52 vuotta valokuvauspalvelua Kyrönmaalla

Tänä syksynä tuli kuluneeksi 52 vuotta siitä, kun Kalevi Mielty aloitti valokuvaajana Orismalan Annalanmäellä. Kipinä kuvaamiseen oli syttynyt jo 50-luvun alussa, jolloin hän Alavudella ollessaan osti Imperial-laatikkokameran. Harrastus syveni Peräseinäjoella, missä Kalevi rakensi pienen laboratorion ja omatekoisen suurennuskoneen koulun kellariin. Vuonna 1957 harrastuksesta tuli sitten ammatti, joka jatkui hänen kuolemaansa saakka v. 1998.

Kuvassa vasemmalta: Kalevi Mielty, mv. Mauno Rantakari, joht.op. Jaakko Piuhola. Tussipiirros negatiiville: Mauno Rantakari 1955.

Orismalasta siirryttiin pian Isonkyrön keskustaan, ”Lanka-Helmin” (H. Nortunen) vintille, missä toimittiin aina oman talon valmistumiseen saakka v. 1962. Töiden lisääntyessä myös Sisko-puoliso tuli toimintaan mukaan ja oli pian täydessä touhussa niin tiskin takana kuin pimiössäkin.

Ero edellisiin valokuvaajapolviin oli siinä, että oli siirrytty lasilevyistä rullafilmin käyttöön: niin ammattilaiset kuin harrastajatkin pujottelivat kameroihinsa 120, tai 620 filmirullia osaamatta kuvitellakaan, että muutaman vuosikymmenen kuluttua ne kaikki korvattaisiin hävyttömän pienellä kennolla, jota ei tarvitse kehittää, kiinnittää, pestä, kuivata ja katkoa paloiksi paperipussiin. Erikoisliikkeet huolehtivat vielä 60-luvulla kaikista valokuvapalveluista, marketteja, saatikka postimyyntiä ei ollut vielä Suomessa nähtykään. Kaikki kuvat, harrastekuvat mukaan lukien, valmistettiin omassa laboratoriossa, ”pimiäs putkas”, kuten sitä tavallisimmin kutsuttiin. Kameroita ei vielä 60-luvun alussa ollut joka talossa, ja kuvaaminenkin oli vakavampaa puuhaa kuin nykyisin – joka otos harkittiin tarkoin. Kameroiden vähyys vaikutti luonnollisesti siihen, että ammattilaiset kävivät kuvaamassa kodeissa esim. syntymäpäiväsankareiden, jopa toisinaan ”yön kuningattarienkin” puhkeamista kukkaan.

Värikuvauksen yleistyminen toi alalle erikoistuneet laboratoriot, koska pienten värimateriaalierien työstäminen ei ollut mielekästä. Muotokuvien kohdalla mustavalkoiset kuvat toki säilyttivät asemansa aina 70-luvulle, ja erilaisena vaihtoehtona tähänkin päivään saakka.

Kalevi Mielty kehitti ammattitaitoaan erityisesti Suomen Valokuvaajain Liiton piirissä järjestetyissä koulutustilaisuuksissa niin koulutettavana kuin kouluttajanakin ja sai kuvasarjallaan tunnustuksena v. 1971 kansainvälisen A.R.P.S. arvonimen (Association of Royal Photographic Society).

Vuosikymmenen lopussa seuraava sukupolvi, Kalervo ja taidekoulutuksen saanut puolisonsa Marja-Terttu tulivat toimintaan mukaan, hankkivat itselleen ammattivalokuvaajan ammattitutkinnot, ja ottivat ensimmäiseksi haltuun ammattitöiden värikuvavalmistuksen, jota jatkettiin aina nuoremman polven eläkkeelle siirtymiseen saakka. Merkillistä kyllä, että Suomessa on toiminut vain muutama kuvaamo, joissa värilliset ammattityötkin tehtiin itse – vaikka värikuva oli vallannut jo suurimman osan kuvatuotannosta.

Pian laajennettiin toimintaa myös maantieteellisesti, kun nuorempi sukupolvi perusti Tervajoelle Studio Mieltyn. K. J. Mieltyn kuoleman jälkeen Sisko jatkoi valokuvaamotoimintaa alkuperäisellä paikalla muutaman vuoden ajan, kunnes koko toiminta keskitettiin takaisin Isonkyrön keskustaan. Samalla Siskollekin avautui mahdollisuus siirtyä ansaituille eläkepäiville.

Jo 1980-luvun alussa jotkut ammattilaiset uskoivat, että silloin alalle tullut video syrjäyttäisi pian kokonaan perinteisen valokuvauksen. Toisin kävi, ja arviomme siitä, ettei videointiin kannattaisi näillä lakeuksilla paljonkaan satsata, osui oikeaan. Videokuvaus on tietenkin lisääntynyt etenkin harrastepuolella, mutta perinteistä valokuvaa se ei ole eikä tule korvaamaan.

Muutaman viime vuosikymmenen aikana valokuvaamoala hajautui voimakkaasti: syntyi koulu- ja tarhakuvaukseen erikoistuneita valtakunnallisia yrityksiä, kuvanvalmistusta ja välineistöä tarjottiin niin tavarataloissa kuin postimyyntinäkin. Kameroita oli kodeissa jo kasapäin, joten ”yön kuningatarkin” kuvattiin itse, tai naapurin upouudella kameralla.

Uusi vuosituhat toi sitten täydellisen muutoksen: digitaalisen kuvan ja välineistön. Tällä kertaa vain harvat osasivat ennustaa muutoksen nopeutta. Muutamassa vuodessa perinteinen filmille kuvaus väheni lähes olemattomiin. Eihän digitaalisuus sinänsä itse kuvaamista miksikään muuttanut, filmin tilalle vain tuli valokenno, kuvatkin tehdään edelleen pääosin samalle materiaalille kuin aikaisemmin. Mutta suhtautuminen kuvaamiseen on muuttunut, kun yhden harkitun otoksen sijaan voidaankin napsia parikymmentä harkitsematonta - kunnes näppäilyinto hieman laantuu, ja aletaan huomata, että yhtä hyvää kuvaa on mukavampi katsella (saati näytellä) kuin sataa omalaatuista virnistystä.

Mieltyn kuvaamossa digitalisointi aloitettiin jo 90-luvulla ensimmäisen skannerin hankinnan myötä, ja vuoden 2000 alussa avattiin nettiin omatekoiset kotisivut, joita silloin ei vielä moneltakaan kuvaamolta Suomesta löytynyt.

Digitaalinen kuvankäsittely sinänsä ei tuonut työhön paljon uutta, koska perinteisen kuvan käsittelyyn oli panostettu jo yli 40 vuoden ajan: kaikki ammattikuvat oli totuttu retusoimaan nesteellä negatiiveille, ja myös nuorempi kuvaajapolvi kävi opettamassa taitoja ammattilaisille eri puolella Suomea. Tosin vain harvat kuvaajat vaivautuivat harjoittelemaan aikaa, tarkkuutta ja kärsivällisyyttä vaativaa työtä, joka nyt voidaan tehdä Photoshopissa hieman helpommin – joskin siinäkin vaaditaan näkemystä siitä, mikä parantaa kuvan esteettistä lopputulosta, ja mikä vain häkellyttää katsojan hetkeksi.

Muutaman viime vuoden aikana ammattikuvauksissakin siirryttiin meillä täysin digitaaliseen kalustoon. Sitä vaadittiin etenkin tuotekuvauksissa, joissa toisinaan kuvien piti olla viimeisteltyinä Saksassa parin tunnin kuluttua kuvaamisesta. Muotokuvauksissa suuri osa Suomen kuvaamoista käyttää yhä perinteistä filmikalustoa, mikä ei millään tavoin alenna heidän toimintansa arvoa – hyvälaatuisista filmeistähän, kuin myös yli sata vuotta vanhoista lasilevyistä, päästään tarpeen vaatiessa aina erinomaiseen digitaaliseen muotoon.

Vuosisadan alkupuolen kuvaajat olivat asialleen omistautuneita, mutta he eivät yleensä kirjanneet kuvauskohteitaan kovin tarkoin, mikä etenkin muotokuvien kohdalla vähentää niiden arvoa seuraavien sukupolvien silmissä. Tästä viisastuneena on Mieltyn muotokuvaukset pyritty alusta alkaen arkistoimaan, joten niistä on yhä saatavissa kopioita sukupolvien iloksi.

Suomessa ovat pohjalaiset marssineet valokuvauksen alalla aina edelläkävijöiden joukossa. Merimiesten sanotaan tuoneen harrastuksen Ranskasta Vaasan seudulle pian 1850-luvun jälkeen. Meilläkin on kuva isoisäni isoisän isästä (s. 1828), joka on otettu Munsalassa joskus 1860-luvulla. Muutama sukupolvi sitten kuvassa käytiin pääosin kaupungeissa. Saattaa hyvin olla, että päätoimisten maaseutukuvaamoiden aika on ainakin toistaiseksi ohi. Sen verran ovat moninaiset muutokset murentaneet alan ansioita, että on vaikeata kuvitella tämän päivän nuorten niihin tyytyvän – etenkin huomioiden sen, että alalle ryhtyvän on syytä ensi töikseen täydellisesti unohtaa sellaisten käsitteiden olemassaolo kuin kesäloma – lomarahoista puhumattakaan! Elämäntapaintiaaneja voi toki löytyä, ja toivotamme heille onnea ja menestystä, sekä kiitämme kaikkia asiakkaitamme - ystäviämme!