Kaverukset Konstantinus ja Eusebios

 

Kirkkoisä Eusebioksesta ei tiedetä mitään ennen kuin hän v. 296 tapasi Palestiinassa tulevan keisari Konstantinuksen, joka silloin toimi Diokletianuksen sotilasavustajana Nikomediassa.

Eusebios opiskeli raamatun käsikirjoituksia Kesareassa ystävänsä Pamfiloksen kanssa. He pyrkivät seulomaan oikeita (näkemyksiinsä istuvia) versioita mm. Origeneen käsikirjoituksista. Pamfiloksen kuoleman jälkeen Eusebios kirjoitti valmiiksi Origeneen puolustuksen.

Eusebioksesta tuli Kesarean piispa vuoden 313 jälkeen, mutta hänen virkavuosistaan ei tiedetä mitään ennen Nikaian kirkolliskokousta, jossa hänellä tuli olemaan merkittävä rooli.

Konstantinus I Suuri hallitsi vuodesta 306 kuolemaansa saakka v. 337.

Jo Galliassa ollessaan Konstantinus oli alkanut suosia yksijumalaisuutta ja oli antanut lyödä rahoja, joissa ei ollut vanhojen roomalaisten jumalien kuvia, vaan yhden ainoan jumalan, Sol Invictuksen eli Voittamattoman Auringon (sen jouluna juhlittavan) kuva. Konstantinus tiesi, että yksijumalainen mithralaisuus oli suosittua hänen sotilaidensa keskuudessa.

Tammikuussa v. 313 Konstantinus ja Licinius tapasivat Milanossa ja sopivat kristinuskon laillistamisesta Rooman valtakunnassa. Asian varmistamiseksi säädettiin niin sanottu Milanon edikti, joka poisti esteet kristinuskon ja muiden uskontojen harjoittamiselta. Määräys lopetti kristittyihin kohdistuneet vainot ja palautti kirkoilta takavarikoidun omaisuuden.

Konstantinus oli jo alkanut suosia kristittyjä ja lahjoittanut Rooman piispalle alueen, jolle Lateraanikirkko rakennettiin. Konstantinus sääti myös lakeja, jotka antoivat kirkoille ja papistolle etuoikeuksia ja verohelpotuksia sekä vapautuksia erilaisista velvollisuuksista.

Kristinuskosta ei kuitenkaan vielä tässä vaiheessa tehty valtionuskontoa eikä pakanallisuutta kielletty. Tämä tapahtui vasta keisari Theodosiuksen aikana v. 392, jonka jälkeen entisistä vainotuista itsestään kehittyi varsin pian vainoajia. Kristillisyyttä vaivannut autoritaarinen suvaitsemattomuus sai tosin alkunsa jo varhaisista kirjoittajista. Apostoli Paavali näytti esimerkkiä luonnehtiessaan kilpailijoitaan koiriksi, pilalle leikatuiksi, kelvottomiksi työntekijöiksi, tai saatanan ja oman vatsansa palvojiksi.

***

Keisari Konstantinus osallistui innolla kirkon sisäisiin kiistoihin. Juuri hän kutsui kokoon kristillisyyden aseman ja ajatukset vakiinnuttaneen Nikaian ekumeenisen eli maailmanlaajuisen kokouksen v. 325. Taatakseen osallistujien kattavuuden, keisari lupasi maksaa kaikkien matkakulut. Tästä huolimatta osallistujia ei tullut kuin 318, jotka piispa Sabinuksen mukaan olivat, Konstantinusta ja Eusebiosta lukuun ottamatta, varsin oppimattomia, yksinkertaisia ihmisiä.


Antiokialainen piispa Theodor (393-457) kirjoitti tosin omassa kirkkohistoriassaan Nikaian kokouksen osallistujista: ”Tuohon aikaan monet olivat runsaasti varustettuja apostolisilla lahjoilla, ja monet kantoivat pyhien apostolien tapaan ruumiissaan Herran Jeesuksen Kristuksen haavoja. Jaakob, Antiokian piispa, oli herättänyt kuolleita ja palauttanut heitä elämään, ja tehnyt monia muita ihmeitä.”

***

On selvää, etteivät keisarin vaikuttimet olleet pääosin hengelliset. Hän katseli teologisia asioita ennen kaikkea siltä kannalta, miten ne tulisivat palvelemaan hänen omaa maallista valtaansa. Keisarille oli olennaista, että uskonnolliset näkemykset ja organisaatiot olivat riittävän yhtäläisiä ja yksinkertaisia. Niissä ei tietenkään saanut olla mitään sellaisia elementtejä, jotka olisivat heikentäneet hänen asemaansa.

***

Konstantinusta sanotaan ensimmäiseksi kristilliseksi keisariksi, vaikka hänen vakaumuksensa hengellisistä piirteistä, tai edes hänen kasteestaan kuolinvuoteella, ei ole täyttä varmuutta. Helena-äiti oli toki kristitty, mutta hän itse todennäköisesti näki kristillisyydessä vain keinon yhtenäistää alaistensa näkemyksiä helposti hallittavaan suuntaan, jossa ei vaihtoehtoisten suuntausten tapaan korostettu paljonkaan yksilöllisyyttä.

Konstantinus katsoi, että kirkon tärkeimpiin tehtäviin kuului uskonnollisen kultin ylläpito ja esirukoukset hallitsijan puolesta, koska taivaan suopeus oli valtion menestymisen ehto.

Kristityiden aseman vahvistamiseksi Konstantinus alkoi suosia kristittyjä nimittäessään virkamiehiä ja upseereita. Lisäksi Konstantinus asetti vuonna 324 lain, joka kielsi uhrieläinten teurastamisen ja tähän liittyneet rituaalit. Lain mukaan ainoastaan kristillistä siveellisyyttä noudattavat rituaalit sallittiin.

***

Konstantinuksen ”lähimmäisenrakkaus” ei kristittyjen yhteydessä täysin herännyt, sillä vuonna 326 hän antoi vangita armeijan keskuudessa suosituksi tulleen poikansa Crispuksen sekä Liciniuksen pojan Licinianuksen. Paria päivää myöhemmin hän antoi teloittaa kummankin. Vähän myöhemmin keisarinna Faustakin koki saman kohtalon.

Konstantinuksesta löytyi tosin eettisesti hyväksyttäviäkin ominaisuuksia. Hän mm. kielsi veriset gladiaattoritaistelut ja suosi kilpa-ajoja. Lisäksi Keisari tiukensi avioliittosäännöksiä siten, että avioero sallittiin vain, jos tapaukseen liittyi jokin vakava rikos. Estääkseen lapsimurhat Konstantinus antoi köyhille perheille avustusta julkisista varoista.

***

Ei ole olemassa kovin luotettavia tietoja siitä, miksi juuri piispa Eusebioksesta tuli Konstantinuksen luottomies. Hänen kerrotaan istuneen kirkolliskokouksessa keisarin oikealla puolella.

Eusebios ei ollut luonnostaan hengellinen johtaja tai teologi, mutta varsin oppinut mies ja tunnettu kirjoittaja. Hänen ehdottamastaan tunnustuksesta tuli, Konstantinuksen arvovallan turvin, ns. Nikaian uskontunnustus.

Tunnustuksen ydinkysymykseksi muodostui kolminaisen jumaluuden määrittely: ”Jumala on kolmiyhteinen – Isä, Poika ja Pyhä Henki. Kolme persoonaa, mutta vain yksi Jumala.”

Siinä käsityksen olemisesta ”Isän kanssa yhtä olemusta” uskotaan olleen keisarin itsensä ehdottama.

Pelonsekaisessa kunnioituksessaan keisaria kohtaan piispat kahta lukuun ottamatta allekirjoittivat uskontunnustuksen, monet heistä varsin vastahakoisesti. Päätöstä täydennettiin vielä Areioksen oppia vastaan laaditulla ”anateemalla”:

Nikaian tunnustus:

Me uskomme yhteen Jumalaan, Isään Kaikkivaltiaaseen, kaikkien näkyvien ja näkymättömien luojaan. Ja yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainosyntyiseen Poikaan, Isästä syntyneeseen, joka on peräisin Isän olemuksesta, Jumala Jumalasta, valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt eikä luotu, joka on samaa olemusta kuin Isä, jonka kautta kaikki on tehty niin taivaassa kuin maan päällä; meidän ihmisten tähden ja meidän pelastuksemme tähden hän astui alas ja tuli lihaksi, tuli ihmiseksi, kärsi ja nousi ylös kolmantena päivänä, astui ylös taivaisiin, tulee tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Ja Pyhään Henkeen.

Areioksen vastainen Anateema:

Ja heidät, jotka sanovat "oli aika, jolloin häntä ei ollut olemassa", ja "ennen kuin hän syntyi, häntä ei ollut", ja että hän tuli olevaiseksi olemattomista asioista, tai toisesta hypostaasista tai olemuksesta, vakuuttaen, että Jumalan Pojassa tapahtuu muutoksia tai erilaistumisia, katolinen ja apostolinen kirkko erottaa.

***

Päätös areiolaisuudesta ei kuitenkaan vaikuttanut paljonkaan enemmistöön, joka pysyi karkotusmääräyksestä huolimatta kannassaan. Kristologian suhteen kerrotaan, että eräs piispa oli huokaissut tunnustuksesta: ”Herra varjelkoon minua ajattelemasta Herrani luonnetta!” Kokous tuomitsi miehen välittömästi harhaoppiseksi, mutta muutaman vuoden kuluttua hänen asemansa palautettiin.

Nikaian päätöksistä huolimatta Eusebios otti myöhemminkin osaa areiolaisuuteen liittyneisiin kiistoihin. Hän kiisteli erityisesti Eustathios Antiokialaisen kanssa, joka vastusti kirkkoisä Origeneen lisääntynyttä vaikutusta, ja erityisesti tämän harjoittamaa kirjoitusten allegorista tulkintaa. Eustathios näki tällaisessa teologiassa areiolaisuutta ja syytti Eusebiosta (joka oli Origeneen ihailija) poikkeamisesta Nikaian tunnustuksesta. Eustathios itse joutui kuitenkin syytteeseen ja tuomituksi Antiokian synodissa.

Kun hänet oli syrjäytetty, Eusebioksen kannattajat hyökkäsivät vuorostaan Athanasios Aleksandrialaista vastaan. Athanasios saatiin tuomituksi ja karkotetetuksi vasta vuoden 335 lopulla. Samassa synodissa tuomittiin myös toinen vastustaja: Markellos Ankyralainen oli pitkään vastustanut eusebioslaisia ja protestoinut Areioksen uudelleennimittämistä (eli Nikaian päätöksen osittaista purkua) vastaan. Vuonna 336 oli määrä järjestää Konstantinopolissa kokous Areioksen anateemankin purkamiseksi, mutta Areios itse kuoli päivää ennen kokouksen alkua.

Konstantinus kuoli seuraavana vuonna. Eusebios kuoli todennäköisesti Kesareassa viimeistään vuonna 340. Areiolaisuus julistettiin uudelleen heresiaksi Konstantinopolissa v. 381, eikä sitä ole yritetty myöhemminkään nostaa asemastaan, vanhoja kiistakysymyksiä ei ole ilmeisesti haluttu enää avata.

***

Yksi Nikaian kirkolliskokouksen merkittävimmistä asioista liittyi oikeiden ja hyväksyttävien evankeliumien valintaan. Nykyään tiedetään, että kirkon alkuaikoina oli käytössä varsin huomattava määrä erilaista Jeesus-perinteeseen liittyvää kirjallisuutta. Opillisen yhtenäisyyden nimissä kokoelmaa haluttiin kuitenkin voimakkaasti rajoittaa.

Pappus kirjoittaa synodikonissaan, että piispojen ehdotukset valittavista teksteistä asetettiin kokoussalin ehtoollispöydän alle, ja rukoiltiin sitten yhdessä, että niistä hengellisen innoituksen vallassa kirjoitetut nousisivat yön aikana itsestään pöydälle ja väärät pysyisivät sen alla. Näin vakuutetaan myös tapahtuneen – tosin jätetään kertomatta, kenen hallussa salin ovien avaimet olivat yön ajan.

Nykyajan näkökulmasta tarkastellen ei pitäisi olla vaikeata päätellä, että kristillisen kirjallisuuden valinta on suoritettu puhtaasti inhimillisin kirkko- ja valtiopoliittisen perustein, ja että ”jumalallinen väliintulo” on jälkikäteen keksitty vain asian sinetiksi ja vakuudeksi.

Kirkko on saanut hyvin pitkään kuvata Nikaiassa syrjäytettyjä tekstejä täysin omalta näkökannaltaan. Monet pois jätetyt tekstit ovat kuitenkin tulleet esiin kätköistään yli puolentoista tuhannen vuoden jälkeen ja ovat nyt tutkijoiden, osaksi myös suuren yleisön, tarkasteltavissa.

Niiden nojalla voidaan esittää näkemyksiä siitä, millaiseksi kirkko olisi muodostunut, mikäli käyttöön olisi valittu aivan toisenlaisia kirjoituksia.

***

Eusebios muistetaan ennen kaikkea arvostetusta kirkkohistoriastaan. Sen kymmenen osaa julkaistiin vuoden 324 tienoilla, ja sitä pidetään tärkeimpänä, joskaan ei kovin luotettavana, antiikin ajalta periytyvänä kirkkohistoriana.

Kirkkohistoriansa lisäksi Eusebios kirjoitti kaksiosaisen ”Kronikan”. Ensimmäinen osa oli yleisen historian tiivistelmä. Toisessa osassa Eusebios luetteli historiallisten tapahtumien ajankohtia ja esitti rinnakkaisilla palstoilla eri kansojen vallanperimyksen.

Eusebios laati kaksi muutakin historiaa käsittelevää teosta. Toinen kattaa vuodet 303–310 ja kertoo tuon ajan palestiinalaisista marttyyreista. Eusebios on ollut noiden tapahtumien silminnäkijä. Toinen teos on neliosainen keisari Konstantinuksen kaunisteltu elämäkerta.

Eusebioksen apologeettisiin eli kristinuskoa puolustaviin kirjoituksiin sisältyy vastine Hierokleelle, roomalaiselle käskynhaltijalle. Hierokles kirjoitti kristittyjen vastaisen teoksen, Eusebios siihen vastineen.

Lisäksi hän kirjoitti raamatun jumalallista alkuperää puolustaakseen 35 kirjaa. Ensimmäisissä 15:ssä hän pyrkii perustelemaan, miksi kristityt hyväksyvät heprealaisten pyhät kirjoitukset.

Tätä kysymystä voitaisiin ihmetellä tänäkin päivänä, varsinkin siinä muodossa, että Vanhan Testamentin tekstikokoelmat tulkitaan sellaisinaan virheettömiksi jumalallisiksi julistuksiksi, joita voi sellaisinaan soveltaa kaikkina aikoina (jopa rikoslakeina – hirvittävine seurauksineen).

Lopuissa 20:ssä Eusebios todistelee, että kristittyjen on kuitenkin oikein sivuuttaa juutalaisten määräykset ja omaksua uusia periaatteita ja tapoja. Yhdessä nämä kirjat tarjoavat puolustuksen kristinuskolle sellaisena kuin Eusebios sen ymmärsi.

Eusebios uskoi, että kristillisyys oli lähtöisin Jumalasta, vaikka jotkut kiistivät sen. Eusebios kirjoitti haluavansa paljastaa, ”mitkä ja kuinka monet [miehet] … eri aikoina uutuuksien himosta ovat joutuneet äärimmäiseen hairahdukseen ja ovat julistaneet olevansa tiedon nimellä kulkevan valhetiedon … opettajia ja säälimättömästi kuin julmat sudet … ovat hätyyttäneet Kristuksen laumaa” (Eusebiuksen kirkkohistoria). Viittaus tietoon kohdistunee ns. gnostilaisiin ajatusmalleihin, joissa korostettiin omakohtaisen tietoisuuden saavuttamisen tärkeyttä hengellisissä asioissa ja pidettiin ulkonaisia muotoja, käsityksiä ja sovitusnäkemyksiä toissijaisina.

***

Eusebioksen kirjallinen työ ei ollut virheetöntä. Joskus hän ymmärtää ihmisten aikeet ja teot väärin. Hänen mainitsemissaan ajankohdissakin on paljon epätarkkuuksia, jotka saattoivat johtua siitä, että hän halusi sisällyttää kaikkien muiden kulttuureiden aikaperiodit kristilliseen aikakehykseen. Hänen motiivinakaan ei välttämättä ollut virheettömyys, vaan hän pyrki pikemminkin kaikin keinoin puolustamaan omaksumiaan kristillisiä näkemyksiä kuin esittämään asioita puolueettomasti. Tässä suhteessa hän ei mitenkään poikkea muista varhaisista kirjoittajista, tiedetäänhän hyvin, että jo evankelistat ottivat hyvin suuria kirjallisia vapauksia laatiessaan tekstejään uuden suuntauksen perustaksi.

Jotkut myöhemmät kirjoittajat (mm. Konstantinopolin varapatriarkka Georgius Syncellus 700-luvulla) ovat luonnehtineet Eusebiosta jopa röyhkeäksi ja häikäilemättömäksi väärentäjäksi.

***

Kristologisessa kiistakysymyksessä Eusebios pohti jatkuvasti Isän ja Pojan suhdetta. Oliko Isä olemassa ennen Poikaa, kuten Eusebios uskoi? Vai olivatko Isä ja Poika olleet olemassa yhtä kauan? ”Miten silloin Isä on Isä ja Poika on Poika?” hän kysyi.

Hän jopa perusteli käsitystään lainaamalla Johanneksen evankeliumin kohtia, joissa sanotaan, että Isä on suurempi kuin Jeesus, ja että ainoa tosi Jumala oli lähettänyt hänet. Kolossalaiskirjeen ja Johanneksen nojalla Eusebios todisteli, että Logos eli Sana on ”näkymättömän Jumalan kuva”, Jumalan Poika.

Hämmästyttävää kyllä Eusebios antoi Nikaian kirkolliskokouksen päätteeksi tukensa vastakkaiselle näkemykselle. Hän itse uskoi raamatun mukaisesti (areiolaisittain), että Jumala ja Kristus eivät ole olleet olemassa yhtä kauan, mutta taipui kuitenkin keisarin tahtoon.

Tällöin Eusebios jätti, pyrkimyksessään yhdistää maallinen ja hengellinen organisaatio, huomiotta ainakin sen Jeesuksen vaatimuksen, että Hänen seuraajiensa ei tule olla ”osa maailmasta”, vaan heidän tuli lähinnä palvella Isää ”hengessä ja totuudessa.”

***

Nikaian kirkolliskokouksessa luotiin laitoskirkolle luja perusta. Se oli johtamassa pelkän kirkon jäsenyyden korostumiseen omakohtaisen hengellisyyden ja vastuun kustannuksella. Ajatus seurakunnan välttämättömyydestä oli tosin kehitelty jo paljon aikaisemmin. Karthagon piispa Kyprianos väitti jo satakunta vuotta ennen Nikaian kokousta, ettei seurakunnan ulkopuolella voinut olla pelastusta (extra ecclesiam nulla salus), koska vain piispoilla oli oikeus antaa anteeksi synnit. Ajatus nojaa vain ja ainoastaan Matteuksen evankeliumiin (todennäköisesti) tehtyyn ”seurakunnalliseen lisäykseen”: ”Kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on oleva sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te päästätte maan päällä, on oleva päästetty taivaassa.”

***

Pian Nikaian kokouksen jälkeen esiintyi eräs kristillisyyden tärkeimmistä tulkitsijoista, Augustinus, joka myös valitettavasti omaksui käsityksen seurakunnan tärkeydestä.

Martti Luther nojasi monissa asioissa juuri Augustinukseen, mistä saattoi johtua se, että Kristuksen kirkon jäsenyys katsottiin pelastuksen edellytykseksi myös Melankhtonin laatimassa Augsburgin tunnustuksessa vuodelta 1530.

Tunnustusta muotoiltaessa ei vaivauduttu ajattelemaan sitä, että kirkon jäsenyyden esittäminen vanhurskautuksen ehdoksi, kaikkine taloudellisine velvoitteineen, lienee periaatteessa vain yksi anekaupan hienostuneempi muoto.

Mahdollisesti todempi Kristuksen kirkon jäsenyys voidaan tietenkin tulkita myös siten, että jäseniä ovat vain ne harvat ja valitut, jotka ovat saavuttaneet täyden sisäisen yhteyden jumalalliseen Kristus-olemukseen.

***

Kristologinen kysymys voitaisiin periaatteessa ratkaista ajatuksella, että jumaluuden kolminaisuus vallitsee tosiasiallisesti ainoastaan ajattomuudessa. Tällöin tulisi vain korvata ajatus jumalallisista, erillisistä ja jopa hahmollisista persoonista universaaleilla prinsiipeillä, joiden yhteyteen ajallinen (persoonallinen Jeesus mukaan lukien) saattaa päästä ainoastaan kadottamalla samastuksensa ajalliseen elämännäkemykseen – ”pukemalla ylleen (sisäiseksi olemuksekseen) Kristuksen.”