Joulun valosta

 

Valkeus loistaa pimeydessä, mutta pimeys ei sitä käsittänyt;

ikuinen valo turhien tuikkeiden takana,

turhien ajatusten tuolla puolen.

Loistaa vain kerran, sillä ikuisessa on vain tämä hetki.

 

Unessa kulkee ajallinen mieli, henki kapaloituna halujen alle,

jotka palvovat pientä jumalaa nimeltään ”Minä”.

 

Ei ihminen sitä myönnä, vaan sanoo uskovansa kolminaiseen,

kolmeen heikkoon jalkaan, jotka kannattavat huojuvaa egoa.

 

Minä, sinä ja me - siinä jumala, jota ihminen palvoo,

kun on sen itse luonut.

 

Vain vastavuoroisen ymmärtää ihmisen järki, sen,

joka antaa saadakseen siitä hyvän korvauksen.

 

Tunne tahtoo kaiken itselleen ja verhoaa halunsa yleviin valheisiin.

 

Ihmisen keksimää myös rakkaus, joka ei säästä täydellistä poikaansa,

että kelvoton saisi kaiken anteeksi - kelvottomuuteensa uskoen!

 

Toki turhuutensa täytyy tuntea, sillä vain tyhjyydessä voi

ikuinen tulla ymmärretyksi.

  

Tyhjyys on ääretön ja ikuinen kuin henki, muotoja vailla,

kohtu, jonka salattu valo saa raskaaksi.

Se on kuin lasta odottava seimi: Joulun lasta,

hengestä hengessä siinnyttä.

 

Kulta ei sekoitu saveen, eikä henkinen alennu harhojen leikkiin.

 

Virvatulia ovat kaikki lihalliset muodot,

hengen heijastamia kummajaisia,

arvoitusta ja karkeaa pilaa, jonka vain rohkea mieli voi nähdä.

 

Kolme näki Joulun tähden, kolme viisasta,

 sillä vain viisas voi kääntää katseensa tyhjyyteen,

mistä maallinen valo on poissa.

 

Pimeydessä loistaa valo, Joulun valo - ken näkee, löytää.

  

 

 

 

 

Joulun kellot

 

Pimeyden keskellä joulun kellot,

kaikuna pyhän syntymästä.

Samat kellot,

jotka kertovat myös kuolemasta.

Pyhiä ovat syntymä ja kuolema,

mikäli synnytään ylhäältä, ja kuollaan maalliselle,

niin että suunta käy sisintä kohden ja tullaan yhdeksi.

 

Enkelitkin iloitsevat suuresta joulusta,

tosin myös pienestä,

jossa hengen kipinä syntyy sielussa alkaen itää.

 

Salaista on ikuisen kylvö,

kätkettyä pyhän alku – saati todella pyhä.

Vain sisään tulevat sen näkevät,

pimeys ei sitä tunne.

 

Yössä joulun kellot – ne pronssiin valetut,

ja myös oikeat – kenellä korvat, hän kuulkoon!

 

Tietäjien ilo

 

Missä ovat paimenet, missä viisaimmat tietäjät,

 kun vain villieläimiä kedoilla,

tietämättömiä kulkijoita ihmisten sydänmailla?

 

Ei rauhaa maassa, saati hyvää tahtoa,

ennen kuin jokaisen sisäinen lapsi on syntynyt

ja kapaloituna sielun syvyyksiin,

maallisen tuolle puolen.

 

Valo, jota pimeys ei nähnyt, hengen valo,

mielen ja maailman takainen.

Tuttu valo hengen paimenille ja tietäjille,

jotka kaitsevat ihmisten teitä.

 

Kuinka vähän onkaan niitä,

jotka juovat yhdestä lähteestä,

koskaan loppumattomasta.

 

Kuinka harvat näkevät joulun tähden,

ikuisen valon – tietäjien ainoan ilon.

 

*** 

Joulun salaisuudesta

 

Voi ihmisen poikaa, joka tiedottomana nukkuu maailman yössä,

synnistä siinneenä, syntymättömänä sisästä.

Pitkä on odotusaikasi, suuret synnytystuskasi.

 

Missä on se kohtu, joka kantaa ikuisen lapsen,

missä rinnat, jotka ruokkivat ajattoman?

 

Jouluna loistaa valkeus yössä, eikä kukaan sitä käsitä.

 

Ihminen ei herää hetkessä,

ellei hän katso itsestään pois,

niin että näkee itsensä, ja sen avulla valon,

jota pimeys ei tunne.

 

Valosta tulleen valon, yhden ilman muita.

Sillä kaikki erillinen on pelkkää harhaa,

ikuisesta irti revittyä,

yhdentekevää, vaan ei yhdeksi tekevää,

joka vasta tekisi joulun.

 

Julma on joulun salaisuus,

autuaan ankara ylhäältä syntyminen,

mikäli mieli on maailman vanki

ja sydän kiinni halujen suossa.

 

Siunattu se ihminen, jonka mieli ei tyydy vähään,

vaan särkee kaikki ne taulut,

jotka varoittavat astumasta itsensä yli.

 

Miten voisi kukaan tulla korotetuksi,

ellei hän kurotu täyteen mittaansa,

niin että ylittää kaiken maallisen

ja tyhjentyy ikuisen eteen?

 

Yhtä ovat itsensä ylittäminen ja alentaminen,

kun joulun lapsi on tullut,

ja sielun pimeys poissa.