Entäpä jos usko tarkoittaakin ihmisen sisäistä olemusta?

 

Paavali kirjoittaa 1. Korinttolaiskirjeen 13. luvun 13. jakeessa hyvin tunnetun lauseen: ”Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus.”

Apostolia tulkitaan usein niin, että hän asetti pelastuksen ehdot ainoastaan uskon varaan. Edeltävässä lauseessa usko ei kuitenkaan ole edes suurin ihmismielen ominaisuuksista, joten pelastuksen rakentuminen pelkästään sen varaan ei liene kestävällä pohjalla ainakaan silloin, jos uskolla tarkoitetaan uskomista joihinkin sovittuihin ajatusmuotoihin.

Käytännön elämässä voidaan havaita, etteivät usko, toivo ja rakkaus ole mitään täysin pysyväisiä ihmismielen ominaisuuksia. Epämiellyttävät kokemukset ovat omiaan horjuttamaan lähes kaikkien uskonnäkemyksiä, toiveita ja rakastavaa suhtautumista niin läheisiin kuin vieraisiin.

Inhimillinen rakkaus nojaa useimmiten tunteisiin, jotka eivät yleensä ole luonteeltaan kovin stabiileja, vaan kääntyvät varsin helposti vastakkaisiksi. Pysyväksi rakkaus tulee vasta silloin, kun se kumpuaa tunnetta selvästi korkeammasta olemuksesta, joka ei enää valikoi rakkauden kohteita.

Viisas Siirak varoitteli luottamasta kehenkään ennen kuin oppi tuntemaan tämän ajattelutavat. Ajattelutavatkaan eivät kelvanne pelastuskriteereiksi, koska ne saattavat olla suurelta osin suoria lainauksia toisilta ihmisiltä, jolloin ne eivät välttämättä ole ”tulleet lihaksi” – yksilöllisiksi ominaisuuksiksi.

Ihmisen ajattelu ja reagointi nojaavat hänen tajuisiin ja alitajuisiin muistikuviinsa ja ehdollistumiinsa. On erittäin harvinaista, että voitaisiin puhua puhtaasta tietoisuudesta, todentuneesta ”lasten kaltaisuudesta”, josta on mahdollista nousta tai pikemminkin laskeutuu virheetöntä tietoa ja taka-ajatuksetonta rakkautta.

***

Lienee selvää, ettei ihminen todellisuudessa tunne itseään, saati toista ihmistä – Jumalasta puhumattakaan. Hän ei edes tiedä, mistä hänen ajatuksensa ja tuntemuksensa tulevat, ja mihin ne päätyvät.

Materialistit saattavat väittää, että tajuinen toiminta johtuu ainoastaan aivosolujen vuorovaikutuksesta, ja että tietoisuus sammuu täydellisesti kehon kuolemaan. Tällainenkin ”usko” on lähinnä luottamusta hieman erilaisiin ajatusmuotoihin kuin mihin perinteiset uskonnot yleisesti nojaavat.

Miten me tuomitsisimme rehellisen ateistin ja epärehellisen kristityn välillä? Onneksemme meidän ei tarvitse toimia edes valamiehinä, saati tuomareina. Näkemyksemme nojaavat pääosin yhteisöelämässä syntyisiin ehdollistumiin ja niiden tiivistymiin: lakeihin, tunnustuksiin ja kulttuurissa vallitseviin tapoihin.

***

Usein väitetään, että jokaisella ihmisellä on omatunto, joka antaa erehtymättömiä viitteitä siitä, miten olisi hyvä ajatella ja toimia. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, koska omatunto vain harvoin on todella omaa: tavallisimmin se on yhteisön normistojen ja omien tunteiden (lähinnä pelkojen) sekoitus. Todellisen omatunnon esiin kaivaminen ”lauman äänen” alta on hyvin pitkällinen ja usein myös äärettömän raskas urakka.

***

Pelastuksesta puhuttaessa ei aina määritellä sitä, minkä tulisi pelastua ja mihin. Selvät havainnot osoittavat todeksi siunauspuheen sanoman siitä, että lihallinen keho palautuu tavalla tai toisella luonnon kiertokulkuun. Tämä sotii ainakin fyysisen ruumiin ”ylösnousemusta” vastaan – ja saakin sotia, koska näkemys on jo pitkään havaittu aivan liian konkreettiseksi virhetulkinnaksi.

Mikäli jokin on todella noustakseen, on se luonteeltaan jotakin muuta kuin se, josta Paavalikin totesi Korinttolaiskirjeessään, ettei ”liha ja veri voi periä Jumalan valtakuntaa, eikä katoavaisuus peri katoamattomuutta.”

***

Pelastusta ajatellaan luonnollisesti useimmiten persoonallisen ihmisen kannalta: mitä minusta nousee ylös tai ainakin jää jäljelle? Paavaliin nojaten voitaisiin vastata, että jäljelle jää sellainen, joka ei ole luonteeltaan katoavaa.

Kaikki aikaan sidoksissa oleva näyttää katoavan ajan mukana, mikä saattaa herättää huolen siitä, löytyykö meistä mitään sellaista, joka kestäisi muussa kuin ajan ja tilan määrittelemissä puitteissa? Persoonan tajuisella olemuksella saattaa tietenkin olla oma ja omanlaatuisensa jatkumo ruumiin kuoleman jälkeen, mutta kuinka pysyvä ja minkä tasoinen tuo olemus sitten on – ken kuolee, hän näkee!

***

Pelastusnäkemykseen saattaa kuitenkin liittyä myös joitakin persoonallista olemusta syvempiä yksilöllisen ihmisyyden kerrostumia, joiden kanssa persoonallisen tajunnan on mahdollista päästä vuorovaikutukseen silloin, kun elämä on siihen ympännyt kaiken tarpeellisen ja karsinut pois arvottoman.

Tällaisen yhdentymisen mahdollisuus ei tietenkään liity vain kuoleman jälkeisiin tiloihin, vaan sen tulisi mieluummin toteutua jo elämän aikana, mikäli jotakin inhimillistä korkeampaa on määrä saattaa aina fyysiseen aivotietoisuuteen saakka – että ”Kristus saisi yksilöllisessä ihmisessä kelpoisensa muodon.”

***

Havaittavat ilmiöt muodostavat järjellä käsittämättömän moninaisuuden. Olisiko persoonalliselle ihmiselle lyhyen elämän jälkeen tarjolla vain kaksi vaihtoehtoa, kadotus tai ikuinen elämä? Raamattu viittaa siihen, että fyysistä tilaa korkeammista ulottuvuuksissa löytyy ”monia asuinsijoja”, ei vain kahta ääripäätä.

Entä jos ylösnousemuksiakin on monen tasoisia – osittaisia ja koko inhimillisyyden ylittäviä? Osittaisissa persoonallinen tajunta siirtyy subjektiiviseen tilaan, joka vastaa sen todellisia ominaisuuksia, eli jollaisessa se on jo mielensä osalta toiminut fyysisen elämänsä aikana. Näissä tiloissa vallitsee jonkinlainen ajan taju, mutta niiden tarkoituksena lienee se, että koetun elämän karkeimmat ainekset seuloutuvat pois ja hienommat sulatetaan sisäisiksi ominaisuuksiksi – mahdollisesti vielä lisäystä ja jatkojalostusta varten.

Mikäli tämä sulatus on tapahtunut jo maallisen elämän aikana, ei subjektiivinen prosessi ole tarpeen, vaan yksilö kykenee tietoiseen vuorovaikutukseen ehdollistumattomien olemustensa kanssa myös ajallisilla olemisen tasoilla.

Edellisen kaltaista voidaan tietenkin aina kutsua katteettomaksi spekulaatioksi. Mutta millaisen kuvan saakaan kaiken ymmärtävästä, rakastavasta Isästä, mikäli ottaa todesta lausumat ikuisesta tuskasta pelkkien väärien ajatusmuotojen takia niille, jotka jo alusta saakka ovat tuhoon tuomitut, tai ikuisesta autuudesta niille onneen arvotuille, jotka mukauttavat ja rajoittavat mielensä yhteisten tunnustusten ahtaisiin puitteisiin.

***

Raamattu vakuuttaa, ettei ole mitään salattua, joka ei tulisi julki. Tämä tarkoittanee sitä, että elämän sisimmissä kerrostumissa todellinen olemus on joka hetki avoimena – mitään ei voida peitellä tai muunnella siten, kuin ihminen ulkoisessa elämässään useimmiten tekee.

Sisäinen todellisuus tuskin laskee kirkossa käyntien ja rukousten lukumäärää, vaan havainnee välittömästi sen, mitä elämä on itse kunkin sisäisyyteen synnyttänyt. Tämän nojalla kaikki asettunee aina armon ja erehtymättömän viisauden saattelemana juuri siten ja sinne, mihin kukin kussakin vaiheessaan luonnostaan kuuluu.

Joten – kuten virsi 547 toteaa: ”Joka aamu on armo uus, miksi huolta nyt kantaa”! Riittää, että itse kukin tekee kohdallaan parhaan tahtonsa mukaan ja jättää lopun suuren elämän murheeksi.