Ajatuksia ylösnousemuksesta


Kristillinen käsitys ylösnousemuksesta perustuu uskontunnustuksiin ja niiden pohjaksi valittuihin raamatun kertomuksiin. Kertomuksista on huomio kiinnitetty lähes yksinomaan Jeesus Nasaretilaista koskeviin kirjoituksiin, koska ainoastaan hänen ylösnousemuksellaan katsotaan olevan koko uskon sisällön kannalta ratkaisevaa merkitystä.

Vanhan Testamentin kertomukset Hanokin (1. Moos 5:24) ja Eliaan (2. Kun. 2:11) "ylösnousemuksista" ovat jääneet pahasti tämän myöhäisemmän kertomuksen varjoon - puhumattakaan muiden uskontojen piirissä kerrotuista vastaavankaltaisista ilmiöistä.

Tietenkin on aina otettava huomioon, että läheskään kaikkien historiallisten "pyhiksi katsottujen ihmisten" viimeisistä vaiheista ei ole tarjolla jälkipolvien kirjallisia kuvauksia, ja että mainittujenkaan kohdalla niitä tuskin voidaan pitää täysin autenttisina dokumenttiaineistoina.

Jeesuksen viimeisiä päiviä koskeva kriittinen tutkimustoiminta on heittänyt raskaitakin varjoja raamatun kuvauksien sananmukaisen totena pitämisen perustusten ylle (ks. Matti Myllykoski: "Jeesuksen viimeiset päivät").


Varsin synkkä varjo lankeaa myös uskontunnustuksessa mainitun ruumiin ylösnousemuksen osalle. Todella lihallinen ylösnousemus tosin todetaan selkeästi tulkintavirheeksi jo Otavan Ensyklopediankin kohdassa "kuolema" (dosentti Laasonen).

Uuden (uusimman) suomalaisen Katekismuksen selitysosassa myönnetään fyysisen ruumiin lopullinen hajoaminen ja sanotaan meidän sen sijaan kerran saavan uuden kuolemattoman ruumiin, jonka esikuvana on Jeesuksen ylösnousemusruumis (väitteen raamatulliset perusteet ovat tosin varsin horjuvat). 

Useat papit puhuvat seurakuntalaisilleen yhä tänäkin päivänä fyysisen tomumajamme ylösnousemisesta (kansakin toivottelee poistuneiden haudalla kevyitä multia).

Jotkut tutkijat ovat asettaneet jopa Jeesuksen hautaustavankin (Myllykoski) kyseenalaiseksi, ajankohdasta puhumattakaan. Kun lisäksi evankeliumien kuvaukset hautauksen jälkeisistä tapahtumista ovat epämääräisiä ja keskenään ristiriitaisia, jää tästä vaikeasta, mutta sitäkin tärkeämmästä asiasta aivan liian paljon pelkkien päätelmien varaan tai puhtaasti uskonvaraiseksi.

Kokonaisuutena voidaan raamatun kuvauksista päätellä ainakin se, että Jeesuksen ylösnoussut ruumis ei ollut ominaisuuksiltaan tuntemamme fyysisen ruumiin kaltainen: alkuvaiheissa opetuslapsilla oli jopa vaikeuksia tunnistaa hahmoa Jeesukseksi (Lk. 24:31), ja myöhemmin tämä muuntuva (ks. Mk. 16:12) olemus ilmestyy ja poistuu näkyvistä fyysisten esteiden läpi. Ainoastaan parissa raamatun kohdassa halutaan syystä tai toisesta korostaa olemuksen todella "lihallista luonnetta" (Lk. 24:39-41, Joh. 20:27).

Periaatteessa saattaisi olla niin, että jälkipolvet ovat aikojen ja tulkintojen saatossa halunneet korostaa Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen täydellistä kokonaisvaltaisuutta ja ainutkertaisuutta jopa siinä määrin, että sen on täytynyt ulottua "taivaista aina karkeimpaan fyysiseen muotoon" saakka - kuten kirkkohistorian dosentti Laasonen vallinnutta käsityskantaa perustelee.

Osaltaan tulkintaan lienee vaikuttanut myös ihmisten luonnollinen mieltymys ja tottumus omaan tuttuun ruumiiseensa - ja sille esitettyyn ikuistumismahdollisuuteen. Vertailevan tutkimuksen mukaan on ruumiillisen ylösnousemuksen käsitykselle löydetty aikaisempia esikuvia esim. zarathustralaisuudesta.

Ensimmäisten vuosisatojen toisinajattelijoiden, gnostilaisten, varsin poikkeavat tulkinnat "ylösnousemuksesta hengessä" saattoivat aikanaan - ehkäpä vielä tänäkin päivänä - tuntua useimmista filosofiseen ajatteluun tottumattomista aivan liian "ilmassa olevilta" - henkisiltä.

Tosin gnostilaisten ajattelutapaa lähellä oleva näkemys on jäänyt tukahduttamispyrkimyksistä huolimatta jollakin tavoin eloon ja noussut pintaan mm. keskiaikana esimerkiksi Mestari Eckhartin ja Jakob Bähmen tulkinnoissa, sekä myöhemmin uuden-ajan kirjailijoiden, taiteilijoiden ja muiden omaehtoisten ajattelijoiden keskuudessa (kuten Blake, Rembrant, Dostojevski, Tolstoi, Nietzsche, Emerson, Snellman, Gallen-Kallela, jne.).

Ylösnousemus-ajatusta ei tietenkään voida pitää pelkästään kristinuskoon kuuluvana. Se on löydettävissä hieman eri muodoissa lähes kaikista vanhemmista ja nuoremmista uskonnollisista ajatusrakennelmista. 

Eräiden itämaisten koulukuntien opetuksissa puhutaan jopa eriasteisista ylösnousemusruumiista, aineettomista tai yli-aineellisista "autuudenruumiista", kuten esim. dharmakaya (totuusruumis), sambhokaya (täydellisen autuuden ruumis) ja nirmanakaya (emanaatioruumis), joita ylösnousseet tietoisuudet voivat käyttää kommunikoidessaan.

Sisäinen kommunikointi ei kuitenkaan tarvinne minkäänlaista välittävää tekijää, mikä todellisuudessa voisi osaltaan selittää hengen ylivertaisia mahdollisuuksia kaiken rajoitetun ja muodollisen perustana (ks. esim. Dalai-Lama, Opetuksia Viisaudesta, Madhiamikan avain).

Erilaisissa mystiikan perinteissä on kertomuksia siitä, kuinka korkeimman "mestariuden" saavuttanut ihminen täydellisessä yksinäisyydessä hajottaa loppuun kuluneen fyysisen ruumiinsa kolmen päivän kuluessa alkutekijöihinsä, säilyttäen siitä vain ns. pysyvät atomit. Hän voi niistä tahtonsa kautta tarpeen vaatiessa luoda itselleen täysin fyysiseltä vaikuttavan ilmentämisvälineen.

Joissakin perinteissä kerrotaan, että varsinainen ylösnousemusruumis muodostuu fyysisen ja psyykkisen olemuksen välissä olevasta energisestä mallista, joka kehittyy ja organisoituu ihmisen sisäiseen olemuksen edistymisen mukana. Tämän olemuksen sanotaan kuolemassa irtautuvan ja normaalissa tapauksessa hajoavan. Se lienee hahmo, joka joskus voidaan kuoleman hetkellä ja pian sen jälkeen aisteinkin havaita (ainakin sellaisesta on kansojen parissa runsaasti kertomuksia). 

Tavallisessa tapauksessa sanotaan inhimillisen tietoisuuden siirtyvän tämän energiamuodon hajoamisen jälkeen hieman etäämmälle aistimaailmasta, mielen subjektiiviselle alueelle tai tilaan. Siellä tietoisuus kuitenkin kokee, että sillä on selvästi oma ruumis, joskin luonteeltaan edeltäneestä poikkeava (psyykkinen).

Energiaolemuksen hajoaminen fyysisen ja psyykkisen välisenä siltana saattaisi selittää sen, että täältä poistunut ei enää voi luoda konkreettista yhteyttä jälkeenjääneisiin.

Sellainen mahdollisuus jää vain niille (ani harvoille), jotka kykenevät tuon välineen tavalla tai toisella pitämään käytettävissään. Tosin sanotaan olevan poikkeustapauksia, joissa hyvin voimakkaasti aineelliseen elämään samastunut tai itsemurhan tehnyt persoona jää kummittelemaan, mutta hänenkin tajuntansa toimii silloin psyykkisen hahmon välityksellä. Tämänkaltaiset ilmiöt eivät kuitenkaan aina ole todellisten vainajien aiheuttamia, vaan niille löytyy näkymättömän luonnon moninaisuudesta muitakin lähteitä - puhumattakaan elävien ihmisten psyyken puutteellisesti tutkituista kaukovaikutuksista (ja ylenpalttisesta mielikuvituksesta).

Varsin yleisesti kutsutaan kuolemanjälkeistä tilaa vanhoissa kirjallisissa lähteissä tuonelaksi, tai manalaksi, mutta tilan määrittely jää useimmiten valitettavan epämääräiseksi.

Tällöin saadaan asiasta helposti sellainen kuva, että kyseessä olisi jokin maailman kaltainen paikka, jonka olosuhteista kirjallisuuden antamat kuvaukset poikkeavat huomattavassa määrin - sikäli kun sitä yritetään kuvata.

Raamatussa annetaan tuonelasta jokseenkin lohduton kuva paikkana, josta kaivataan pelastamista (ks. esim. Ps 49:15-16; Job 17:13; Hoos 13:14). Kuvaukset saattaisivat ilmentää lähinnä sitä, että nämä tavalliset kuolemantakaiset tilat eivät ole mikään lopullinen ihmisyyden tavoite. Niillä saattaa yksilöllisen tietoisuuden kannalta olla ajallinen, tilapäinen luonne tämän tuntemamme elämän tapaan - joskaan ei ehkä aivan samanlainen. 

Kristityiden kammoksuma helvetti lienee käsityksenä saanut syntynsä pääosin vasta kristillisen kirkon muotoutumisen myötä. Hieman karkeasti sanoen se on kaikille niille kehitelty paikka, jotka eivät ole halunneet ottaa vastaan kirkon kiteyttämää sanomaa ”ainoassa oikeassa muodossa.”

Mikäli tämänkaltaiset, varsin yleiset kuvaukset kuolemantakaisista tiloista perustuvat edes jossakin määrin totuuteen, voitaisiin niiden yhteydessä mahdollisesti puhua suhteellisesta ylösnousemuksesta, jossa tietoisuus siirtyy sille ominaiselle mielen subjektiiviselle tasolle - ehkäpä sulattelemaan tai sisäistämään maallisen elämänsä kokemuksia.

Kertomukset niin sanotusta kiirastulesta saattaisivat liittyä siirtymisvaiheeseen, jossa yksilö ei enää voi tottumallaan tavalla tyydyttää niitä halujaan, jotka vaativat välineekseen fyysisen ruumiin ominaisuuksia. Karkeat aistilliset nautinnot edellyttävät fyysisiä aisteja ja hermostoa, josta syystä kuolema saattaa tuottaa joillekin tämänkaltaisiin tarpeisiin liiaksi ehdollistuneille ihmisille vierotusoireita, joita voitaisiin kutsua kiirastuleksi. 

Joidenkin näkemysten mukaan ihminen joutuu kuoltuaan läpikäymään edeltäneen elämänsä tapahtumia. Silloin hän näkee ne ikään kuin toisten silmin, jolloin hän joutuu kokemaan, mitä on omilla toimillaan toisille aiheuttanut. Tällainenkin prosessi saattaisi tuntua varsin kiirastulenomaiselta.

Mikäli jonkinasteiset puhdistavat ja tilapäiset siirtymävaiheet ovat todellisia, menettävät puheet ikuisesta helvetin tulesta merkityksensä. Se ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö olisi olemassa myös tiloja, joissa kaikki kehitysmahdollisuutensa hukkaan käyttäneet inhimilliset tajuntayksiköt (sielut) purkautuvat. Mutta sellaisten poikkeustapausten yleistäminen koskemaan kaikkia toisinajattelijoita ja epäuskoisia ei liene eettisesti ja moraalisesti perusteltavaa.

Käsitykset näyttäisivät kyllä viittaavan siihen, että kiirastulen vaihe menee ohi ja antaa sijaa elämän jälkeisille seesteisille olosuhteille. On myös kirjallista perinnettä siitä, että ihminen kohoaa joidenkin välivaiheiden kautta todella onnelliseen tilaan, jossa hän kokee runsain määrin kaikkea omalla kohdallaan onnea tuottavaa (subjektiivista autuutta).

Kristityt kuvaavat taivaan tai paratiisin rikkumattoman onnellisuuden tilana. Itämaisittain voitaisiin puhua devakaanista. Mutta tuollaisen tilan lopullisuus jää useimmiten vaille periaatteellista pohdintaa.

Todellisen taivaassa olemisen ikuisen tilan täytynee tarkoittaa ajatonta, ehdotonta sisäistä, välityksetöntä ja välineetöntä samaisuutta muuttumattoman olemuksen kanssa - tiedostettavaa yhtä olemista Isän, Jumalan kanssa.

Hengellisessä mielessä vain Jumala lienee todellisuudessa pyhä. Kaiken ilmenneen pyhyys riippunee pelkästään sen sisäisestä, suorasta yhteydestä todellisen pyhyyden ainoaan lähteeseen, josta kaikki maailman tuntemat, ja sille tuntemattomat "pyhät" olemuksensa ammentavat - ollen siinä ainoassa todellisessa pyhäin yhteydessä.

Katekismuksemme viittaus kirkkoon (laitoksena) pyhänä ja pyhäin yhteytenä lienee aivan liian pitkälle alennettua pyhitystä.

Kaikkia tällaisia ajatusrakennelmia voidaan kutsua spekulaatioiksi, mutta niille löytyy vastaavuuksia erilaisissa maailman henkisissä perinteissä, joiden sanotaan perustuvan opettajiensa todelliseen, omakohtaiseen kokemukseen. Millään laboratoriokokeilla ei näitä luonnollisestikaan voida toteennäyttää - niin kuin ei yleensäkään monia sellaisia asioita, jotka liittyvät ihmisen sisäisiin tietoisuuden tiloihin.

Kokijalleen nuo tilat ovat kuitenkin useimmiten todellisia, eikä meidän tulisi suhtautua täysin torjuvasti ajatuksiin, joista hyvin useat kokijat kautta aikojen ovat toisistaan tietämättään antaneet riittävän yhtäpitäviä kuvauksia. 

Ylösnousemusajatukset ovat mahdollisuuksia ja puutteellisuudessaankin ehkä parempaa kuin tietämättömyys tai tyhjyyteen uskominen, jollainen usein aiheuttaa lähinnä pelkoja. Dogmaattinen käsitys tuomiolle herättämisestä, ja sitä varten hetkellisestä ruumiiseen pukemisesta ei liioin ole kaikkien kristittyjenkään omiaan hälventämään pelkoa.

Raamattu puhuu merkillisesti "elävistä jotka ovat kuolleet" ja "kuolleista jotka elävät". Tällöin elämisellä tarkoitettaneen ikuista tietoista elämää eikä vain ajallisia, katkelmallisia jatkumistapoja. Todellinen elämä olisi jopa ajasta ja tilasta riippumatonta olemista kaiken ilmennyksen äärimmäisessä perustassa - Jumalassa tai Sen alkuperäisessä ilmenemättömässä heijastumassa, Kristuksessa, Sanassa. Sen rinnalla kaikki muotojen kautta heijastuva ilmiöllisyys olisi kuolemaa tai pimeyttä.

Edellisen kaltaisen ylösnousemusspekulaation nojalla voitaisiin ehkä ajatella, että todella olennaisinta koko asiassa on tietoisuuden vapautuminen tavalla tai toisella ilmiöllisistä sidostumistaan, hyvän ja pahan tiedon orjuudesta - kaikkien välineellisten ja ruumiillisten muutosten seuratessa siitä sitten kuin luonnostaan.

Matteus kirjoittaa: "etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan (Matt. 6:33)", minkä pitäisi olla omiaan kääntämään huomiota elinaikaisten toimien tärkeyteen mahdollisen ylösnousemuksen suhteen - jopa siinäkin määrin, että koko tuon äärimmäisen asian tulisikin tapahtua eläessä eikä vasta kuoleman jälkeen. 

Tuomaan evankeliumi kehottaa etsimään (katselemaan) elävää niin kauan kuin itse elää, ettei kuolisi; kuoltuaan sitä ei enää voi nähdä (löytää), vaikka haluaisikin (Tuom. 59). 

Johanneksen evankeliumin 17. luvun teksti, "että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat", ei sekään millään tavoin viittaa vasta kuolemanjälkeisiin asioihin, vaan edellyttää elinaikaista ylösnoussutta sisäistä olotilaa, johon ruumiin menettämisellä ei enää ole itse tietoisuuden kannalta mitään vaikutusta. 

Tuollaisen sisäisen tilan saavuttamista, ylösnousemuksen eli taivasten valtakuntaan pääsemisen,  Isän kanssa yhtä olemisen välittämänä edellytyksenä kuvataan Johanneksen evankeliumin 3. luvussa sanoin, "joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa." 

Evankeliumi valottaa asiaa sellaisessa sävyssä, mistä voitaisiin päätellä sen olevan hyvin harvinainen tapahtuma. Kysymyksessä lienee totaalinen tiedostamistavan muutos, joka mullistaa täysin koko tavan havaita elämää. Sen kokeneen sanotaan havaitsevan kaiken ilmiöllisenkin välittömästi ja erehtymättä itsessään.

Vaikka uudestisyntymän kokenut yhä onkin maailmassa, on hän sisäisesti siitä täysin riippumaton, ja voisi Mestari Eckhartin sanojen mukaan luopua siitä yhtä helposti kuin kananmunasta.

Sisäinen vapautuminen maailmasta voidaan perustellusti katsoa lähes kaikkien uskontojen yhdeksi perusajatukseksi, joskin siihen vaadittavista keinoista ja mahdollisuuksista löytyy lukemattomia tulkintoja. 

Raamattu esittää monissa kohdin tällaisen vapautumisen ehdoksi täydellistä sisäistä irrottautumista ulkoisen elämän ilmiöistä, kokonaisvaltaista ja täysin pyyteistä vapaata kääntymistä mahdollisen lähtökohtansa suuntaan, Jumalaan (ks. esim. Lk 10:28).

Näiden vaatimusten tulkinnoissa on aikojen saatossa tosin päädytty voimakkaasti korostamaan pelkän uskon ratkaisevaa merkitystä, koska tuollaisen irrottautumisen toteuttaminen on osoittautunut suurten joukkojen suhteen aivan liian vaikeaksi. Sitä ei ole voitu asettaa ainakaan yhteisölliseksi kynnyskysymykseksi. Kynnys olisi jo tavoitteena saattanut rajoittaa yhteisön kasvumahdollisuuksia ja elinvoimaisuutta, niin kuin gnostilaisuuden historia on varsin havainnollisesti osoittanut.

Absoluuttisessa ylösnousemuksessa voitaisiin katsoa olevan kyseessä tietoisuuden täysin pysyväisluonteinen uppoutuminen kaiken henkiseen ydinolemukseen. Sen kokeva ei sinänsä tarvinne minkäänlaisia ruumiita (rajoituksia) itsensä takia, vaan ainoastaan toimiakseen aineellisella tasolla ihmiskunnan keskuudessa.

Ylösnousemuksen kannalta ei olisi olennaista keskittyä siihen, missä muodossa ylösnousemus tai ylösnoussut ilmentyy: onko kyseessä fyysisen aineen tiheyteen, kosketeltavaksi asti organisoituva energiakenttä, vai jokin vaikeammin aistittavissa oleva muoto.

Kaikki muodot edustavat ykseyden rajoittumia ja ovat siten tärkeitä ainoastaan rajoittuneiden, ylösnousemattomien kannalta. Todella ylösnousseen, silminnähtävän ilmennyksen voitaisiin sanoa henkisen tietoisuuden kannalta olevan "alas laskeuma". Ilmentyminen muodossa tai toisessa lienee merkityksellistä ennen kaikkea sellaisten kannalta, jotka eivät tietoisuutensa vastakkaisiin ilmiöihin nojaavan luonteen johdosta kykene välityksettömästi tiedostamaan muutoin kuin muodollisten ja ajallisten ulkoisten tai sisäisten (mieli-)kuvien kautta. 

Näille nuo omat ja toisten olentojen erilaistuneet muodot ovat potentiaalinen mahdollisuus tulla joskus tietoiseksi niiden todellisesta tarkoituksesta - ja lopulta itse perustasta - Jumalasta. Perustaan nousseille muodot, joiden todellisesta luonteesta he ovat päässeet perille, muodostuvat  pelkiksi väyliksi, joiden kautta he Jumalassa (tai Jumala heissä) voivat ilmentyä myös täällä erillistyneessä maailmassa.

Tämän äärettömän vaikean asian kannalta olennaisinta lienee se, että tietoisuus saavuttaa rajoittumistaan vapautuessaan kaiken olevaisen sisäisen, muuttumattoman ja ajattoman pohjan - elämän itsessään.  

Paavalin 1. Korinttolaiskirjeessä äärimmäisenä tavoitteena ja päämääränä kuvaama viimeinen Aadam, eläväksi tekevä henki, toteutunee silloin, kun sisäinen syntymä on tullut pysyväkti, täysin tietoiseksi olotilaksi. Mutta raamattukin sisältää epämääräisiä viitteitä siitä, että jotakin on yhä suorittamatta:

"Minkä minä sanon teille pimeässä, se puhukaa päivän valossa. Ja minkä kuulette kuiskattavan korvaanne, se julistakaa katoilta (Matt. 10:27)." Lause tuskin tarkoittaa tavanomaista sanallisen evankeliumin julistamista julkisilla paikoilla, vaan sisäisessä uudestisyntymisessä saavutetun, pimeässä kuullun jumalaisen tietoisuuden saattamista ilmentymään aina fyysiselle tasolle saakka. 

Mestari Eckhart kuvaa tällaista "murtautumisena jumaluuden lähteeseen", mikä merkitsee kaikkien rajojen poistumista rajallisen ja rajattoman väliltä.


Myös Johanneksen evankeliumin salaperäinen 3. luku vihjaa tähän "mystiseen" tehtävään kirjoittaessaan, "Ja niin kuin Mooses ylensi käärmeen erämaassa, niin pitää Ihmisen Poika ylennettämän."

Ilmaus vaikuttaa sananmukaisesti ottaen täysin käsittämättömältä, mutta on varsin helposti tulkittavissa symbolisesti: kolme toisiinsa kietoutunutta, ylentyvää käärmettä, joita lääketieteen yhteydessä symbolisesti käytettävä Caduseuksen sauvakin kuvaa, symboloivat ihmisessä potentiaalisena olevaa mahdollisuutta vapautua Matteuksen 3. luvun tulikasteen myötä.

Tulen symboliikka ylösnousemuksen yhteydessä ilmenee myös Eliaan tapauksessa (Hanokin tapauksessa ehtona lienee ollut Jumalassa kulkeminen eli yhtä oleminen, jolloin persoonallinen Hanok väistyy pois). 

Useissa itämaisissa perinteissä tuollaisen "luovaksi tuleksi" sanotun vapauttavan voiman (kundalinin) kerrotaan läpäisevän ihmisen alhaalta ylös risteillen hänen selkärankaansa myöten kolmea näkymätöntä kanavaa pitkin. 
Tämä kaiken läpäisevä perusenergia lienee juuri samaa, jonka esitetään muodostavan pyhimysten kuvissa heidän ympärilleen erilaisia valokehiä. Sama tuli näkyy faaraoiden kuvissa otsalla olevana käärmeenpäänä, tai Buddhan kuvissa pään päällä olevana sykerönä.

Tällaisen äärimmäinen yhdentyminen edellyttää sitä, että sisäinen syntyminen ylhäältä - jumalan Pojaksi tuleminen on tosiasiallisesti tapahtunut ja vakiintunut.

Johanneksen evankeliumin 3. luvun käärmeen ylentämistä edeltävä merkillinen jae, "ei kukaan ole noussut ylös taivaaseen, paitsi hän, joka taivaasta tuli alas, Ihmisen Poika, joka on taivaassa."

1. Mooseksen kirjan 6. luku puhuu Jumalan pojista, jotka yhtyivät ihmisten tyttäriin. Tämä voisi kuvata myös sitä, että inhimillinen tajunta on saanut jonkin korkeamman olemuspuolen ihmiskuntaa kehittyneemmiltä olennoilta. Raamattu nimittää niitä Jumalan pojiksi, itämainen perinne "järjen pojiksi", manasaputroiksi, joiden sanotaan tavalla tai toisella luovuttaneen ihmisille järkiolemuksen (raamatun konkreettinen yhtyminen saattaa olla symboliikkaa).

Periaatteessa koko ihmisyyden tarkoitus lienee saatettu loppuun vasta silloin, kun "Ihmisen Poika" muodostaa täysin yhdentyneen ja pysyvän kentän inhimillisen ja jumalallisen väliin. Tällainen olemus saattaa silti jatkaa ilmentymistään fyysisessä asussaan. Fyysisestä ilmiasustaan huolimatta hän elää ja tiedostaa ikuisuudessa, "on taivaassa".