Laihialaisen separatistisen uskonsuunnan johtaja Jaakko Kärmäki (s.1699 Ilmajoella k. vuoden 1776 jälkeen, paikka ei ole tiedossa) joutui poikkeavien käsitystensä ja toimintansa johdosta useaan otteeseen tuomiokapitulin kuultavaksi. Jaakko ei mielestään kuulusteluissa saanut ajatuksiaan riittävän selvästi esitetyksi, joten hän kirjoitti itse alla olevan kirjelmän. Asiaa tutkinut M. Akiander kutsui kirjelmää Kärmäen uskontunnustukseksi.

 

Jaakko Kärmäen ”uskontunnustus” nykysuomeksi tulkittuna.

 

Hiljaisuudessa toivotan minä esivallalle Korkeimman armoa ja siunausta. Anna sen tulla pyhästä taivaastasi ja lähetä se kunniasi valtaistuimen tyköä, että se minun kanssani työtä tekisi, ja että minä tietäisin, mikä on otollista sinun edessäsi (Viis.k. 9:10).

Heikkoudessani minä rohkenen nöyrän yksinkertaisesti ja omin sanoin tuoda esivallan tietoon sydämeni ajatukset ja sieluni tilan omantuntoni vaatimusten mukaisesti, koska minä en heikon esitystaitoni takia kyennyt Laihialla 8. elokuuta meille jumalanpalveluksen ulkonaisista muodoista eronneille pidetyillä käräjillä antamaan oikeita perusteluita uskoni ja omantuntoni tilasta. Tilaisuus oli siihen aivan liian sekava, joten jouduin vaikenemaan ja jättämään asian jumalan käsiin. Vaikenemiseni johdosta on tuntoni tullut niin levottomaksi, että minun täytyy itse antaa korkealle kuninkaalliselle hovioikeudelle tietoa tilastani ja uskoni perusteista, koska vaiti olemiseeni on monia syitä. Rukoilen nöyrästi, että esivalta osoittaisi meidän yksinkertaisten asiassa Jeesuksen kaltaista kärsivällisyyttä.

Minä voin vilpittömästi sanoa, että pidän kaikkia jumalan armovälineitä suuressa arvossa niissä muodoissa kun ne ovat pyhän ja viisaan jumalan ja Jeesuksen antamia. Silloin ne ovat täynnä voimaa, vaikutusta ja hänen lupaamiaan hedelmiä niille, jotka uskovat. Mutta nykyisin ei niissä enää ole täydellistä voimaa, vaan pelkkä ulkonainen tapa, joka muistuttaa epäjumalan palvelusta. Tällainen ulkoisiin tekoihin turvaaminen toimii maailmallisuuden verhona, jonka suojassa jumalan armoa ja Kristuksen ansioita yritetään hankkia väärin perustein. Tämä tulee kyllä ilmeiseksi, jos vertaamme jumalan sanaa tämän päivän kristillisyyteen, sillä jokainen henkisesti valaistunut joutuu murheellisena tunnustamaan, että se on kaukana oikealta tieltä. Se ei ole kylmä eikä palava, vaan penseä ja ulkokultainen, jonka Ilmestyskirjan mukaan Herra on oksentava ulos (Ilm. 3:16).

Ensiksikin käsittelen kirkossa käymistä ja sen ulkoisia toimintoja. Mikäli papit ja muut opettajiksi antautuneet olisivat ensin tulleet itse jumalan opettamiksi ja uudesti syntyneiksi, siten että tahtoisivat todella seurata Kristuksen jalanjälkiä ja olla esimerkkinä seurakunnilleen (Fil. 3:17-18), seuraisin minäkin heitä iloisesti. Mutta valitettavasti meidän täytyy sanoa Juudan kirjeen tapaan, ettei heissä ole henkeä, vaan on heidän ymmärryksensä täynnä katoavien asioiden ja itserakkauden tomua, ahneutta ja tyytymättömyyttä. Se ei etsiä sielua, vaan kunniaa ja omaa etua ja etenemistä. Tämän voi korkea esivalta itse havaita ja kokea niin pitkään kuin tämänkaltaiset, vastoin vapahtajan omia varoituksia, ovat pelkän ulkonaisen tiedon nojalla joukkojen johtajia ja mestareita (Matt. 23:8). Niin kauan kuin asiat ovat näin, minä tahdon välttää heitä ja tutkia heidän hedelmiään (Matt. 11:16), koska yksikään uskovainen ei ole vastoin omaatuntoaan sidottu näihin ulkonaisiin vaatimuksiin (Ef. 4:1 kokonaan ja erityisesti 13; Gal. 4:1 erityisesti 8-9; Kol. 2:1 erityisesti 16 eteenpäin). Sillä vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen (1. Kor. 13:1).

Toisena asiana on Herran ehtoollisen vietto: minä en hylkäisi tätä ulkonaisenakaan toimena, sikäli kuin se suoritetaan Herramme Jeesuksen opetuslapsilleen antamassa muodossa hänen kärsimystensä muistoksi sekä vahvistamaan rakkaudellista ykseyttä (1. Kor. 10:17-; Luuk. 11:17-; Ap.t. 10:32, 42 ja 44). Mutta jumala nähköön, ettei nyt löydy saman ruumiin eri jäsenten rakkautta, hengen ykseyttä. Kristuksen ruumiin ulkopuolella ei ole sitä Kristuksen henkeä, mistä Johannes 6:63 sanoo, että henki on se, joka eläväksi tekee; ei liha mitään hyödytä (Room. 8:9). Sillä mitä auttaa se, että jäsenet ovat yhdistetyt päähän, jos päästä jäseniin virtaava voide on poissa: silloin on poissa myös oikea ehtoollinen. Voi heitä, kun minä heistä luovun!

Kolmanneksi yhteenveto kasteesta: kaikki on syntiä, mitä luonnollinen ihminen tekee luontonsa pakosta, ellei hän ole uskossaan ristiinnaulinnut omaa tahtoansa Kristuksen kanssa niin, että Kristus elää ja tekee hänessä työtään (Gal. 2; Room. 14:23). Tästä syystä minä en tahdo osallistua sellaiseen, vaan kiinnitän itseni ainoastaan hyvän paimenen käteen, koska minä tunnen hänen äänensä ja olen laitumellaan itse saanut tuntea hänen kaitsemisensa, lääkitsemisensä ja parantamisensa. Siellä ei yksikään ihmisen käsi ole pysäyttänyt minua omasta saastaisuudestani ja turhuuksistani, enkä minä ole heiltä mitään saanut.

Sen on tehnyt itse hyvä paimen, joka etsii viheliäisiä ja kadonneita nostaen heidät olalleen ja vieden laumansa luokse korjattaviksi ja lääkittäviksi. Tämän on minun sieluni käsittänyt ja seisahtunut kuulemaan hänen ääntään ulkonaisen työni keskellä. Ehkä minä kamppailin kauan hänen käsissään ja tahdoin juosta pois kadotusta kohden. Mutta tämä uskollinen paimen on vetänyt minua puoleensa vastoin omaa tahtoani. Iankaikkisesti kiitetty olkoon jumala, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen isä, laupeuden Isä. Amen. Halleluja.

En minä puhu enempää, mutta rukoilen, ettei korkea esivalta paheksu minun lapsellisuuttani, vaan ymmärtäisi Kristuksen rakkauden tähden minun heikkouttani. Tämän on minun tuntoni saamassaan rohkeudessaan vaatinut. Ehkä minä olen vain halpaa maan tomua ja kelvoton kaikkeen siihen armoon ja totuuteen, jota Herra palvelijoilleen osoittaa. Minä en ole uskaltanut kenellekään kertoa vaikeuksistani neuvoa kysyäkseni. Herra yksin tietää, ettei kukaan, vaimoani lukuun ottamatta, ole nähnyt tämän kirjeeni sisältöä. Vaimoni kanssa me yhdessä kilvoittelemme hengellisesti turmelluksemme vastaisessa sodassa laskien kaikki sisäiset ja ulkoiset toimemme sen kaikkitietävän jumalan jalkojen juureen, joka tutkii sydämet, ja on ajatusten tuomari. Nyt me jätämme itsemme nöyrinä ja hiljaisina esivallan käsiin.

Minä jätän nyt esirukouksien myötä korkean esivallan ja kaikki Jeesuksen rakkauden osallisuutta etsivät sen aina rakastavan Jeesuksen armon huomaan, että hän vetäisi meitä puoleensa, jotta voisimme suorittaa yhden onnellisen juoksun. Lisäksi rukoilen, että kristitty lukija tahtoisi rakkauden viitalla peittää minun virheeni ja puutteeni, sillä minä en ole ainoatakaan päivää koulua käynyt. Olen vain yksi köyhistä, toisen miehen talossa asuvista.

Yhdeltä halvimmalta, poiseronneen väen joukosta,

Laihelan pitäjässä 19. elokuuta anno 1740

 

Jakob Kärmäki

 

lähde: Santeri Seppälä, Entisaikojen Laihiaa, 1951.

Tulkinta nykykielelle: Kalervo Mielty

 

P.S.

Kärmäen vetoomukseen ei kuitenkaan suhtauduttu myönteisesti. Kuninkaan määräyksestä hänet toimitettiin v. 1760 vaimoineen Turun linnaan, missä he joutuivat viettämään kahdeksan vuotta. Siellä heitä koetettiin tuomiokapitulin ja linnansaarnaajien ahkerin ponnistuksin opastaa oikeisiin ajatuksiin, mutta turhaan. On ollut valitettavan yleistä tulkita peräänantamaton asennoituminen hengellisissä asioissa ylpeydeksi. Kun lukee Kärmäen tunnustusta, on vaikea löytää muuta kuin ehdotonta kuuliaisuutta omantunnon äänelle ja omalle syvälle vakaumukselle.

Seitsemän vuoden kuluttua tuomiokapitulikin katsoi velvollisuudekseen suosittaa Kärmäkien vapauttamistaan, koska he eivät edes millään tavoin tyrkyttäneet muille separatistisia oppejaan. Pariskunnan ehdoton rauhallisuus, siveellisyys ja erittäin harras mielentila olivat tehneet vaikutuksen heidän ”kaitsijoihinsa”. Lisäksi oli jo ikääntyneen pariskunnan terveys pahasti heikentynyt ankeissa vankilaoloissa, vaikka he ottivat kaiken kärsimänsä nöyrin mielin vastaan. Kului vielä vuosi ennen kuin kuningas salli Liisan ja Jaakon palata kotipaikkakunnalleen poikansa Josefin luokse.