Kelpaako ajattelukyky olemassaolon varmenteeksi?

Usein kuullaan toistettavan René Descartesin toteamusta, ”ajattelen, siksi olen olemassa”. Hyvin harvoin törmätään Friedrich Nietzschen esittämää vastaväitteeseen, ”ajattelen, juuri siksi en ole olemassa”!

***

Väitteiden oikeellisuus riippuu siitä, mitä olemassaololla, ja olemassa olijalla tarkoitetaan.

Mikäli lähtökohtana on persoonallinen tuntemus erillisestä, fyysisen elämän ajan kestävästä minuudesta, löytyy Descartesin väitteelle jonkinlaiset perusteet - ehdollisen olemassaolon puitteissa.

Mikäli puhuttaisiin kestävästä, jopa fyysisen kehon tuhoutumisesta riippumattomasta tietoisena olemisesta, löytyy Nietzschen ajattelulle kestävä pohja - ainakin filosofian puitteissa.

***

Persoonallinen käsitys erillisestä minuudesta, egosta, muodostuu siitä, että ihminen samastuu ajatuksiinsa eli mielikuviin itsestään. Mielikuvat syntyvät, lisääntyvät ja monipuolistuvat elämän kuluessa ympäristön kanssa käydyn vuorovaikutuksen myötä. Aikuisiällä jokaisella ihmisellä on jopa lukemattomia näkemyksiä itsestään, jotka aktivoituvat hänen mielessään tilanteiden mukaan.

Ihminen rakentaa näkemyksensä toisista ihmisistä hänestä saamiensa mielikuvien nojalla. Muodostunut koostuma värittää usein myös ihmisen myöhempiä havaintoja toisista, jolloin puhutaan ennakkoasenteesta.

***

Jos kohotamme tarkastelun hieman henkisemmäksi, täytynee meidän kallistaa vaakaa Nietzschen näkemyksien suuntaan - viittaavathan esim. raamatun vaatimukset itsensä ja elämänsä kadottamisesta varsin yksiselitteisesti siihen, että tavanomainen, ehdollistuneisiin mielikuviin nojaava minuus on jotakin puutteellista, josta pitäisi päästä eroon.

Vasta täydellisen sisäisen muutoksen jälkeen olisi mahdollista saavuttaa sellainen olemisen tila, joka ei riipu ajallisista muutoksista, muodoista ja käsityksistä.

Itämaiset esitykset aistein koettavan elämän harhanomaisuudesta nojaavat myös siihen, että käsityksemme elämästä perustuvat alati muuttuviin ja ajan myötä katoaviin tekijöihin. Ihmisillä on kyllä jossakin mielessä objektiivinen tietoisuus aineellisista ilmiöistä, mutta vain subjektiivinen käsitys asioista, joita ei voida aistia tai mitata.

***

Ihmistietoisuuden evoluution perimmäisenä tarkoituksena lienee se, että ihminen jossakin vaiheessa saavuttaisi objektiivisen tietoisuuden myös elämän syvimmissä ulottuvuuksissa, joista raamattu käyttää nimitystä ”taivasten valtakunta” (tai ainakin joissakin sen useista asuinsijoista – tietoisuuden tiloista).

Tavanomainen käsitys taivaasta lienee mentaalinen projektio -  ihannetila, joka nojaa puhtaasti maallisten elämänkokemusten varaan. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö ihanteellisia mentaalisia, paratiisinomaisia tiloja voisi olla olemassa. Mutta ne ovat lähinnä heijastumia, jotka eivät perustu ajattomiin ydinolemuksiin, vaan ajallisiin ehdollistumiin.

Ihmiskunnan suurimmat mystikot ovat hyvin yksituumaisesti kertoneet, että todellisuuden oivaltaminen tapahtuu tavanomaisten psyykkisten toimintojen: aistihavaintojen, tunteiden ja ajattelun tuolla puolen. Kyseessä olevien tietoisuuden tilojen käsitteellinen kuvaaminen ymmärretään useimmiten väärin, koska kuvaamisessa joudutaan käyttämään aikaan ja tilaan ehdollistuneen elämän käsitteitä. Puhutaan näkemisestä, jonka tavallinen tajunta käsittää niin, että on olemassa havaitsija ja hänestä erillinen havaintokohde. Tämä ei kuitenkaan vastaa syvimpien kokemusten todellisuutta. Erillisyyttä koetaan vain psyyken puitteissa, jota periaatteessa voitaneen kutsua myös "lankeemuksen tilaksi" - tosin sellainen lienee tarkoitettu läpikäytäväksi välivaiheeksi pitkässä kehityskulussa "ensimmäisestä Adamista viimeiseen".

***

Eräs suurimmista mystikoista on Johanneksen evankeliumin 5:26 mukaan lausunut: "Sillä niin kuin Isällä on elämä itsessänsä, niin hän on antanut elämän myös Pojalle, niin että myös hänellä on elämä itsessänsä."

Toteamus vahvistanee Nietzschen väitteen oikeellisuuden: todellinen olemassaolo tarkoittaa sitä, että yksilöllä on "elämä itsessään" - menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus avoimena, välittömänä ja välineettömänä (hengessä)kokemisena ilman ajan ja tilan ajatusmuodoiksi luomia harhanomaisia rajoitteita.