Kaidan tien navigointia

 

Kristillisyyden piirissä on pitkien aikojen saatossa tapahtunut hengellisten asioiden ja niiden harjoittamisen yksinkertaistumista. Hengelliset menetelmät ovat supistuneet sanan kuulemiseen, sakramentteihin ja rukouksiin. Jälkimmäisiksi mielletään useimmiten kirjoista ja opetuksista saatujen sanojen rituaalinomainen toistaminen, johon saatetaan lisäksi sekoittaa annos ajankohtaisia omia toivomuksia.

Vuorisaarnan ja monien muiden Uuden Testamentin selkeät viittaukset mielen vapauttamiseksi siihen kertyneistä luonnollisista kiintymyksistä ja vastenmielisyyksistä näyttävät vain harvoin nousevan kristillisten opetusten keskiöön. Tämä tendenssi on saattanut osaltaan aiheuttaa sen, ettei todellisia ”hengessään täysikasvuisia, näkeviä oppaita” ole kovin suurin määrin julkisuudessa esiintynyt. Joitakin on tosin julistettu pyhimyksiksi, mutta kuinka moni heistä todella ansaitsisi suoranaiseen jumalisuuteen liitetyn nimityksensä – siinä kysymys.

Vuorisaarna kehottaa sulkeutumaan (sisäiseen) kammioonsa ja rukoilemaan salattua Isäänsä -hokematta mitään sanallisia litanioita pakanoiden tapaan. Tämä yksilölliseen, sisäiseen toimintaan suuntaava ohje on useimmiten ohitettu ja korvattu Vuorisaarnassa välittömästi seuraavalla, muodollisella Isä Meidän rukouksella, joka saattaisi olla evankelistojen vanhoista juutalaisista perinteistä tai jopa egyptiläisten pakanoiden monisanaisuudesta (Siirakilta ja Seti I haudasta) poimima lisäys.

 

Mikä sitten on hengellisten pyrkimysten tavoite?

Miltei kaikissa uskonnollisissa käsityksissä tavoitteena pidetään sitä, että ihminen pääsee fyysisen kuolemansa jälkeen tai ainakin jossakin tulevaisuudessa ikuisesti elämään hänelle persoonallisesti kaikkein eniten onnellisuutta tuottaviin, paratiisinomaisiin olosuhteisiin. Tavoitteen saavuttamisen edellytykseksi ajatellaan usein pitäytymistä ja käyttäytymistä omaksuttujen uskonnollisten perusajatusten puitteissa.

Käsitys ikuisuudesta tulkitaan usein rajattomasti pidennetyksi ajallisuudeksi. Taivaassa olemiseen liitetään lisäksi selkeitä erillisyyden piirteitä. Erillisyys tai erillään olo ei kuitenkaan sovellu mihinkään todella henkiseen. Hengen ykseyttä voitaneen (tosin huonosti) verrata olemiseen pisarana ”ajattomassa täydellisyyden meressä”. Pisara on oma itsensä, mutta kuitenkin yhtä ja samaa olemusta meren kanssa.

Apostoli Paavali totesi, että (yksilössä oleva) henki tutkii Jumalan syvyydetkin (kunhan inhimillinen tajunta on ensin tietoisesti yhdistynyt henkeensä).

***

Edellä kuvatun kaltainen taivasnäkemys lienee lähinnä kaunisteltu, inhimillinen projektio maallisesta elämästä (koska käsitteellisyys ei parempaa kykene). Se tosin saattaa hyvinkin soveltua kuvaamaan mahdollisia eritasoisia sisäisiä (psyykkisiä) olemisen tiloja – niitä ”monia asuinsijoja”, joissa yhä ilmenee jonkinasteista samastumista aikaan ja muotoihin.

Äärimmäisenä tavoitteena taivaan tulisi kuitenkin edustaa jotakin täysin ajasta riippumatonta. Sen tulee säilyä silloinkin, kun universumin aika ja tila katoavat ns. mustaan aukkoon. Lienee perusteltua olettaa, että myös kaikki aikaan sidoksissa oleva tajuisuus menettää silloin perustansa ja sammuu, josta monet vanhat kirjoitukset varoittelevat.

***

Jo äärettömän kauan ennen suuren ajattoman (lepo) kauden alkua oma aurinkokuntamme tulee muodollisen kehityksensä päähän, kun auringon polttoaine loppuu yli kahden miljardin vuoden kuluttua. Muodollisen elämäntavan aikaan ja tilaan nojaavat psyykkiset olotilat ja olemukset voivat toki säilyä tämän jälkeenkin. Ne eivät kuitenkaan kestäne sitä, että ajan ja tilan perustatkin katoavat.

Tieteellinenkin näkemys (mm. Steven Hawking) esittää, että universumi aloittaa taas uuden ilmennyksen alkuräjähdyksen myötä, jossa myös aika saa syntynsä. Siinä ja sen tulevissa vaiheissa syntyvät asiat ja ilmiöt saattavat (ainakin teoriassa) pohjautua edeltäneen ilmennyskauden aikana arkkityypeiksi muodostuneisiin, hengen piirissä säilyneisiin malleihin – koska tyhjästä ei ainakaan joidenkin käsitysten mukaan synny mitään (ex nihilo nihil fix).

 

Mielen puhdistamisesta

Mielen puhdistamisen yksi parhaimmista menetelmistä lähtee siitä, että harjoittaja alkaa päättäväisesti sulkea pois mielestään kaikki epäpuhtaat ajatukset ja tunteet korvaten ne välittömästi puhtaammilla ja korkeammilta.

Tätä tulee tietenkin jatkaa niin pitkään, että mieli alkaa luonnollisesti ja pakotta reagoida ainoastaan puhtaisiin asioihin. Ajan mittaan harjoittajan mentaalisessa olemuksessa tapahtuu muutos, joka on ehdoton edellytys siihen, että ”kaidalla polulla” voitaisiin edetä.

Halu on ihmisyyden kehityksen kannalta välttämätön tekijä. Se pitää mielen jatkuvassa liikkeessä, mikä edistää etenkin alemman järkiolemuksen kehittymistä (lähinnä laajentumista). Tarkoituksena on kuitenkin, että halu aikojen saatossa muuntuisi tahdoksi, joka ei enää toimi ja reagoi automaattisesti, vaan vastuun ja suunnan tiedostavan tajunnan ohjauksessa.

Hengellisissä ”harjoituksissa” tajunta alkaa vetäytyä itseensä. Silloin ei tietenkään enää keskitytä mihinkään ulkoiseen muutokseen, vaan tavoitteena on pikemminkin ”irti päästäminen” kuin ”jonkin uuden rakentaminen”.

Hengellisen pyrkijän ongelmaksi muodostuu usein mielen hallitsematon liikunto, joka periaatteessa johtuu halusta (kiintymyksistä ja vastenmielisyyksistä). Sisäisyyteen keskittyminen on mahdotonta, jos mieli syöttää tajuntaan jatkuvasti häiriöitä. Halun liikuttaman voiman laannuttua mieli voi saavuttaa levon.

***

Valitettavasti (tosin hyvin luonnollisesti) monien henkisyydestä kiinnostuneiden ongelmaksi muodostuu se, etteivät he ole aivan tosissaan. Tämän vuoksi heiltä puuttuu tahdonvoimaa, jonka avulla he voisivat raivata tieltään kaikki esteen ja vaikeudet.

On selvää, että heikkoudet ja halut haihtuvat vain sellaisessa ilmapiirissä, jonka ihminen itse muodostaa itseensä ollessaan todella vakavissaan. Tässä saattaisi piillä myös yksi ”usko-käsitteen” syvällisistä merkityksistä. Myös ”toivoa” tarvitaan siinä, että tahto tavoitteen saavuttamiseksi pysyy vakaana ja voimakkaana kaikkien ulkoisten tukien kaatuessa.

***

Periaatteessa todellisuuden avautuminen saattaa tapahtua nopeastikin, mikäli yksilö on ”todella tosissaan” (haluaa sitä enemmän kuin elämäänsä). Sellaista mielen tilaa voitaisiin kutsua täydelliseksi suuntautumiseksi pois ulkoisesta itsestä ja siihen liittyvästä, jolloin vasta saatetaan puhua ”Jumalan rakastamisesta yli kaiken”.

Mystikko Ristin Johannes tulkitsee ”uskon, toivon ja rakkauden” liittyvän nimenomaan, tai jopa ainoastaan, niihin hengellisen tien kokemuksiin ja koettelemuksiin, jotka tulevat eteen silloin, kun pyrkijä on todella tosissaan. Hän puhuu aistien ja hengen yöstä, joiden aikana mielestä on tarkoitus poistaa ja poistua kaikki elämän luomat sidokset.

Ihmiskunnan tajunnallisen kehityksen tässä vaiheessa mielen ehdollistumat pitävät tavallisesti huolta siitä, ettei tajunta pääse (tai edes halua) irti kiintymyksistään omaan sisältöönsä. Ihmisillä on vielä liiaksi ”elämätöntä elämää.” Tässä ei sisänsä ole mitään väärää, koska täällä suhteellisen objektiivisessa maailmassa ollaan juuri elämästä oppimista varten.

Pyrkimys kaiken käsitteellisen ylittävään totuuteen ja todellisuuteen ei ole halua sanan tavanomaisessa merkityksessä. Sen täytyy olla lannistumatonta, intensiivistä ja keskittynyttä tahtoa, joka sulattaa vähitellen kaikki esteet ja vaikeudet.

 

Mystiikan kaksi linjaa

Mystiikassa, ja hengellisissä toiminnoissa yleensäkin, voidaan periaatteellisessa mielessä erottaa toisistaan kaksi erilaista suuntausta. Harjoittajat itse eivät tosin useinkaan kykene huomioimaan kulkemiensa polkujen laatueroja.

Toisessa (alemmassa) pyritään herättämään sisäisiä kykyjä ja voimia, joita voidaan käyttää omaksi ja omien viiteryhmien eduksi. Tällaisten piilevien kykyjen kehittäminen on mahdollista ilman kovin korkeita moraalisia vaatimuksia.

Toinen (ylempi), edellistä paljon vaikeampi tie (se kaidaksi kutsuttu) ei tarkoita sellaisten voimien kehittämistä, joita voitaisiin käyttää itsekorostukseen tai itserakkauden tyydyttämiseen (egon tarpeisiin). Siinä pyritään sitä vastoin puhtaasti henkiseen tietoisuuden tilaan ja sen kautta vapautumiseen kaikista maallisen elämän muodostamista harhoista ja rajoituksista.

Juuri tämän tien kulkeminen edellyttää sekä fyysistä että psyykkistä kurinalaisuutta. Lähes kaikki sitä kulkeneet ovat lisäksi todenneet, että jokaisen tämän polun askeleen suunta ja vakavuus tulee mitä ankarimmin koetelluksi.

***

Mainitut polut alkavat melkein samanlaisina, mutta eroja syntyy varsin nopeasti jo varhaisissa vaiheissa. Toinen polku johtaa yhä kasvavaan voiman keskittämiseen yksilön omaan käyttöön ja hänen erottautumiseensa yhdestä, jakamattomasta elämästä (jossa me liikumme).

Toinen polku johtaa yksilöllisen tajunnan sulautumiseen vähitellen universaaliin tajuntaan (sisäisesti yhtä olemiseen, pyhäin yhteyteen) sekä vapautumiseen kaikista sidonnaisuudesta ja harhoista.

Edellisen tien kulkijoiden toivo on luonnollisesti erittäin rajoitettua, koska sen tuoma tietoisuus rajoittuu älyn alueelle. Jälkimmäistä kulkevan saavutuksille ei ole olemassa mitään rajaa, sen tien kulkenut muuttuu sisäisesti ”eläväksi tekeväksi hengeksi”, kuten Paavali tätä tilaa kuvasi.