Santeri Alkio ja nuorisoseuraliike

alkio

Santeri Alkio (17. kesäkuuta 1862 Laihia – 24. heinäkuuta 1930 Laihia) oli 1900-luvun alun johtavia suomalaisia poliitikkoja, kirjailija ja toimittaja, joka muistetaan nuorisoseuraliikkeen voimahahmona ja Maalaisliiton perustajana.

Alkio oli myös erittäin tuottelias kirjailija sekä sanomalehti Ilkan perustaja ja päätoimittaja vuodesta 1906 vuoteen 1929.

Toisin kuin Maalaisliiton toinen varhainen johtohahmo Kyösti Kallio, Alkio oli enemmän henkisiä ihanteita korostava kuin käytännöllinen poliitikko. Hän asetti poliittisen puolueen toiminnallekin hyvin korkeat eettiset tavoitteet, joiden käytäntöön soveltaminen ei kuitenkaan ole missään poliittisissa yhteyksissä osoittautunut ongelmattomaksi.

Alkio oli innokas demokratian ja Suomen itsenäisyyden puolestapuhuja. Johtaessaan nuorisoseuraliikettä, hän halusi puolustaa puhtaita maalaiselämän arvoja sekä vaalia raittiutta ja terveitä elämäntapoja. Raittiusihanteen synnyttämä tavoite oli tuolloin yhteinen myös herätys- ja työväenliikkeillä.

Santeri Alkio suhtautui kriittisesti sekä sosialismiin että kapitalismiin, koska ne molemmat perustuivat materialistiseen ihmiskäsitykseen, kun taas Alkio asetti toivonsa ihmisten sisäiseen kasvuun.

***

Nuorten painoarvo oli vuosisadan vaihteen Suomessa luonnollisesti suuri, koska väestöstä oli yli puolet alle 25-vuotiata. Nuorisoliikkeen syntyvaiheessa nousi esiin myös toisenlaista ”kulttuuria”, mm. kaupunkijengien väkivaltaista vetelehtimistä julkisilla paikoilla. Nuorison holtittomuuksiin ja väkivaltaisuuksiin johtanutta ”turhautumista” oli toki esiintynyt jo 1800-luvun alkupuolella (Suomen Sodan jälkeen) ja puolessa välissä (puukkojunkkarit), mutta se oli tasaantunut, osaksi herännäisyyden nousun myötä.

 

Suomessa virinneessä uudessa nuorison kasvatusliikkeessä oli nähtävissä grundtvigilaisen filosofian piirteitä, missä pyrittiin herättämään nuorten sivistyshalu lähtemällä liikkeelle heidän omista elämäntilanteistaan ja kokemuksistaan.

Ihmisyys ja sen kehitystarve on pantava kaiken yhteiskunnallisen ja valtiollisen uudistamisen pohjaksi. Koska ihminen on osa luontoa, tulisi myös työn ja asumisen olla luonnonläheistä. Alkion havaintojen mukaan suurkaupunki saattoi jopa rappeuttaa ihmisyyttä.

1800-luvun kahden viimeisen vuosikymmenen aatteellisiin virtauksiin kuului se, että kansalaisia haluttiin ohjata oikeana pidettyyn henkilökohtaiseen elämään.

Alkiolle tärkeä ihanne oli vapaa itsekasvatus, jossa jokainen yksilö opetti itseään hyviin tapoihin ja harrastuksiin ja taisteli pahoja taipumuksiaan vastaan. Tätä ihannetta hän korosti nuorisoseurassa.

Nuorisoseuroissa tuli pyrkiä vaikuttamaan jokaiseen ihmiseen täysin vapaana yksilönä, niin että kaikki tuntisivat itsensä jäseniksi, joilla on todellista merkitystä. Kokeneempien nuorten tuli toimia johtajina, muttei pyrkiä ryhmän yläpuolelle määräilemään, vaan jatkuvaan neuvonpitoon jäsenten kanssa, tähdensi Alkio.

Kasvatuksellisista periaatteista lukiolainen Juho Hietanen kirjoitti Waasan lehdessä v. 1881, ettei kielloilla ja käskyillä saada mitään positiivista aikaan, vaan nuorisossa on herätettävä sisäisen kohoamisen tahto, ja heitä oli sitten ohjattava omatoimisesti toteuttamaan tätä tahtoa.

 

Nuoruus on ihanteiden ja vakaumusten etsimisen aikaa, joten nuorisoseuroissa keskusteltiin viinasta, tanssihuveista, tuhlauksesta ja ylellisen elämän ihannoimisen vaaroista. Oman vastuun ja vakaumuksen merkitystä korostettiin aikana, jolloin vanha yhteinen tapakulttuuri oli menettämässä otettaan.

Näin ei valitettavasti toimittu lähes sata vuotta myöhemmin 1960- ja 70-luvuilla, jolloin tehtiin eräänlainen ”kulttuurivallankumous”, jossa rajaton vapaa kasvatus ja moraali sekä täydellinen tasapäisyys nostettiin ainoiksi yleisiksi tavoitteiksi. Käytännössä tämä johti usein kasvatuksen laiminlyöntiin, kurin katoamiseen ja moraaliseen holtittomuuteen, eikä kaikkia jälkiä ole vieläkään saatu korjattua. Etenkin pääkaupunkiseudulla näyttää nuorison väkivaltaisuus taas lisääntyvän ja kohdistuvan jopa aikuisiin ja vanhuksiin.

 

Suomen nuorison liiton puheenjohtajan, tohtori Zachris Castrénin mukaan poliittisiakin asioita voitiin toki käsitellä, mutta niihin ei pitänyt antaa valmiita vastauksia, kuten puoluesidonnaiset järjestöt tekivät, vieden samalla nuorison kehitystä harhaan.

Alkio katsoi, että uskonnolliset ja poliittiset järjestöt tarjoavat valmiin ohjelman, nuorisoseurojen kasvatuksen ollessa sitä vastoin avointa. Tarkoituksena ei siten ollut ehdollistaa nuoria ennalta määrättyjen käsitteiden puitteisiin.

Nuorisoseurojen kasvatusajattelu uskoi korkeiden ihanteiden voimaan, missä itsekasvatukselle ja oman vakaumuksen löytämiselle piti antaa riittävästi tilaa ja aikaa. Uskonnollinen puhdasoppisuus ja poliittiset ideologiat koettiin tästä näkökulmasta kasvua vaarantaviksi.

 

Yleistä oikeutta koulunkäyntiin kyllä puollettiin, mutta varsinaiseen elinolojen parantamiseen yhteiskunnan keinoin ei vaadittu. Santeri Alkion mielestä sosiaaliturvan parantaminen ei ollut toimiva ratkaisu, koska lainsäädännöllä ei kyetä muuttamaan ihmisluonnetta, josta ongelmien todelliset syyt johtuvat.

Köyhyyden vastaisessa taistelussa pidettiin yksilön omaa vastuuta ensisijaisena. Valistuksen tiellä olevan nuorison tulee säätyrajoitusten yläpuolella järjestää rivinsä kasvattaakseen koko nuorisossa kykyä valita elämänuransa, kunnioitusta sekä ruumiilliseen että henkiseen työhön, laiskottelemisen halveksuntaa ja tulemaan toimeen vähällä pitäen ylellistä elämää lähes syntinä.

Luonteen kasvatus astuu etualalle ja tulee kuulumaan jokapäiväisten tehtävien joukkoon (Alkio 1901).

Suomalainen nuorisoliike näytti yhdistystoiminnassaan mallia muillekin, koska täällä molemmilla sukupuolilla oli yhtäläinen asema, kun taas Euroopan valtavirta eritteli tytöt ja pojat omiin järjestöihinsä.

Nuorisoseurojen ydinaluetta oli maaseutu, jonka elämänmuotoja ja arvoja liike myös piti huomattavasti kaupunkien edustamaan ”turmellusta” terveellisempänä.

Nuorisoseuraliike oli voimissaan yli viisikymmentä vuotta. Yleisen kulttuuritarjonnan lisääntyminen niin television kuin muissakin muodoissa kuitenkin hajotti nuorten omaehtoisen aktiviteetin eri tahoille. Kansalais- ja työväenopistot ottivat kantaakseen suuren osan nuorisoseurojen tuottamista kulttuuritoiminnoista. Valitettavasti uudet toimijat eivät kuitenkaan ole kyenneet kohottamaan yhdessä tekemisen aatetta samaan asteeseen kuin nuorisoseuroissa.

Omaa kieltään tästä yhteisöllisyydestä kertonee alla oleva kuva Vähänkyrön Toukolan nuorisoseuran kattotalkoista.

toukola