matteuksen evankeliumi kirjoittaa: ”Sillä joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen. Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon.”

Kristityt tulkitsevat tämän useimmiten niin, että oma elämä on kadotettava 2000 vuotta sitten eläneen Nasaretin Jeesuksen tähden. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa tapa tulkita kirjoitusta. Jeesus on voinut (tai evankelistat ovat voineet) käyttää itseään ajattoman ja ikuisen olemuksen, Kristuksen, omassa elämässään toteuttaneena olemuksena: niin että jokaisen seuraajankin pitäisi tulla aivan samaksi sisäisimmän, henkisen olemuksen toteuttajaksi kuin hän itse jo oli.

Johanneksen evankeliumi jatkaa samaa teemaa: ”Unohtakaa itsenne, ottakaan ristinne ja seuratkaan minua.”

Esikuvan ja esimerkin seuraaminen ja toteuttaminen eivät tietenkään aina ole sama asia, mikäli seuraaminen tarkoittaa vain ulkoista käyttäytymistä ja olemusta. Toteuttaminen edellyttää sisäistä muutosta esikuvan kaltaiseksi.

Kristillisissä tulkinnoissa tämä sisäinen muutos siirretään usein kuoleman jälkeiseksi tapahtumaksi, jonka toteutuminen riippuu elämän aikaisesta uskosta. Evankeliumeista voidaan tosin saada sellainen vaikutelma, että muutoksen tulee tapahtua jo maallisen elämän aikana, mutta että ihmisyyden tässä kehitysvaiheessa siihen kykenevät ainoastaan harvat ja valitut – mikä tuskin tarkoittaa ennalta valittuja (predestinoituja).

Hyvin harvat ihmiset edustanevat Paavalin ”viimeistä Adamia”, eläväksi tekevää henkeä. Ihmiskunta käy yhä ”ensimmäisen Adamin”, elävän sielun peruskoulua. Se oppii ”rakastaen, kärsien ja unohtaen hyvän ja pahan tiedon puiden” läksyjä – ja laiskanläksyjä.

Kristillinen mystikko, Jakob Böhme tulkitsee itsensä unohtamisen ja ristinsä kantamisen seuraavasti: ”Kun inhimillisen tahdon henki astuu ristin kuolemaan, se pukee itsensä uudelleen jumalalliseen olemukseen, Kristuksen lihaan, ja saattaa sen itsensä kera valon maailmaan.”

Böhmen selitys on vaikeahko. Sen mukaan Kristuksen seuraaminen ei tarkoita ainakaan pyrkimistä samaan konkreettiseen kohtaloon (kuten se joskus kirkon ensimmäisillä vuosisadoilla on tulkittu). Seuraaminen merkitsee oman katoavaisen luontonsa sisäistä luovuttamista ristille, että se voisi – Jumalan armosta, ja oman antaumuksen kaikesta maallisesta alastomaksi riisumana – korvautua katoamattomalla.

Käytännössä itsensä ja elämänsä unohtaminen ja kadottaminen ovat kaikkein vaikeimpia ja vaativimpia asioita, jotka tosin koskettanevat vain niitä harvoja ja valittuja, jotka lähestyvät kaidalla polulla ahdasta porttia. Portti erottaa ajallisen ajattomasta. Sen läpi ei mikään ajallinen tai lihallinen voi astua sisään. Portti muodostaa tavallaan ristin, jonka leikkauskohdassa ajallinen luovuttaa vapaaehtoisesti sijansa ajattomalle ja vapautuu sisäisesti katoavaisuuden kahleista.

Lavea tie kuvaa ihmisen tajuntaa, joka hakee pitkään virikkeitä kaikista mahdollisista suunnista ja asioista. Ajan myötä sen erotuskyky alkaa parantua niin, että se kykenee seulomaan olennaisen ja kestävän epäolennaisesta ja ohimenevästä. Tietoisuus ei enää pelkästään laajene, vaan alkaa myös syvetä – kasvattaa ymmärrystä.

Tie alkaa ”kaveta” siinä mielessä, että ulkoiset virikkeet eivät enää sido ja ehdollista sitä itseensä, vaan mieli toimii avoimena ja vapaana alkaen havaita asiat ilman aikaisempien ehdollistumien luomia ennakkokuvia. Kun mieli on lopulta valmis luopumaan sisäisesti kaikista ulkoisen elämän mahdollistamista asioista, on ihminen tullut ahtaan portin eteen.

Kaidan tien kulkeminen liittyy ”leivisköiden oikeaan käyttöön”, joka saatetaan sekoittaa tarpeeseen hankkia maallista hyvää niin paljon kuin mahdollista. Maallisten asioiden hyvyys tai pahuus mitataan siinä, millaisia pysyviä jälkiä ne piirtävät ihmisen sisäiseen olemukseen.

Leiviskän todellinen merkitys on kuitenkin täysin sisäinen: jokaisessa ihmisessä on hengen siemen, jota hänen tulisi elämässään ja elämällään vaalia ja ravita. Sen tulisi lopulta tuottaa niin paljon mieltä ja sielua muokkaavaa satoa, että sato tukahduttaa luonnollisella tavalla kaiken alempiin olemuksiin pesiytyneen pahuuden ja tietämättömyyden.

 

.