Itsetuntemuksesta

Itsetuntemus ymmärretään helposti omien vakiintuneiden ajattelu- ja reagointitapojen tunnistamiseksi ja tunnustamiseksi tietyntyyppisissä asioissa. Omien ulkonaisten toimintatapojen havainnointi kelpaa tietenkin itsetuntemuksen lähtökohdaksi. Tarkoituksena ei kuitenkaan saisi olla pelkkä havaittujen kaavojen määrittäminen kiinteäksi eräänlaiseksi "minätunnustukseksi". Silloin näistä ehdollistumista muodostuisi helposti mielen kahleita - psyykkisen suolapatsaan aineksia.

Saattaisi olla aiheellista yrittää tarkastella omien näkemysten taustoja ja yrittää havaita, millaiselle perustalle ne ovat rakentuneet? On luonnollista, että ihminen ei vaivaudu pohtimaan kaikkia ajatustapojaan, vaan omaksuu niitä sellaisinaan ympäristöstään. Voidaan jopa väittää, että ns. omassatunnossa ei tarkemmin tutkiskellen löydy kovinkaan paljon todella omaa, vaan että suuri osa on muodostunut kasvatuksen ja ympäröivän kulttuurin vaikutuksesta.

Monissa henkiseen kehitykseen tähtäävissä opeissa kehotetaan kyselemään itseltään, kuka minä olen? Tarkoituksena on löytää se sisäinen minä, jonka oletetaan olevan kaikkien elämän ja oman mielen luomien ehdollistumien taustalla.  Lienee hyvin harvinaista, että todellinen ydinminä löytyisi pelkällä hokemisella. Voisi olla parempaa ja helpompaa etsiä ensin sitä, mitä minä ei todellisuudessa ole, tai mitä minä kulloinkin kuvittelee olevansa.

Niin sanottu itsensä kehittäminen muistuttaa usein vaatekuosin uusimista: ihminen hakee ja löytää hyvältä vaikuttavia malleja ja yrittää sovittaa omia toimintojaan niiden mukaisiksi. Samalla hän helposti torjuu aikaisempia tottumuksiaan, lakaisee ne alitajuntaansa, josta ne ennemmin tai myöhemmin nousevat esiin mitä erilaisimmissa muodoissa.

Oma mieli on ihmisen kaikkein vaikein vastustaja. Tästä syystä on kehotettu olemaan  vastustamatta pahaa väkipakolla - nimenomaan itsessä olevaa pahaa - sillä pakotettuna se useimmiten vain muuntuu toiseen muotoon. Lisäksi pakotettu mieli menettää joustavuutensa ja tulee suvaitsemattomaksi kaikkea poikkeavaa kohtaan.

Heikkoudet on toki syytä pitää näkyvillä tajunnassaan eikä luulotella, että ne on heti voitettu, kun on jostakin löydetty ja pinnallisesti omaksuttu hieman paremmalta vaikuttavia ajatusmuotoja.

Joissakin askeettisissa liikkeissä on käytetty järjetöntä menetelmää kiduttaa ruumista, että aistit turruttamalla saataisiin suotuisia muutoksia myös mielen alueelle. Ruumiiseen varsin kiinteästi liittyvät aistit eivät itsessään houkuttele ketään, elleivät ne saa alkuimpulssia ihmisen omista mielikuvista.

Mielikuvat ovat kaiken luomisen kannalta välttämättömiä, oivallisia renkejä. Ongelmia syntyy siitä, että mielikuvat alkavat kiertää kehää toistaen itseään - ne muuttuvat isänniksi, kiinteiksi ehdollistumiksi. Näihin kuviin (ajatusmuotoihin) liittyy usein erilaatuisia tunteita, jotka elävöityvät ajatusten myötä ja nostavat samalla esiin menneisyyden tunnelatauksia, joilla ei ole mitään tekemistä nykyisen tilanteen kanssa.

Jotkut väittävät, että henkisyyteen pyrkivän tie helpottuu kuljettaessa. Todennäköisintä on kuitenkin se, että kulku tulee ainakin jossakin vaiheessa vaikeutumaan. Jokaisen sisäisyyksiin on elämän saatossa kertynyt tiedostamatonta ainesta, joka nousee esiin - purettavaksi ja voitettavaksi - silloin, kun mieli pyrkii vapautumaan itse luomistaan kahleista. Filosofi Nietzsche kuvasi tätä vaihetta siten, että kun henki on jossakin määrin vapauttanut ihmisen, myös hänen kellarissaan piileskelevät villit koirat alkavat huutaa vapautusta. Koko asumus (tietoisuus) - tietoinen ja alitajuinen olemus - on lakaistava puhtaaksi, tultava tyhjäksi maallisesta, että se soveltuisi universaalin Pyhän Hengen temppeliksi.

Ihmisen olemuksessa suuri osa on hänen elämänsä aikana omaksumaa, joka saattaa jossakin määrin vastata hänen synnynnäisiä ominaisuuksiaan. Lisäksi hänessä piilee jotakin ei-syntynyttä, ajallisiin ilmiöihin ehdollistumatonta, jota vasta voitaisiin perustellusti nimittää Jumalan kuvaksi.

Todellinen itsetuntemus tarkoittaa tämän alkuperäisen ihmisyyden esikuvan välitöntä havaitsemista itsessään, tajunnan uppoutumista ja samastumista siihen - omaan taivaalliseen isäänsä.

Sanallisesti ja teoreettisesti tämä on helppoa, mutta käytännössä äärettömän vaikeata ja harvinaista - muutenhan puheet kaidoista teistä, ahtaista porteista ja elämänsä kadottamisesta olisivat silkkaa valhetta. Filosofi Nietzsche totesi tästä vaikeudesta, että omaajaltaan kaikki oma on hyvin kätketty, ja kaikista aarrekaivoksista joutuu oma viimeisenä kaivettavaksi - näin vaikuttaa painavuuden henki.