Arvid Järnefelt, Helsingissä lokakuussa 1894

  

Eräänä syysiltana vuonna 1891 suuri henkinen valo täytti minun olemukseni. Kutsun sitä heräämisekseni. Ja niin kuin herätessä yö unohtuu ja mieli kiinnittyy päivään, niin aloin minäkin tehdä ensimmäisiä tottumattomia liikkeitä uuden elämäni valossa, enkä enää muistanut enkä ajatellut menneisyyttäni.

Kaikki tärkeimmätkin asiat, joista ennen uskoin elämäni muodostuneen, himmenivät tuntemattomiksi. Esille astuivat vähäpätöiset lapsuuden rukoukset ja toiveet, kärsimykset ja ajatukset, joiden luulin ikuisina salaisuuksina kuolevan kanssani.

Elämäni tarkoitus ei ollut niiden levottomien ja ristiriitaisten pyrintöjen toteutuminen, jotka sen aikaisemmin täyttivät. Eivät ne olleet olemassa toteutuakseen, vaan päinvastoin valmistaakseen ja kypsyttääkseen omaa vastakohtaansa, täydellistä särkymistäni ja heräämistäni siihen elämään, jota nyt elän. Nukkuva luulee unennäköä elämäksi. Mutta herännyt tietää, että se on vain jouduttanut heräämistä elämään.

Jumalasuhteesta voi puhua kahdessa mielessä. Toinen suhde on ulkonainen, toinen sisäinen. Ulkonainen suhde on se, mitä minä järjen kannalta jumalasta ajattelen. Sellaista voin vapaasti keskustella toisten kanssa. Siinä jumala voidaan kieltää tai tunnustaa.

Sisäinen suhde jumalaan ei riipu siitä, tunnustanko ulkonaisen jumalan olemassaolon vai kiellänkö sen. Sisäinen suhde Jumalaan syntyy jo lapsuudessa, kun ensimmäiset elämänkysymykset nousevat ihmisen eteen. Lapsen sydämestä kohonnut rukous tai avunpyyntö saattaa aikuisiässä näyttää vähäpätöiseltä asialta. Mutta kerran muodostuneen suhteen muisto pysyy aina ja jatkuu yhtä lapsenomaisena kauas miehuuteen, puhjeten ajoittain tietoisuuteen vaikeiden kokemusten yhteydessä, vaikka elämä muutoin olisikin Jumalasta vieraantunutta.

Oma rukoukseni loi minulle käsityksen Jumalasta. Eikä niinkään rukous kuin se, ettei jumala kuullut rukouksiani. Sillä samalla kun tämä asia oudoksutti minua, se myös saattoi minut yhä päättäväisemmin tutkimaan rukousteni kohdetta. Mikä oli se jumala, jonka läsnäolon tunsin? Mitä hän minulta vaati? Miten hän suhtautui kaikkeen muuhun käsitteelliseen elämään, joka oli ikään kuin Hänen valtapiirinsä ulkopuolella?

Tätä sisäistä jumalaa, joka näin syntyi sydämeni salaisimpien ajatusten ja surujen keskelle, en voinut kuvailla siksi samaksi jumalaksi, joka oli johtanut Israelia korvessa; tai siksi, joka oli puhunut Abrahamille, Iisakille ja Jaakopille, tai siksi, joka oli lähettänyt ainoan Poikansa maailmaa vapahtamaan synnistä ja kadotuksesta, tai siksi, jonka palvelemista varten kirkkoja rakennettiin.

 

Lapsuudenkodissani oltiin äärimmäisiä vapaa-ajattelijoita eikä kristinopilla ollut siinä juuri  jalansijaa. Kaikki se, mitä sanotaan pääasiaksi tässä opissa, oli meille vastenmielistä ja loukkaavaakin. Ennen kaikkea lunastusoppi, joka meistä vaikutti lähinnä pakanalliselta uhritoimitukselta.

Jumala, joka ylenkatsoi taidetta eikä ymmärtänyt pyrkimistä taiteelliseen totuuteen, vaan viihtyi siellä, missä veisattiin, rukoiltiin ja notkisteltiin polvia, sai vapaasti jättää meidät selkänsä taakse.

Mutta vaikka aikuisikään tultuani melkein ylpeilin siitä, etten tunnustanut mitään uskontoa, vaan kielsin kotona ja toverien piirissä kaikki jumalat, oli minussa kuitenkin minussa samaan aikaan tietoisuus, tai muisto toisesta jumalasta, joka kuului sisäiseen maailmaani, ja jolla ei ollut mitään tekemistä uskonnon opetuksen ja julkisen jumalanpalveluksen kanssa.

Aikuistuttuani loin itsestäni yhteiskunnallisesti hyväksyttävän kuvan, ja pyrin sitten elämään sitä todeksi. Toisaalta yritin elää yksistään tulevaisuuden rakentamiselle. Elin siten vaikuttimista, jotka olivat keinotekoisia, ikään kuin suussani syntyneitä niin, että on hyvin pitkään valehdellut itselleen. Mutta en voinut suinkaan joka hetki olla näin sokea vaikuttimieni suhteen. En liioin keskeytymättä elänyt tulevaisuudessa; enkä alituisesti pitänyt mieltäni kiinnittyneenä ulkonaiseen kuvaan itsestäni. Elämässäni oli myös hetkiä, jolloin sisäinen olentoni peittelemättä paljastui arvosteltavakseni ja ne hetket pakottivat minut epäilemään kuvaa itsestäni ja tulevaisuudesta.

Ollessani kerran kotona, otin käteeni äitini kirjan, Tolstoita tietenkin, ja luin siitä, että meidän tulee palvella Jumalaa teoissa ja hengessä, ja että temppelit ovat tarpeettomia, koska todellinen temppeli on rakkauden siteillä kokoonpantu maailma. Luin nämä paikat ääneen niille, jotka istuivat huoneessa. Mutta kun sitten jatkoin eteenpäin, hajotti kaikki muut ajatukseksi suuri henkinen valo, joka aavistamattani täytti koko sieluni. Tuo valo ei voi sieltä enää milloinkaan sammua, ja se on antanut minulle ikuisen elämän tiedon.

Silloin kun elin yksinomaan oman tahtoni täyttämistä varten, saatoin minä hartaastikin rukoilla Jumalaa, että hän auttaisi minua tarkoituksissani. Mutta minä rukoilin turhaan. Hän ei kuullut minua, vaikka ei sysännyt luotansakaan. Ja kun minä en siten tarvinnut Jumalaa muuta kuin omia tarkoituksiani edistämään, jätin minä hänet tarpeettomana syrjään.

Mutta sitten tuli aika, jolloin Kristuksen oppi antoi minulle uuden tiedon Jumalasta. Tämä oppi käski minua kääntymään Jumalan puoleen saadakseni häneltä elämäntarkoituksen ja osoitti ainoaksi sellaiseksi Jumalan tahdon täyttämisen. Se antoi minulle oman tulevaisuuteni sijaan uuden tulevaisuuden: Jumalan valtakunnan rakentamisen.

Ei kukaan, joka olisi nähnyt saman valon, jonka sain nähdä ilman omaa ansiotani, olisi voinut pysähtyä arvelemaan, mihin suuntaan oli nyt mentävä. Mutta ne, jotka eivät nähneet tätä valoa, eivät voineet ymmärtää sitä, että minä jätin kesken pitkälle saatetun ja suuria varoja kysyneen urani. He varoittivat ja ennustivat minulle ja perheelleni täydellistä perikatoa. Monet varmaan epäilivät, etten ollut enää täysissä järjissäni.

Mutta minä en voi sanoin kuvata, tai löytää kyllin elävää lausetta ilmaistakseni sitä, mikä minuun heräsi, kun ensi kerran koko sielullani ymmärsin, että minulla on henkinen Isä, jonka tahdon voin tuntea itsessäni, ja jonka tahdon seuraaminen on elämäni ainoa tarkoitus.

Tahtoisin tähän paperille panna koko sydämeni kaikkien nähtäväksi. Sillä kun minä koetan kuvata suhdettani Jumalaan, joka minussa syntyi, tuntuvat kaikki sanat elottomilta. Siitä leviävä valo on niin erikoinen ja suuri, että kaikki kirjalliset apukeinot ovat riittämättömiä, aivan kuten maalarin käytettävänä olevat värit eivät riitä esittämään keskipäivän aurinkoa.

Todellinen elämä Isän tahdon täyttämisessä ei ole sellaista, joka on mennyttä tai tulevaa, vaan elämää tässä ja nyt. Me emme saa hetkeksikään lakata ponnistelemasta toteuttaaksemme tätä elämää. Ihmisten tehtävä ei ole huolehtia menneestä tai tulevasta, vaan siitä elämästä, joka heillä on elettävänä kunakin nykyhetkenä.

Tämän elämän kestäessä kaikkien meidän tulisi toteuttaa Isämme tahtoa. Jos ihmiset päästävät käsistänsä tämän elämän, jättäen täyttämättä Isän tahtoa, eivät he voi sitä enää saada takaisin. Sillä jos vahti, joka on pantu yötä valvomaan, ei täytä tehtäväänsä, vaan nukkuu, niin juuri tänä hetkenä varas voi astua sisään. Ihmisen täytyy sen vuoksi keskittää kaikki voimansa nykyiseen hetkeen, sillä Isän tahdon täyttäminen voi tapahtua vain nykyisyydessä.  Isän tahto on kaikkien ihmisten elämä ja onni.

Tämän heräämiseni jälkeen minussa kypsyi vakaumus, etten milloinkaan voinut ryhtyä ihmisten tuomariksi, koska tiedän, että minussa itsessänikin on itu ja mahdollisuus kaikkiin niihin rikoksiin, joihin ihmiset syyllistyvät. Tuo itu olisi minussakin voinut kasvaa ja puhjeta teoiksi, ellei minua olisi huolellisella kasvatuksella jo alusta pitäen ohjattu oikealle tielle, ellen olisi alituisesti nähnyt ympärilläni hyviä esimerkkiä ja aatteellisia harrastuksia, jotka johtivat minua hyvään ja haihduttivat epäpuhtaat ajatukseni, ja ellei minulla olisi aina ollut tarpeeksi, millä nälkäni sammuttaa, millä vaatettaa itseäni, millä nauttia lämpöä, kodin rauhaa, ja mielen virkistystä.

Heräämiseni hetkeen rakentui suhde Isän ja minun välillä, se ikuinen, joka ei koskaan voi katketa eikä kuolla. Siinä minä olen alkanut iankaikkisen elämän. Sillä heräämisestäni tähän päivään saakka olen minä elänyt hetki hetkeltä ja tunti tunnilta tämän ainoan totisen Jumalan ja hänen Poikansa tuntemisesta.

Tämä uusi suhde Jumalaan syntyi, kun minussa heräsi tieto ja tunto siitä, että hän rakastaa minua sellaisena kuin olin lapsena; rakastaa minussa sitä sisäisintä minua, jonka olin jättänyt unohduksiin sen itsetietoisen, levottoman, vaativan ja ylpeän minuuden alle, joka minussa oli kasvanut ja tunkenut alkuperäisen tieltään.

Ja kun minä tunnen suuren voimallisen Jumalan rakkauden kohtaavan minua, niin minä tahtoisin nähdä mitä se oikeastaan on, jota hän minussa rakastaa, tahtoisin nostaa sen päivän valoon, ikään kuin todistaakseni itselleni, että minun sisäisessä itsessäni on jotakin, joka ansaitsee Jumalan rakkauden. Mutta mitä tarkemmin katson, sitä vähemmän minusta jää jäljelle, sitä kirkkaampana loistaa vastaani elävän Jumalan rakkaus. Tahtoisin hävetä, tahtoisin huomauttaa entisestä elämästäni, jonka epäpuhtaus, alhaiset teot, ja herjaava ylimielisyys nousevat silmieni eteen. Mutta silloin taas kuulen sisässäni rajattoman Isän hellän äänen: kaikki on unohdettu, kaikki on pois pyyhitty, riemuitkaamme vain paluustasi!

Tässä suuressa sovituksessa minä tunnen olevani kuin pesty. Tämän rakkauden valossa minä olen valkoinen kuin lumi. Niin kuin kotiin palannut tuhlaajapoika isän rajattoman rakkauden ympäröimänä ei voinut enää jäädä synnin pauloihin, vaan tiesi tulevansa vastaisuudessa ajattelemaan ainoastaan isän palvelemista, niin minäkin tunnen vastasyntyneen uuden suhteen vapauttaneen minut ainiaaksi pahasta.

 Jumalan elinpiiri ei asettunut minun ympärilleni enää ohimenevänä tuntemuksena, vaan Isän rajattoman rakkauden tieto on antanut minulle kokonaan uuden elämänilon, halun elää ainoastaan Hänen tahtonsa täyttämistä varten.

Minuun syttyy vastustamaton vetovoima ylös, niin kuin pyrkisin takaisin sinne, mistä olen lähtenyt, näkisin kaiken kaipaukseni sataman, ja tuntisin, että Hänen luonaan on kaikki, mikä on hienointa, puhtainta, lämpimintä, kaikki mikä on ikuista kotia.

Minä tunnen, että heräämisessäni toteutui vain Jeesuksen rukous: Että he kaikki yhtä olisivat, niin kuin sinä Isä minussa olet, ja minä sinussa, että hekin meissä yhtä olisivat. Elämäni kaikki motiivit kääntyivät minussa ylösalaisin, kun nyt ymmärsin, että minun oli rakastaminen ihmisiä niin kuin Isä minua rakasti.

Kristus itse ei pysähtynyt nauttimaan Isän rakkauden paisteesta, vaan peilin tapaan hän lähetti Isän rakkauden edelleen ihmisiin. Totinen rakkaus on ihmisen kautta kulkevaa Jumalan rakkautta. Se rakastaa totisesti, joka rakastaa muita, niin kuin tuntee Jumalan häntä itseään rakastavan.

Joka yhtyy Isään, hänen täytyy tuntea ihmiset saman Isän lapsiksi, ja että hänen pysymisensä Isässä on samaa kuin rakastaa kaikkia ihmisiä niin kuin Isä heitä rakastaa. Hänen täytyy tuntea Isän rakkauden alituisesti virtaavan kauttaan.

Tämän ymmärtäminen, aina ensi värähdyksestä asti toi minut lähemmäksi ihmisiä ja antoi aavistuksen äärettömän lujasta ja lämpimästä yhdyssiteestä meidän kaikkien ihmisten välillä.

Oli niin kuin jokin vangittu olisi minussa päässyt vapauteen, kun opin tuntemaan tämän uuden Jumalasta lähtevän rakkauden. Se oli uusi, mutta silti sydämen kotoisin tunne, sen lämpimin kieli. Se oli erilainen kuin entinen rakkaus, ja kuitenkin yhtä ymmärrettävä ja tuttu. Uusi ja erilainen siksi, että se kohtasi kaikkia erotuksetta. Sillä inhimillinen rakkaus valikoi joitakin pitääkseen heitä muita parempina.

Erotus omaisten ja vieraiden, tuttujen ja tuntemattomien välillä katosi. Juuri tuo erotus oli vierasta uudelle rakkaudelle. Kuitenkin minä sanomalla sanon, ettei tämä uusi rakkaus ollut minulle tuntematonta, vaan tuttu ja kotoinen.

Oman tahtoni ja tulevaisuuteni sijaan minun piti nyt nojata ainoastaan Jumalan tahtoon. Minä en voinut saada tietää mitään siitä, mikä minua odotti. Mutta kun minulla nyt oli omakohtainen kokemus siitä sanomattomasta siunauksesta, mikä seuraa Jumalan tahtoon alistumista, niin kuinka voisin hetkeäkään epäillä, ettei myös koko ihmiskunnan kävisi hyvin, jos sekin rakentaisi Jumalan tahtoon? Minä näen selvästi, että ihmiskunnan oma tulevaisuus on ajautunut yhtä toivottomaan umpikujaan kuin minun oma yksityinen tulevaisuuteni.

Mutta kaikkien minun halujeni ylitse näen Isän suuren ja rauhallisen rakkauden loisteen, ikään kuin hän odottaisi minulta jotakin, eikä kuitenkaan tahtoisi antaa minulle aikaa kiitollisuuden tunteisiin.

Minusta näyttää, että minun pitäisi ulkopuoleltani tavoittaa vastausta siihen, mitä minun nyt tulisi tehdä tässä armon äärettömässä valtameressä. Täytyykö minun siirtää vuoria, kääntää tuulten suuntaa, vai pitääkö minun lentää valokeskusta kohden ja upota siihen?

Minä koetin kaikin voimin asettaa Isän tahdon omaksi tahdokseni. Ensimmäiset tekoni tästä uudesta vaikuttimesta olivat niin lapsellisia, kömpelöitä, ja taitamattomia, että on hyvin vaikeata niistä edes muille kertoa. Mutta ne täyttivät sydämeni sykkivällä riemulla. Ei kuitenkaan siksi, että olisin niillä jotakin saanut aikaan, vaan siitä syystä, että niiden vaikutin on Isästä ja yhdistää minua Häneen, ja että minä tunnen itselleni mahdolliseksi kasvaa Hänen tahtonsa täyttämisessä.