Kirkon ydintehtävästä

Voidaan varsin perustellusti väittää, että kristillisen kirkon aineellisen vahvuuden ja hengellisen heikkouden historiallinen perusta löytyy sen tiukoista opillisista määrittelyistä ja hierarkkisesti organisoidusta hallinnosta.

Alkuvuosisatoina sen kanssa kilpailevat suuntaukset eivät järjestäytyneet eivätkä laatineet tunnustuksia, joten ne eivät kyenneet kilpailemaan kirkon kanssa laajentumisen ja muodollisen vallan tavoittelussa.

Toisaalta monet näistä vaihtoehdoista eivät edes pyrkineet suureen jäsenmäärään, vaan halusivat mukaan lähinnä niitä, jotka katsoivat sisäisesti riittävän kypsiksi etenemään sisäisillä poluillaan.

***

Organisoitumisen ongelma syntyy siitä, että alkuidea saattaa aikojen saatossa kadota järjestelmän etujen taakse. Laitoksesta tulee pääasia (pyhä), jolloin pyritään huolehtia lähinnä siitä, mikä on organisaation ja sen ylläpitäjien etu.

***

Kristillisen kirkon – tai minkä tahansa hengellisen organisaation – todellinen tehtävä lienee kuitenkin yksilöiden henkisen olemuksen esiintulon kaikinpuolinen edistäminen.

Siihen voidaan liittää - alkuseurakuntien oivallisen perinteen mukaan – myös huolenpitoa ihmisten luonnollisista tarpeista (diakoniaa). Sosiaalisen toiminnan ei kuitenkaan tulisi nousta pääasiaksi etenkään nykyisin, kun kyseiseltä sektorilta löytyy jo muitakin – mahdollisesti jopa pätevämpiä – toimijoita.

***

Pelastusarmeija on tiivistänyt omat tavoitteensa kolmeen teesiin: soppa, saippua ja sana. Näkemys nojaa löysästi Maslowin hierarkiaan, jonka mukaan ihmisessä syntyy ylempiä tarpeita sitä mukaa kuin kaikki alemmat on saatu tyydytetyiksi.

Asia ei kuitenkaan ole noin yksinkertainen. Fyysinen tai psyykkinen hyvinvointi ei sellaisenaan takaa sitä, että yksilö alkaisi tosissaan pyrkiä jotakin henkisempää kohden – hän saattaa aivan hyvin pitäytyä pelkkien fyysisten tai psyykkisten nautintojen parissa.

Pelastusarmeija samastaa Sanan sielun pelastamiseen (kuten monet muutkin kristilliset suuntaukset). Käsitys heijastaa vielä kirkollista näkemystä (lausutun sanan ylikorostusta) sen harjoittaman sanallisen viestinnän (evankelioinnin) pelastuksellisesta merkityksestä.

Lausutut tai kirjoitetut sanat parhaimmillaan ovat kuitenkin luonteeltaan ”lähtölaukauksia pitkän matkan juoksuun, jossa kompuroinniltakaan ei vältytä” – ne eivät itsessään vie perille ketään sellaista, joka ei itse vaivaudu suorittamaan omaa juoksuaan loppuun saakka.

Löytyy tietenkin yksilöitä, joissa sisäinen muutosvalmius on niin suuri, että vähäinenkin virike voi johtaa periaatteelliseen muutokseen koko tiedostamisen tavassa.

***

Katoliset lukivat kuolemansyntiensä joukkoon ”hengellisen laiskuuden”, joka on samaa kuin ”leivisköiden hautaaminen maahan.” Vertaus kuvaa tilannetta, missä eletty elämä ei tuota mitään lisäarvoa ”sisäiseen aarrekammioon.”

Kyse ei tietenkään ole niinkään tiedoista ja taidoista, vaan sisäisistä ominaisuuksista, joita kutsutaan usein hyveiksi.

***

Jeesus kokosi ympärilleen joukon ihmisiä, jotka olivat ainakin jossakin määrin sisäisesti valmiita ottamaan vastaan henkisiä virikkeitä suoremmin kuin pelkkien sanallisten ja seremoniallisten symboleiden (vertauskuvien) muodossa.

Hänen aikanaan – aivan samoin kuin nykyisinkin – erityyppiset ihmiset kykenivät sulattamaan sisäisiä virikkeitä hieman eri konkreettisuusasteisina.

Paavali luokitteli ihmiset karkeasti kolmeen tyyppiin: lihalliset (hylikoit), psyykkiset (psykikoit) ja henkiset (pneumatikoit). Opetusta muokattiin niin, että kukin ryhmä saattoi ammentaa siitä itselleen soveltuvia virikkeitä sisäiseen kasvuunsa (lasten ruuasta jumalallisiin mysteereihin).

***

Tämän päivän demokraattisuutta korostava kulttuuri saattaisi paheksua, jos aikuisia alettaisiin hengellisissä piireissä jakaa ymmärryskykynsä tai luonteenlaatunsa mukaisiin ryhmiin. Kansalaisopistojen kieliryhmissä sellainen tosin hyväksyttäisiin.

Matteus (7:6) kirjoittaa: ”Älkää antako pyhää koirille, älkääkä heittäkö helmiänne sikojen eteen, etteivät ne tallaisi niitä jalkoihinsa ja kääntyisi ja repisi teitä.”

Tämä ei tietenkään merkitse sitä, että hengellisyyteen liittyvistä asioista ei saisi kertoa kenellekään – opastettaessa tulisi vain ottaa huomioon, että sanoma tulee edes suurin piirtein oikein ymmärretyksi eikä synnytä vääriä käsityksiä tai voimakkaita vastareaktioita.

***

Joissakin kristillisissä piireissä katsotaan, että uskon asioiden esittäminen heidän suuntauksensa tulkitsemassaan muodossa on niin tärkeätä ihmisen sielun pelastumisessa, että ulkopuolisiakin ihmisiä voidaan lähestyä aivan milloin tahansa.

Nasaretin Jeesus ei pyrkinyt pakottamaan ketään seuraajakseen. Hän vain sanoi: ”Seuraa minua”, jättäen päätöksen kuulijalle.

Hän kuitenkin jatkoi esittämällä kriteerit (Matt. 16:24) seuraamisen tavoitteiden saavuttamiselle: ”Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.”

Jeesus ei varmaan tarkoittanut sitä, että seuraajan tuli kieltää oma ajattelunsa (kuten tunnustusten varjolla on turhan usein tehty), vaan sitä, että ihmisen tuli jossakin vaiheessa päästä eroon jopa erillisen minuuden tuntemuksesta ja pyrkiä sen luomista ehdollistumista asioiden todellisen luonteen välittömään oivaltamiseen ja havaitsemiseen (itsessään).

Tarkoituksena ei tietenkään ollut sulautuminen ihmispopulaatioon – ”minuuden vaihtaminen meiksi (laumasieluisuus)” – vaan ajallisuuteen samastuneen minuuden kadottaminen ajattoman ja ikuisen olemuksen tieltä (mielen ja sielun sulauttaminen henkeen – Isän ja minän ykseys).

***

Kirkollisissa yhteyksissä toistetaan usein Matteuksen evankeliumin vertauksen sanoja kuninkaan pojan hääkutsussa: ”Tulkaa, sillä kaikki on valmiina!”

Vertauksen häähuone on tietenkin taivasten valtakunta – ei mikään kirkko tai seurakunta sanomineen ja armon välineineen.

Ikuisuudessa (Jumalassa) on kaikki aina valmiina ja täydellisenä. Jokaisella ihmisellä on henkisen alkuperänsä johdosta ikuinen kutsu voimassa, kunhan hän vain ”on pukeutunut häävaatteisiin” – eli jättänyt taakseen inhimilliset, ajalliset sidoksensa ja tullut sisäisesti valmiiksi todelliseen ”kristityn vapautumiseen katoavuuden kahleista.”

Ihmiskunta rakastaa kuitenkin yhä niin suuresti ”rakkainta Iisakkiaan”, eli omaa erillistä minuuttaan kaikkine rakkaine sidoksineen, ettei se kykene vapaaehtoisesti asettamaan tätä tuntemustaan ”uhrialttarille”, vaan jatkaa yhä pitkää toiviomatkaansa ”hyvän ja pahan alati vaihtelevassa välimaastossa.”