Kiroamisesta, manaamisesta, Herran nimen turhaan lausumisesta ja voimasanojen käytöstä

Otsikon käsitteet ovat tietenkin sanoina kaikille tuttuja, mutta niiden merkitys saattaa kaivata jonkin verran selvittelyä. Ainakin meillä Suomessa niiden käyttö vaikuttaa varsin sekavalta ja useimmiten heikosti perustellulta. Joskus kaikki käsitteet näyttävät sulautuvan yhdeksi ainoaksi epäsuotavaksi kielellisen ilmauksen muodoksi.

Se ei ole kovin suuri ihme, sillä nykysuomen sanakirjakin antaa esim. kiroamisen merkityksestä varsin laajan tulkinnan:

1. siunaamisesta kirosanan lausumiseen ja noitumiseen saakka.

2. Jumalan tai muiden yliluonnollisten voimien kutsumisesta kohdistamaan vihaansa jotakin kohtaan; mistä on johdettu kirkonkiroukset ja pannaan julistukset. Tähän kirouksen muotoon kuulunee myös Jumalan julistama iankaikkiseen kadotukseen tuomitseminen.

3 Tavallisimpia ’kiroustemme’ muotoja lienevät kuitenkin edellisten lieventymät: sättimiset, sadattelut, noitumiset (ilman noituutta!), pahoittelut ja harmittelut.

Harvoinpa nykyisin enää kuulee kenenkään todella julistavan jotakuta henkilöä, tai muuta kohdetta kirotuksi. On tietenkin aivan eri asia, kuinka paljon me käytännössä osoitamme enemmän ja vähemmän keskitettyjä ja kestäviä pahansuopaisia ajatuksia lähimmäisiämme kohtaan - lausumme me niitä julki tai emme!

Jos lähdemme tarkastelemaan kiroamisen käsitettä kristillisen ajattelumme pohjalta, löytyy sille vankimmat perustat Vanhan Testamentin puolelta. Yli sadassa tekstikohdassa puhutaan suoranaisesti kiroamisesta - eikä niissä todellakaan ole kyse mistään pelkistä harmistusten purkauksista. Yksistään Mooseksen kirjat sisältävät kuutisenkymmentä kiroamisen ilmausta. Niistä ensimmäinen kohdistuu ’käärmeeseen’, jonka kerrotaan paratiisissa houkutelleen Eevan poimimaan omenan kielletystä puusta.

Ja Herra Jumala sanoi käärmeelle: ”Koska tämän teit, kirottu ole sinä kaikkien karjaeläinten ja kaikkien metsän eläinten joukossa. Vatsallasi sinun pitää käymän ja tomua syömän koko elinaikasi. Ja minä panen vainon sinun ja vaimon välille ja sinun siemenesi ja hänen siemenensä välille; se on polkeva rikki sinun pääsi, ja sinä olet pistävä sitä kantapäähän.”

Tämän tekstin suorasanainen, konkreettinen tulkinta lienee osaltaan vaikuttanut meidän kristittyjen nuivaan suhtautumiseen matelijoita kohtaan. Kirouksen jatke, ja vaimolle hän sanoi: ”Minä teen suuriksi sinun raskautesi vaivat, kivulla sinun pitää synnyttämän lapsia; mutta mieheesi on sinun halusi oleva, ja hän on sinua vallitseva,” on saattanut voimakkuudessaan jopa lisätä synnytykseen liittyviä tuskia. Tiedetään, että useissa tästä tekstistä tietämättömissä kulttuureissa synnyttäminen sujuu paljon vaivattomammin . Teksti on osaltaan antanut myös  ’jumalalliset’ perustukset naisten alisteiseen asemaan.”

Monet vannovat raamatun sananmukaisen tulkinnan puolesta, mutta eivät aina huomaa, kuinka paljolta he silloin joutuvat sulkemaan silmänsä: miten esimerkiksi käärme luonnollisessa muodossaan kykenisi puhuen houkuttelemaan ketään omenansyöntiin?

Vertauskuvana käärme on paljon kristinuskoa ja juutalaisuuttakin vanhempi symboli. Sitä käyttivät niin itämaiset kuin egyptiläisetkin uskonnollisissa ilmauksissaan kuvaamaan ajan syklisyyttä ja/tai viisautta. Myöhempi kristillinen tulkinta on tosin  pyrkinyt tulkitsemaan merkityksen viekkaudeksi, joka tietenkin tuntuu paremmin istuvan vääryyteen houkuttelevan olennon imagoon.

Matteus 10:16 kirjoittaa: ”Olkaa siis viisaita kuin käärmeet ja viattomia kuin kyyhkyset.” Käärmeiden kaltaisuus katsotaan tässä suotavaksi ominaisuudeksi jopa opetuslapsille, eikä kirotuksi tulemisen syyksi. Kun otetaan lisäksi Johanneksen 3:14: ”Ja niin kuin Mooses ylensi käärmeen erämaassa, niin pitää Ihmisen Poika ylennettämän, että jokaisella, joka häneen uskoo, olisi iankaikkinen elämä”, nousee tomua nielemään ja poljettavaksi tuomittu eläinparka varsin merkittävään asemaan.

Egyptin faaraoilla päähineen otsasta esiin pistävä käärmeen pää kuvasi jumalaista viisautta ja samalla kuolemattomuutta. Itämaisissa perinteissä sellainen tarkoittaisi kaiken ilmenneen perustana olevan luovan voiman, tai tulen (kundalinin) heräämistä, mikä ihmisen läpäistessään murtaa kaikki rajat inhimillisen ja rajattoman (jumalaisen) väliltä.

Uskonnollinen symboliikka ei ole milloinkaan kunnioittanut kansallisuuksien, tai kulttuurien välisiä rajoja. Henkisiä perusasioita kuvaavat kertomukset ovat kulkeutuneet joka suuntaan, saaden matkallaan aina ripauksen paikallisen kulttuurin väritystä. Ei todellakaan olisi ihme, jos Mooseksen kirjan ylentämiseen pystyvä käärme kuvaisi viisautta - sanotaanhan Mooseksen saaneen opetusta kaikessa egyptiläisessä viisaudessa.

Maassa matelevassa merkityksessään voisi käärme kuvata lähinnä maallisen elämän kautta hitaasti ja tuskaisesti saavutettavaa viisautta, tietoisuutta, jolla on hyvin pitkään taipumus suuntautua ulkoisen elämän houkutuksiin (joita nuo omenat kuvannevat).

Ensimmäisenä lankeava Eeva saattaisi edustaa ihmisyyden tunteenomaista puolta, joka meissä nopeimmin huomioi aistillisten nautintojen tarjoamat mahdollisuudet ja tahtoo niitä itselleen. Lasten synnytyksiin liittyvät kivut kuvannevat ainakin osaksi niitä ikäviä tuntemuksia, joihin herätennyt ulkoisen elämisen halu väistämättä johtaa. Lapset sinänsä voivat olla sitä mitä sanallinen tekstikin sanoo, mutta myös elämänkokemusten kautta saavutettuja sisäisiä ominaisuuksia.

Elämän ulkonaisten virtauksien valtaan joutunut tunneolemus voi vuorostaan sumentaa myös riittämättömästi lujittuneen järjen, tai ymmärryksen maailman viettelyksiin. Adam saattaisi kuvata tätä miehiseksi luonnehdittua ihmismielen osa-aluetta ja siinä mielessä myös käärmettä, jonka kanssa tunteisiin taipuvainen Eeva joutuu kosketuksiin.

Kirous jatkuu ja laajentuu nyt koko ihmisyyden osalle: ”Ja Adamille hän sanoi: ’Koska kuulit vaimoasi ja söit puusta, josta minä kielsin sinua sanoen: ’Älä syö siitä’, niin kirottu olkoon maa sinun tähtesi. Vaivaa nähden sinun pitää elättämän itseäsi siitä koko elinaikasi; orjantappuroita ja ohdakkeita se on kasvava sinulle, ja kedon ruohoja sinun on syötävä. Otsasi hiessä sinun pitää syömän leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen, sillä siitä sinä olet otettu. Sillä maasta sinä olet, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.” 


Kirous tosin kohdistetaan Adamiin epäsuorasti ’maan’ kautta - hän joutuu nyt vaivalla hankkimaan elantonsa. Tätä ennen autuaassa ’paratiisitilassa’ oleva tietoisuus lienee ollut vapaa aistillisten tarpeiden suhteen - vieläpä ruumiiton! Tekihän Jumala heille vasta tämän lankeemuksen jälkeen ”puvut nahasta ja puki ne heidän yllensä”. 


Monet tietenkin vastustavat näin pitkälle abstrahoitua selittelyä ajatellen Jumalan mahdollisesti teurastaneen jonkin luomistaan eläimistä, nylkeneen ja parkinneen sen peittääkseen ne ihmisille valmistelemansa ruumiinosat, joita nämä nyt yht’äkkiä ymmärsivät hävetä! Lankeemuksen katsotaan usein kuvaavan juuri sukupuolisuuteen heräämistä, mikä sinänsä lienee kuitenkin periaatteellisessa mielestä ainoastaan seurausta polaarisen, kaksinapaisen, vastakkaisiin jännitteisiin ja vetovoimaisuuteen perustuvan ilmenemis- ja lisääntymistavan synnystä.

Hieman kerettiläisesti ajatellen voitaisiin jo Eevan ilmentymistä pitää selvänä erilaistumana (syntinä) - ja pienintäkin erilaistumaa poikkeamana Jumalasta, koska ehdottomassa Jumaluudessa ei voi olla mitään poikkeavaa, osittaista tai erilaista.

Pukeminen nahkavaatteisiin olisi siten lähinnä seuraus tietoisuuden suuntautumisesta ehdollisen olemassaolon materiaalisiin muotoihin, mikä sitoo sen näiden muotojen ominaisuuksien aiheuttaman syklisen luonnon piiriin.

Vaikka langenneet ihmisparat tuomitaankin hankkimaan elantonsa vaivalla maasta ja myös maaksi tulemaan, antaa teksti heille kuitenkin ihmeen suuren arvon kuvatessaan nämä jossakin vaiheessa ’yhdeksi heistä’, jumalista tai Elohimeista - ainakin siinä mielessä, että nämä ihmiset voivat ”tietää hyvän ja pahan”. Hyvän ja pahan erottamisen mahdollisuus lienee juuri liian houkuttelevaksi käyneen omenapuun hedelmien aikaansaamaa. Periaatteessa se voi kuvata vastakkaisuuksiin nojaavan tietoisuuden kehittämistä, joka luonnollisesti tapahtuu elämällä saavutettavissa olevien kokemusten sulattelun kautta.

Tässä sulattelussa mielen järjellisen puolen ohjaavan roolin suotavuus saattaisi hyvinkin piillä lankeemuskertomuksen jakeen: ”mieheesi on sinun halusi oleva, ja hän on sinua vallitseva” todellisena ajatuksellisena taustana.

Ihmissielun ymmärryksellisen puolen sanotaan jakautuvat perussuuntauksiltaan kahteen osioon: toinen suuntautuu erilaistuneisiin asioihin ja ilmiöihin, tähän tuntemaamme elämään - ja sitä kutsutaan (juutalaisen perinteen pohjalta) naiselliseksi; toinen suuntautuu yhdistymistä kohden, henkisyyteen - ja sitä kutsutaan miehiseksi, koska kaiken perustana ja äärimmäisenä lähtökohtana olevaa kutsutaan perinteisesti Isäksi.

Tällaisilla sukupuolisuuteen liittyvillä määritteillä ei varmaankaan ole mitään tekemistä itse kyseisten fyysisten ilmentymien kanssa, ne ainoastaan rajoitetun elämän symbolein kuvaavat asioiden suhdetta toisiinsa. Siten sielun henkisen puolen täytyy olla itse kaikkeuden lähtökohdan kanssa samanlaatuinen, mikäli sen on määrä kerran sulautua kaikkeuteen.

Jos ihmisen tällä tavoin ennemmin tai myöhemmin olisi määrä tulla joidenkin jumalien kaltaiseksi, eivät nuo jumalat vielä varmaankaan edusta mitään absoluuttista, muuttumatonta ja ikuista Jumaluutta, vaan mahdollisesti joitakin ulkoisen ilmennyksen takana olevia ihmiselle tuntemattomia voimia, joista pari lausetta myöhemmin mainitaankin ylimmän enkeliluokan yhden ’kuoron’ edustajat, Kerubit. Heidät asetettiin ’paratiisin itäpuolelle vartioimaan elämän puun tietä’, sitä tietä, jonka kuljettuaan langennut ihminen saavuttaisi takaisin ikuisen elämänsä. Teksti ei tosin tässä kohdin kerro, millä keinoin paluutielle päästään, mutta sellaisen polun opastusta varten lienevät lähes kaikki ihmiskunnan vaalimat uskonnolliset ja filosofiset opit ja ohjaukset saaneet alkunsa.

Tähän tapaan tarkastellen alkuperäinen lankeemus - on se sitten tarkoituksella, tai tietämättömyydessä suoritettu, hetkessä tapahtunut tai suunnaton prosessi - ja siitä seurannut kirous - näyttäisivät sisältävän myös lupauksen ja mahdollisuuden siunatuksi tulemiseen, kunhan ihminen vain jossakin vaiheessa ”ojentaisi kätensä ja ottaisi elämän puusta ja söisi ja eläisi iankaikkisesti.”

Mitä tuo kätensä ojentaminen sitten tarkoittaa, ja missä tuo ikuisen elämän tuova puu sijaitsee? Kertomuksen perusteella puu voitaisiin tietenkin paikantaa ’paratiisiin’, johonkin tätä maallista elämänmuotoa ylempään olotilaan, sinne mistä inhimillisen tietoisuuden puhtain olemus on lähtöisin. Käsi on ruumiimme jäsen, jonka avulla suoritamme täällä maailmassa tarvittavia toimia ja ilmennämme omaa luovuuttamme. Kaikkien käden tietoisten liikkeiden takana on luonnollisesti meidän ajatuksemme, jotka nojautuvat siihen ymmärrykseen, mihin meidän mentaalinen puolemme yltää. Elämän puuta kohden kohottautuva käsi voisi periaatteessa kuvata juuri meidän korkeinta ymmärryskykyämme, jonka tulisi kyetä kokemusten kypsyttämänä vapautumaan kaikista muodollisten ilmiöiden aiheuttamista maallisista ehdollistumistaan - mukaan lukien jopa persoonallisen minä-tunteemme.

Korkein ymmärryskykymme, henkisyyttä kohden suuntautuva sisäinen vetovoimamme, tai pikemminkin sen aiheuttaja ei liene varsinaisesti persoonallisen minämme omaisuutta, tai meidän ’poikamme’, ennen kuin olemme ylittäneet ’ensimmäisen Adamin, elävän sielun’ saavuttaman ymmärryksen ja tulleet siten symbolisessa mielessä ’Johanneksen’ kaltaiseksi.

Se tarkoittaa, että olemme saavuttaneet kaiken puhtaasti inhimillisen ymmärryksen avulla saavutettavissa olevan ihmisyyden täyteyden, kuten Tuomaan evankeliumi asiaa kuvaa.

Tämäkään ei vielä liene lopullinen ja äärimmäinen ihmisyyden tavoite, vaan vasta se ahtaan portin paikka, joka johtaa - mikäli ihminen kykenee jättämään kaikki rajoitetun mielen tuotteet taakseen - ihmisyyden ylittävään tilaan, elämän puun ja ylhäältä syntymisen mysteerien paljastumiseen kaiken käsitettävissä olevan tuolla puolen - tosin ei enää ihmisen toimesta.

***

Vanhan Testamentin alkutapahtumien yhteydessä tavataan kiroamista mm. Nooan yhteydessä: ”Kun Nooa heräsi päihtymyksestänsä ja sai tietää, mitä hänen nuorin poikansa oli hänelle tehnyt, niin hän sanoi: ’Kirottu olkoon Kanaan, olkoon hän veljiensä orjain orja.’ Vielä hän sanoi: "Kiitetty olkoon Herra, Seemin Jumala, ja olkoon Kanaan heidän orjansa.”

Tällaiset kiroamisen perusteet ja kohde vaikuttavat meidän aikamme näkökulmasta varsin erikoisilta. Olihan Nooa itse aiheuttanut hävettävän tilansa, jossa nuorin poika Haam - ensimmäisenä paikalle osuneena - oli tahtomattaan joutunut todistajan asemaan ja kertonut asiasta vanhemmille veljilleen. Nuorimman pojan lasten julistaminen orjuuden kiroukseen tämän johdosta ei oikein sovi nykyiseen oikeustajuumme - ja lienee tuskin tarkoitettu otettavaksi dokumenttina.

Ne vähäiset ja epämääräiset ihmiskunnan alkutaipaleina pidetyt kuvaukset, joita Mooseksen kirjat tuovat julki, ovat ainakin osittain poimintoja ja lainauksia aikaisemmista ikivanhoista perinteistä ja legendoista, joita on mukailtu paremmin soveltuviksi tämän erityisen kansan edesottamuksiin.

Nooakin kertomus vedenpaisumuksineen on peräisin sumerilaisista lähteistä, mikä ei sinänsä ole ihme - sanotaanhan Abrahamin olleen kotoisin juuri Kaldean Urista, Sumerien alueelta. Kanaanilaisten kiroaminen saattaisi kyllä kuvata paljon myöhempien jälkipolvien asennetta tuota erilaiseksi muodostunutta vanhaa ja korkeata kaupunkikulttuuria kohtaan, josta tämän vuosisadan löydökset ovat antaneet aivan uutta tietoa.

Oman kansallisen identiteetin voimakas varjeleminen ja lujittaminen pistää esiin melkein kaikkialla Vanhassa Testamentissa - ja usein tällainen ilmenee juuri poikkeavien kulttuurien leimaamisena hyvin paheellisiksi ja armotta tuomittaviksi, vaikka asenteen pääasiallisena perustana olisivatkin käytännön eturistiriidat ja niistä juontuva kateus.

Tällaisessa identiteetin varjelussa uskonto otetaan monissa kulttuureissa vielä tänäkin päivänä välineeksi, koska sen kautta voidaan vaikuttaa suoraan kansan tunteisiin. Yksi kauhistuttavimmista, paljon perusteena käytetty kertomus löytyy Mooseksen kirjassa 25. luvussa: ”Niin Mooses sanoi Israelin tuomareille: ’Surmatkoon jokainen miehistään ne, jotka ovat antautuneet palvelemaan Baal-Peoria.’ Ja katso, muuan mies israelilaisista tuli ja toi veljiensä luo midianilaisen naisen, Mooseksen ja kaiken israelilaisten seurakunnan nähden, kun nämä olivat itkemässä ilmestysmajan ovella. Kun Piinehas, pappi Aaronin pojan Eleasarin poika, näki sen, nousi hän kansan keskeltä ja otti keihään käteensä ja seurasi tuota Israelin miestä makuusuojaan ja lävisti heidät molemmat, Israelin miehen ja sen naisen, vatsan kohdalta. Silloin taukosi israelilaisilta vitsaus. Ja niitä, jotka kuolivat tässä vitsauksessa, oli kaksikymmentäneljä tuhatta. Ja Herra puhui Moosekselle sanoen: ’Piinehas, pappi Aaronin pojan Eleasarin poika, on kääntänyt minun vihani pois israelilaisista, kun hän on kiivaillut minun puolestani heidän keskuudessaan, niin ettei minun ole tarvinnut kiivaudessani tehdä loppua israelilaisista. Sano siis: Katso, minä teen hänen kanssansa liiton hänen menestymiseksensä. Ja se tulee hänelle ja hänen jälkeläisillensä ikuiseksi pappeuden liitoksi, koska hän kiivaili Jumalansa puolesta ja toimitti sovituksen israelilaisille.’” 


Ehkäpä mekin olemme asennoituneet kyseiseen raamatun kohtaan siten, että vääräuskoisia kohtaan voidaan käyttää mitä tahansa keinoja, koska silloin takanamme on ainoa oikea Jumala - äärimmäinen totuus. Me emme uskalla ajatella, millaisen kuvan Jumalasta tämä kertomus itse asiassa antaa: vajavaisen ihmisen on asetuttava puolustamaan erilaisten jumala-käsitysten välisiä ristiriitoja keinoin, jotka Jumalan antamaksi sanottu laki ehdottomasti kieltää.

Tappaminen Jumalan puolesta, niin ettei Hän kaikessa armeliaisuudessaan surmaisi vielä paljon enemmän, antaa kyllä varsin erikoisen kuvan tästä erityisestä jumaluudesta. Asian ikävin puoli on siinä, että se antaa vallanhaluisille ja fanaattisille ihmisille hyväksyttäviltä vaikuttavat perusteet toimia omien etunäkökulmiensa mukaan.

Elämässä tulee aina eteen sellaisia epämiellyttäviäkin jaksoja, jotka koskettavat suurta osaa väestöstä. Edellisen kaltaiset kertomukset voivat osaltaan johtaa ihmisiä etsimään syitä omiin harmeihinsa tietyistä, jollakin tavoin poikkeavista yksilöistä. Näiden poistaminen yhteisöstä saa perusteita tästä kertomuksesta kuin myös seuraavasta 5. Mooseksen kirjan 13. luvun kohdasta:

” Poista paha keskuudestasi. Jos sinun veljesi, sinun äitisi poika, tai sinun poikasi tai tyttäresi tai vaimo, joka on sylissäsi, tai ystäväsi, joka on sinulle kuin oma sielusi, salaa houkuttelisi sinua ja sanoisi: 'Käykäämme palvelemaan muita jumalia', joita et sinä tunne eivätkä sinun isäsi tunteneet - niiden kansojen jumalia, jotka asuvat teidän ympärillänne, lähellä sinua tai kaukana sinusta, maan äärestä toiseen - niin älä noudata hänen mieltään äläkä kuule häntä; älä sääli äläkä armahda häntä äläkä salaa hänen rikostansa, vaan tapa hänet: oma kätesi kohotkoon ensimmäisenä häntä vastaan surmatakseen hänet, ja sitten koko kansan käsi.” 


Paha rinnastetaan ihmismielissä hyvin usein samaksi omista näkökannoista poikkeavan kanssa. Edellinen teksti voidaan siten lukea käskyksi surmata kaikki toisinajattelijat - hehän kun voisivat tuoda koko yhteisön ylle Jumalan kirouksen!

Kuvaan astuu tällaisissa tilanteissa ihmisille hyvin tavallinen tapa nähdä omien vaikeuksien syyt itsensä ulkopuolella (psykologinen projektio). 


Me emme ole perinteisesti tottuneet tarkastelemaan edellisen kaltaisia kertomuksia kovinkaan kriittisesti. Silloin tulisivat esiin myös toimintojen todellisina motiiveina olevat yhteisön identiteettiä varjelevat tekijät, joiden tueksi on tietoisesti haettu voimakkain yhteinen nimittäjä - yhteisön uskonnollinen käsitys.

Me tiedämme, että juutalaisilla on historiallisesti ollut tapana varjella poikkeuksellisen voimakkaasti omaa identiteettiään, siitäkin huolimatta (ja ehkä siitä johtuen), että he ovat aikojen saatossa levittäytyneet erittäin monien kansojen keskuuteen. Tämä aiheutuu tietenkin heidän omasta perinteisestä kulttuuristaan eikä sinänsä anna aihetta arvosteluun, mutta arvosteltavaa löytynee kuitenkin siitä, kuinka kristillisissä kulttuureissa on kritiikittömästi tulkittu vanhan juutalaisen perinteen erityispiirteitä jumalallisiksi määräyksiksi.

Juutalaisten paimentolaisheimojen kurissapito ei liene ollut kansan johtajille, tai naapurikansoille aina helppoa. Melko hiljattain löytyneissä Ma’rin nuolenpääkirjoituksissa Assyyrian kuningas Samsi-Adad valittaan kirjeessään pojalleen, ettei Binujamin (Benjamin) heimoa millään keinoin saanut asettumaan aloilleen - ja sillä tavoin turvatuksi rauhanomaista rinnakkaiseloa. Kanaanilaiset koettivat saada näitä paimentolaisia rauhoittumaan antamalla heille laidunmaita kiinteämpää asutusta silmälläpitäen.

 Me olemme tarkastelleet asioita näihin päiviin saakka lähinnä näkökannoilta, joita nuo paimentolaiset itse ovat meille tuoneet julki - ja he ovat luonnollisesti tukeneet pääosin omia käsityksiä ja toimintoja - ovathan nuo kirjoitukset alunperin tarkoitetut pelkästään juutalaisten käyttöön. 


Me saamme seuraavasta otteesta selkeän kuvan siitä voimasta, jolla suotavia käyttäytymistapoja näiden paimentolaisten keskuuteen iskostettiin 5. Mooseksen kirjan. 27. luvussa:

Ja Mooses käski kansaa sinä päivänä sanoen: "Kun te olette menneet Jordanin yli, asettukoot nämä Garissimin vuorelle siunaamaan kansaa: Simeon, Leevi, Juuda, Isaskar, Joosef ja Benjamin. Nämä taas asettukoot Eebalin vuorelle lausumaan kirouksen: Ruuben, Gaad, Asser, Sebulon, Daan ja Naftali. Ja leeviläiset lausukoot ja sanokoot kovalla äänellä kaikille Israelin miehille: 'Kirottu olkoon se, joka tekee jumalankuvan, veistetyn tai valetun, taitajan käden tekemän, kauhistukseksi Herralle, ja joka salaa sen pystyttää.' Ja kaikki kansa vastatkoon ja sanokoon: 'Amen.' Kirottu olkoon se, joka häpäisee isäänsä tai äitiänsä. Ja kaikki kansa sanokoon: 'Amen.' Kirottu olkoon se, joka siirtää lähimmäisensä rajan. Ja kaikki kansa sanokoon: 'Amen.' Kirottu olkoon se, joka vie sokean harhaan tieltä. Ja kaikki kansa sanokoon: 'Amen.' Kirottu olkoon se, joka vääristää muukalaisen, orvon tai lesken oikeuden. Ja kaikki kansa sanokoon: 'Amen.' Kirottu olkoon se, joka makaa äitipuolensa kanssa, sillä hän nostaa isänsä peitteen. Ja kaikki kansa sanokoon: 'Amen.' Kirottu olkoon se, joka sekaantuu eläimeen. Ja kaikki kansa sanokoon: 'Amen.' Kirottu olkoon se, joka makaa sisarensa, isänsä tyttären tai äitinsä tyttären, kanssa. Ja kaikki kansa sanokoon: 'Amen.' Kirottu olkoon se, joka makaa anoppinsa kanssa. Ja kaikki kansa sanokoon: 'Amen.' Kirottu olkoon se, joka salaa murhaa lähimmäisensä. Ja kaikki kansa sanokoon: 'Amen.' 25. Kirottu olkoon se, joka ottaa lahjuksen surmatakseen viattoman. Ja kaikki kansa sanokoon: 'Amen.' Kirottu olkoon se, joka ei pidä tämän lain sanoja eikä täytä niitä. Ja kaikki kansa sanokoon: 'Amen.'"

Myöhemmin seuraa vielä selvitys siitä, kuinka hirveitä asioita tällaiset kiroukset saavat kohteeksi joutuneen elämässä aikaan . Tosin samaisen 5. Mooseksen kirjan 30. luku antaa varsin toisenlaisen, armollisemman ja pehmeämmän kuvan asioista, mikä lienee vain yksi osoitus siitä, kuinka erilaisista ja eriaikaisista materiaaleista Vanha Testamentti on vaiheittain koostettu. 


Nykyisen raamatuntutkimuksen nojalla ei enää voida löytää perusteita käsitykselle, että Mooseksen kirjat olisivat ainoastaan kyseisen henkilön kirjoittamia, vaan meidän on otettava ne kokoelmana eriaikaista perimätietoa, jota useat sukupolvet ovat lisäksi muokanneet ja järjestelleet parhaan näkemyksensä mukaiseksi.

Kuolleen Meren kääröt ovat tuoneet esiin tuhatkunta vuotta vanhempia käsikirjoituksia kuin tähän saakka vanhimmat Vanhan Testamentin tekstit. Niiden, ja aikaisempien tekstien kriittisen tarkastelun perustalta ollaan ilmeisesti laatimassa uutta ’Vanhaa Testamenttia’, jossa ei ilmenisi yhtä paljon ’toimituksellista väritystä’ kuin tässä nykyisin käyttämässämme.

Puhdasoppisuuden aikaan meillä Suomessa sovellettiin  jokunen vuosisata sitten suoraviivaisesti Vanhan Testamentin ’kirouksia’ oikeustoimissa, joissa esimerkiksi sopimaton käytös vanhempiaan kohtaan johti vääjäämättä kuolemantuomioon, koska 2. Moos. 21. luku lausuu selkeästi:

”Joka kiroaa isäänsä tai äitiänsä, se rangaistakoon kuolemalla.”

Tämä näkökanta huomioiden vaikuttaa Lutherin selitys neljänteen käskyyn varsin osuvalta - vanhempien loukkaaminen kun todella saattoi konkreettisesti estää ’kauan elämisen maan päällä’!

Seuraava ote kertoo omaa kieltään siitä, että kiroamisten todellisena vaikuttimena olikin pääasiassa oman identiteetin - ja sen tuoman turvallisuuden tunteen vahvistaminen:

Neh. 13. luku 1. ”Sinä päivänä luettiin Mooseksen kirjaa kansan kuullen, ja siihen havaittiin kirjoitetun, ettei ammonilainen eikä mooabilainen koskaan pääse Jumalan seurakuntaan, sen tähden että he eivät tulleet leipää ja vettä tuoden israelilaisia vastaan ja koska hän palkkasi heitä vastaan Bileamin kiroamaan heidät, vaikka meidän Jumalamme muuttikin kirouksen siunaukseksi. Kuultuaan lain he erottivat kaiken sekakansan Israelista. ”


Kaiken sekakansan erottamisen tarkoituksena lienee kaiken poikkeavan kulttuurillisen vaikutuksen eliminoiminen. Rodullisen puhtauden perusteet löytynevät kaikkein läheisimmistä ja tutuimmista asioista, joihin ei haluta minkäänasteisia muutoksia, koska kaikki muutokset horjuttavat perinteiden varaan rakentuvaa psykologista tunnetta turvallisuudesta ja mahdollisesti koetaan uhkana perinteisten valtarakenteiden piirissä.

 On mitä ilmeisintä, että poikkeavuuden tuomitsemisen hyväksyttäviltä näyttävät perusteet eivät ole suurten joukkojen kehittelemiä, vaan ovat lähtöisin joko suoranaisilta vallanpitäjiltä, tai yksittäisiltä mielipidejohtajilta. Nämä hakevat toimintojen taakse olemassa olevia, tai täysin uusia ehdottomia jumalaisia säännöksiä, joita suuret joukot eivät yleensä uskalla asettaa kyseenalaisiksi. 


Viidennen Mooseksen kirjan kirousten kohteiden tarkastelu osoittaa, että pelotteiden tarkoituksena lienee ollut yhteisön kannalta ei-toivottujen käyttäytymismallien kitkeminen: esimerkiksi rajapyykkien siirtelyn kuuluminen jumalisten iankaikkisuusasioiden pariin vaikuttaa hieman turhan arkipäiväiseltä. 


Kirousluettelossa kiinnittää huomiota myös se, että tappaminen kielletään suoranaisesti vain silloin, kun se kohdistuu lähimmäiseen, siis tuttuun, ja suoritetaan salaa:

”Kirottu olkoon se, joka salaa murhaa lähimmäisensä.”

Toisin sanoen ainoastaan tutun ihmisen salamurha johtaa kiroukseen (sanatarkasti tulkiten). Tässä kohdin on ilmeisesti katsottu tarpeelliseksi jättää kaikkien vähänkin vieraampien eliminointi sallituksi. Ilmeisesti juuri tämäntapaisten raamatunkohtien perusteella väitti eräs nuori pastori joitakin aikoja sitten julkisuudessa, että raamattu ei kiellä surmaamista muuta kuin edellä kuvatun kaltaisissa tilanteissa.

Vanha Testamentti sisältää kyllä runsain mitoin sekä eläinten että myös ihmisten surmaamista ’Jumalan käskystä’, mutta myös paljon pehmeämpää suhtautumista elämää kohtaan kuten seuraavissa kohdissa: Snl. 20. luku.

”Joka isäänsä ja äitiänsä kiroaa, sen lamppu sammuu pilkkopimeään.”

 Saarn. 7. luku. ”Älä myöskään pane mieleesi kaikkia puheita, mitä puhutaan, ettet kuulisi palvelijasi sinua kiroilevan. Sillä oma sydämesikin tietää, että myös sinä olet monta kertaa kiroillut muita.”

 
Sananlaskussa viitataan vain siihen, että vanhempien kiroaminen saattaa tuoda sisäisiä seuraamuksia. Ehkäpä se varoittaa kiroavan asenteen sinänsä johtavan jonkinlaiseen sielun valon katoamiseen. Saarnaajan teksti voitaisiin taas ottaa tämänkin päivän psykologiseksi ohjeeksi. Se ei sisällä pelottelua, vaan yksinkertaisesti toteaa pahansuopaisuuden kuuluvan jokapäiväisen elämän enemmän tai vähemmän tilapäisiin ilmiöihin - ja mitä lyhyempi tilapäisyys - sen parempi!

 

Uuden Testamentin ydinsanoma Vuorisaarnan mukaan kieltää jopa pahat ajatuksetkin lähimmäistä kohtaan - ja lähimmäisellä tarkoitetaan siinä kaikkia ihmisiä. Vuorisaarna selkeästi korostaa esittäjänsä vastakkaisuutta perinteiseen juutalaisuuteen kirjoittaessaan (Mt 5:21):

 ”Te olette kuulleet sanotuksi vanhoille: 'Älä tapa', ja: 'Joka tappaa, se on ansainnut oikeuden tuomion.' Mutta minä sanon teille: jokainen, joka vihastuu veljeensä, on ansainnut oikeuden tuomion.” 


Kristillinen kulttuuri on aikojen saatossa soveltanut voittopuolisesti Vanhan Testamentin tulkintoja jättäen Vuorisaarnan henkiset ihanteet filosofisten pöytäkeskusteluiden piiriin. Hieman karrikoiden voitaneen sanoa, että Vanha Testamentti harjoittaa huomattavasti enemmän kirotuksi julistuksia kuin kiroamisen ja kielteisten ajatusten välttämistä, johon suuntaan Uuden Testamentin henki pyrkii johdattelemaan.

Tästä uudesta hengestä voitaisiin ottaa ote myös Paavalilta (Room. 13. luku):

”Siunatkaa vainoojianne, siunatkaa, älkääkä kirotko. Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa. Olkaa keskenänne yksimieliset. Älkää korkeita mielitelkö, vaan tyytykää alhaisiin oloihin. Älkää olko itse mielestänne viisaita. Älkää kenellekään pahaa pahalla kostako. Ahkeroikaa sitä, mikä on hyvää kaikkien ihmisten edessä. Jos mahdollista on ja mikäli teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa. Älkää itse kostako, rakkaani, vaan antakaa sijaa Jumalan vihalle, sillä kirjoitettu on: ’Minun on kosto, minä olen maksava, sanoo Herra.’”

 
Tosin tässäkin puhutaan Jumalasta kostavana Herrana, mutta kyseessä on lähinnä sitaatti Vanhasta Testamentista, jonka tarkoituksena lienee kertoa siitä, että elämässä vallitsee jonkinlainen sisäinen järjestys, joka tasapainottaa aikojen saatossa ihmisten edesottamukset.

Ihmisten ei siten tarvitse ryhtyä kostajiksi, koska elämä itse suorittaa tasapainottajan toimen silloin kun se on paikallaan. Eihän tämäkään välttämättä tarkoita sitä, että meidän tulisi pidättäytyä kaikenlaisesta rankaisemisesta ja ojentamisista, vaan sitä, että kasvattavat toimet suoritetaan vailla vihan ja koston ajatuksia. Kostamattomuuden periaate saattaa osaksi perustua käsitykseen siitä, että ajatukset ovat laatuisiaan toimivia voimia omalla tasollaan - niin että pahat ajatukset lisäävät kaltaistaan ajattelua hyvien toimiessa päinvastaisesti. Näissä asioissa saattaa vallita jonkinlainen allopatian periaate siten, että vastakkainen (siis hyvyys) toimii lääkkeenä pahan suhteen, minkä käytännön kokemus useimmissa tapauksissa vahvistaa todeksi.

Mutta aivan kaikkeen käytännön toimintaan sitä tuskin voidaan orjallisesti soveltaa: useinhan juuri joidenkin ihmisten ylivertaisuus hyvässä ja hyveellisyydessä nostattaa vihaa niissä, jotka eivät itse vielä sellaiseen kykene - ja toisaalta ihminen voi langeta tavallaan ’kostamaan’ pahuutta hyvällä nostaakseen omaa itsetuntoaan.

Rankaisemisen problematiikka on aina ollut ja tulee olemaankin käytännön elämässä vaikeata eikä siihen löytyne aina suoraan sovellettavia ohjeita raamatusta, tai muistakaan pyhiksi katsotuista kirjoista. Mutta suoraan sovellettavaa ainakin Uuden Testamentin osalta lienee pyrkimys sellaiseen mielen perusasennoitumiseen, missä viha ei enää voi saada pitkäaikaista jalansijaa - hetkellisistä vihastumisista ja harmistumisista kun vain ani harvat kykenevät välttymään, tai pidättäytymään.

Tosin jopa Paavalillakin on löydettävissä kirouksia silloin kun hänen edistämäänsä oppia on kyseenalaistettu, kuten: Gal. 1. luvussa:

”Minua kummastuttaa, että te niin äkkiä käännytte hänestä, joka on kutsunut teidät Kristuksen armossa, pois toisenlaiseen evankeliumiin, joka kuitenkaan ei ole mikään toinen; on vain eräitä, jotka hämmentävät teitä ja tahtovat vääristellä Kristuksen evankeliumin. Mutta vaikka me, tai vaikka enkeli taivaasta julistaisi teille evankeliumia, joka on vastoin sitä, minkä me olemme teille julistaneet, hän olkoon kirottu.”

 
Edellinen sopii varsin huonosti yhteen Roomalaiskirjeen rakkaudellisen sävyn kanssa ja saattaisi ehkä olla Paavalia myöhempien aikojen opillisten erimielisyyksien aiheuttamaa lisäystä, jonka tarkoituksena on ollut omien käsitysten oikeaksi todentaminen istuttamalla ne osaksi Paavalin kirjettä.

Uuden Testamentin teksteissä löytyy kyllä enemmänkin kirotuksi julistamisia, kuten Matteuksen 25. luvun leivisköiden käytöstä kertovassa kuuluisassa vertauksessa:

”Ottakaa sen tähden leiviskä häneltä pois ja antakaa sille, jolla on kymmenen leiviskää. Sillä jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hänellä on oleva yltäkyllin; mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin, mikä hänellä on. Ja heittäkää tuo kelvoton palvelija ulos pimeyteen; siellä on oleva itku ja hammasten kiristys.' Mutta kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan ja kaikki enkelit hänen kanssaan, silloin hän istuu kirkkautensa valtaistuimelle. Ja hänen eteensä kootaan kaikki kansat, ja hän erottaa toiset toisista, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Ja hän asettaa lampaat oikealle puolelleen, mutta vuohet vasemmalle. Silloin Kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: 'Tulkaa, minun Isäni siunatut, ja omistakaa se valtakunta, joka on ollut teille valmistettuna maailman perustamisesta asti. Niin Kuningas vastaa ja sanoo heille: 'Totisesti minä sanon teille: kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.' Sitten hän myös sanoo vasemmalla puolellaan oleville: 'Menkää pois minun tyköäni, te kirotut, siihen iankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleillensä. Sillä minun oli nälkä, ja te ette antaneet minulle syödä; minun oli jano, ja te ette antaneet minulle juoda; minä olin outo, ja te ette ottaneet minua huoneeseenne; minä olin alaston, ja te ette vaatettaneet minua; sairaana ja vankeudessa, ja te ette käyneet minua katsomassa.' Silloin hekin vastaavat sanoen: 'Herra, milloin me näimme sinut nälkäisenä tai janoisena tai outona tai alastonna tai sairaana tai vankeudessa, emmekä sinua palvelleet?' Silloin hän vastaa heille ja sanoo: 'Totisesti minä sanon teille: kaiken, minkä olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.' Ja nämä menevät pois iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään."

Teksti vaikuttaa hyvin kovalta ja joiltakin osin jopa epäoikeudenmukaiselta. Jolla paljon on, sille paljon annetaan - ei tunnu nykyisen oikeustajumme mukaiselta. Vertauksen jyrkästi mustavalkoinen asetelma muistuttaa suuresti Mooseksen kirjan kiroamis- ja siunaamisasetelmaa. 


Meihin on viime vuosisadan loppupuolella istutettu aikaisempia aikoja huomattavasti enemmän sosiaalista syyllisyydentuntemusta, joka nousee vastustamaan näin jyrkkiä asenteita. Asetelman jyrkkyys kuvannee tässä kuitenkin lähinnä sitä, että aine ja henki ovat toisilleen vastakkaisia: maallisen elämän ehdollisiin asioihin sitoutunut mieli ei kykene kohoamaan todella henkiseen ennen kuin se on kadottanut kaiken kokemisen nälkänsä. Vertaus ei varsinaisesti kerrokaan mistään tavanomaisista asioista, vaan inhimillisyyden äärimmäisten mahdollisuuksien toteuttamisen vaikeudesta. 


Me emme huomaa ottaa tätä vertauskuvana ihmisen sisäisestä henkisestä kasvusta, vaan ajattelemme pelkästään aineellisen vaurauden kasautumista. Kaikessa oppimisessa näyttää tuollainen kumuloituminen olevan täysin normaalia: aikaisempi opittu aines luo pohjaa yhä suuremman tieto- ja taitomäärän omaksumiselle, sillä tavallisesti myös ymmärryskyky sinänsä laajenee ja syvenee harjoituksen myötä.

Leivisköiden ’liian arka käyttö’ tarkoittanee ennen kaikkea hengellistä laiskuutta, joka katolisissa piireissä mainitaankin yhtenä kuoleman syntinä - ja että tällainen laiskuus, riittävän pitkälle harjoitettuna, johtaa ehkä kasvumahdollisuuksien tyrehtymiseen. Vertauksessa kerrotaan jostakin hädänalaisesta, jota ihmiset eivät ole kohdelleet oikein: ’kaikkein pienimmästä’. 


”Pienin” voisi tarkoittaa sitä, että ihmisen pitää oppia tarkastelemaan elämää ’auringon tapaan’, erottelematta, koska erottelut ovat inhimillisen kulttuurin aikaansaannoksia eikä niillä ole mitään tekemistä todellisen jumalaisen luonnon kanssa - siinä kun ei liene pienintä tai suurinta, ei edes sinua tai minua! 


Elämän erilaiset tilanteet ja mahdollisuudet saattavat siten hetki hetkeltä testata meidän henkisyytemme luonnetta ja luonteemme henkisyyttä, ja tällaisten testimahdollisuuksien takia meille lienee hyväksi pysyttäytyä mitä erilaisimpien ihmisten seurassa. 


Toisaalta ”vähäisin” voisi kuvata sisässämme olevaa heikkoa kaipausta äärimmäisiä asioita kohtaan - sitä, että me helposti suljemme sen aavistuksenomaiset viestit pois mielestämme epäkäytännöllisinä ja sopimattomina jokapäiväiseen elämäämme, jossa koetamme saavuttaa jotakin ihmisten asettaman mittapuun mukaan merkittävää.

Ehkäpä juuri pitkäaikainen vihanpito ja koston hautominen ovat periaatteellisessa mielessä kiroamista, pahan tahtomista toiselle, jollaisella ainakin vielä joitakin polvia sitten uskottiin olevan konkreettisiakin seuraamuksia vihan kohteelle.

Meillä täällä Suomessa on puhuttu pahasta silmästä ja kiroista, afrikkalaisten keskuudessa woodoosta lävistettyine nukkeineen. Me voimme kuvitella kaiken tällaisen olevan ikivanhaa taikauskoisuutta, mutta silloin me sivuutamme tuhansien vuosien käytännön kokemukset ihmismielen ja muun näkymättömän luonnon hämärästi tunnettujen puolten vaikutuksista.

***

Edellä käsiteltyjen pohjalta voidaan ainakin päätellä, että raamattu ei todellakaan tarkoita kiroamisella meidän tavanomaisten voimasanojemme käyttöä, joiden toimena useimmiten on tilapäisten ärtymysten ja vihastusten välitön purkaminen ’taivaan tuuliin’ eikä johonkin tiettyyn kohteeseen, jota varsinainen kiroaminen edellyttäisi - käytetään siinä sitten sanallisia vahvistuksia tai ei.

Suomessa lienee niin vankat perinteet ’sanan mahtia’ käyttävänä kansana, noitina, että vieläkin jotkut uskovat pelkän pirun mainitsemisen oitis herättävän kaikki pahan voimat toimintaan. Mutta todennäköisesti meidän ajatustemme todellinen laatu herättelee ja aktivoi jatkuvasti kaltaistaan näkymätöntä energiaa enemmän kuin yksittäiset, yleensä tarkoituksettomasti lausahdetut sanat. 


Lisäksi on syytä muistaa, että meidän nykyinen ’voimasanojemme’ varasto koostuu vain osaksi jumaluuden vastapoolin suoranaisista, tai johdetuista nimityksistä, osan sanoista liittyessä jopa hyväksi katsottuun, ja yhä suuremman osuuden muodostuessa ihmisen kehon osia kuvaavista ilmauksista. 


Eihän noita sanoja runsaasti vilisevä kielenkäyttö tietenkään ole aina kauneinta runoutta, tai edes proosaa, mutta perinteinen suhtautumisemme sellaiseen lienee kuitenkin melko paljon ulkonaisen hurskastelun ja hengellisen ajattelemattomuuden värittämää. 


Eräässä pohjalaisessa kaskukirjassa kerrotaan Amerikan kävijästä, joka kotiin palatessaan lataa ääni väristen kaiken rakkautensa ja kaipauksensa vanhempiaan kohtaan sanoen: ”Äitee...saatana, isä... perkele!” 


Sanallisia ilmauksia arvosteltaessa pitäisi yrittää katsoa pelkän ulkoisen muodon taakse todellisiin motiiveihin ja tarkoituksiin - karkeakin muoto voi olla sisältään kultaakin puhtaampaa.

***

Mitä sitten tulee manaamiseen, olemme usein taipuvaisia samastamaan sen kiroamiseen, mikä ei täysin ole oikeutettua. Manauksella on periaatteessa laajempi käyttöala kuin kirouksella. Tauteja ja vitsauksia saatetaan yrittää sekä poistaa että aiheuttaa manaamalla, käyttämällä sopivia loitsuja, tai pelkästään tahdon voimaa. Manaaminen sinänsä näyttäisi liittyvän sanaan mana, vainajien tavanomaiseen olotilaan, mistä heitä on katsottu voitavan manaamisten avulla saavuttaa. 


Tässä mielessä tavanomainen maininta jostakusta henkilöstä ’kovana manaajana’ ei useimmiten osu kohdalleen, koska nämä nykyiset manaajat eivät välttämättä hallitse yhtään ainoata kyseisen nimityksen alaisuuteen kuuluvaa loitsua, asetussanaa, tai muutakaan perinteisiin manaustoimiin kuuluvaa.

Tavanomaisen kiroilun tai manaamisen kutsuminen voimasanojen käytöksi ei sekään osu kohdalleen, sillä voimasanat periaatteessa ovat merkinneet tietoista psyykkisen voiman, tai tahdon keskitettyä suuntaamista jonkin asian edistämiseksi, jollaiseksi tätä nykyistä tilkesanojen viljelyä ei todellakaan voida kutsua.

***

Jotkut saattavat tulkita jumalaan vivahtavien nimitysten käytön myös Herran nimen turhaksi lausumiseksi, johon kymmenestä käskystä löytyy suora kieltokin. Sanallisesti tuollainen tulkinta on tietenkin perusteltua, mutta ajatuksellisesti vain ani harvat ovat pyytämässä jumalaista apua silloin, kun he päästelevät suustaan ’jumalautojaan’. Mikäli joku ajattelee Jumalan kiinnittävän huomiotaan pelkästään sananmukaisuuteen, todellisten motiivien jäädessä huomiotta, lienee hänenkin jumalakuvassaan varsin paljon tarkistamisen varaa.

 

Mitä sitten tulee Herran nimen turhaan lausumiseen raamatun mukaan, voimme ottaa esim. 5. Moos. 5. luvun jakeen 11,

” Älä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi, nimeä, sillä Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka hänen nimensä turhaan lausuu.” 


Siinä on suorasanaisesti katekismuksemme toinen käsky. Viimeistä edellisen katekismus-laitoksemme selityksissä sanotaan, ettei tuon nimen avulla pitäisi toivottaa pahaa, noitua tai valehdella, vaan käyttää sitä rukoukseen, kiitokseen ja avunhuudoissa hädän hetkellä. 


Filosofisessa mielessä tässä ei ole ehkä ajateltu sitä, että Jumalalla ei ole edes nimeä eikä Hänestä voi kukaan mitään lausua, koska Hän on lausumaton nimi: Minä olen se, mikä Minä olen! 


Toisaalta raamattu antaa viitteitä siitä, että ihminen ei millään toimillaan edes teoriassakaan kykene pilkkaamaan tai vahingoittamaan Jumalaa tai Hänen Poikaansa - ainoastaan näistä lähtöisin olevaa Pyhää Henkeä vastaan hänen sanotaan voivan tehdä jotakin ehdottomasti rangaistavaksi luokiteltavaa. Miten rajallinen ja ajallinen olento voisikaan toimillaan koskettaa jotakin rajatonta ja ikuista?

Ehkä meidän pitäisi etsiä 'turhaan lausumisen' merkitystä jostakin sellaisesta, joka tavalla tai toisella on vahingoksi ihmisen henkisen näkemyksen avautumisen ja syvenemisen kannalta. Teeskentely ja perusteettomat uskomukset näyttävät ainakin joskus ’turhaan lausumiselta’. Tätä voisi kuvata Mt. 15. luvun teksti:

 ”Tämä kansa kunnioittaa minua huulillaan, mutta heidän sydämensä on minusta kaukana; mutta turhaan he palvelevat minua opettaen oppeja, jotka ovat ihmiskäskyjä.” Ja hän kutsui kansan tykönsä ja sanoi heille: ’Kuulkaa ja ymmärtäkää. Ei saastuta ihmistä se, mikä menee suusta sisään; vaan mikä suusta käy ulos, se saastuttaa ihmisen.’”

 
Näennäisyys esitetään edellä varsin ilmeisenä inhimillisen luonnon taipumuksena, kuten valheellisuus seuraavassa, Jaak. 1. luvussa:

”Jos joku luulee olevansa jumalanpalvelija, mutta ei hillitse kieltään, vaan pettää sydämensä, niin hänen jumalanpalveluksensa on turha. Puhdas ja tahraton jumalanpalvelus Jumalan ja Isän silmissä on käydä katsomassa orpoja ja leskiä heidän ahdistuksessaan ja varjella itsensä niin, ettei maailma saastuta.”


Kielen hillittömyys voidaan tietenkin katsoa myös kiroilemiseksi, mutta tekstissä puhutaan sydämensä pettämisestä, eli puhumisesta vastoin omaa parasta tietoaan, vastoin omaatuntoaan.

Omatunto sinänsä saattaa joskus olla hieman ongelmallisesti määriteltävissä siinä mielessä, että meissä voi samanaikaisesti vaikuttaa kaksikin erilaista voimakasta tuntemusta: toinen voi olla kasvatuksen ja ympäröivän kulttuurin arvostusten luoma sosiaalinen omatunto, ’lauman ääni’, ja toinen omakohtaisen ajattelun ja kypsyttelyn tulos, tai jokin muu yksilöllisempi aavistus asioiden laadusta. Karkeasti yleistäen voitaisiin jopa väittää, ettei kaikilla ihmisillä vielä ole varsinaista omaa tuntoa, vaan he nojautuvat ainoastaan yhteisöltä sellaisenaan omaksumiinsa arvoihin ja toimintamalleihin. Vain harvat vaivautuvat todella omakohtaisesti sulattelemaan kaikkea ympäristöltään ammentamaansa - ja vielä harvemmat uskaltavat todella elää omien ajatusprosessiensa tulosten mukaan. Tällaisia yksilöllisiä individualisteja eivät yhteisöt yleensä ole katsoneet kovinkaan suopeasti.

Yksi ehkäpä selkeimmistä turhaan lausumisen ilmauksista on juuri Jaakobin kirjeen 4. luvussa:

”Ja vaikka pyydätte, te ette saa, koska pyydätte väärässä tarkoituksessa, kuluttaaksenne kaiken mielihaluissanne. Te uskottomat! Ettekö tiedä, että rakkaus maailmaan on vihaa Jumalaa kohtaan?”

 
Viimeisessä lauseessa kuvataan hengen ja aineen sekoittumattomuutta, sitä että kaikkeutta kohtaan on käännyttävä täydellisesti (ehdoitta) silloin kun puhutaan todellisesta ihmisyyden ylittämisestä. Alkulauseissa osoitetaan turhaksi kaikki itsekäs pyytäminen, ja siten periaatteessa kaikki inhimillisen pyyteellisyyden muodot. Meidän kaikki pyyntömmehän perustuvat siihen, että juuri me koemme joko itse, tai jonkun tuntemamme kaipaavan jotakin erityistä asiaa, jota jumalalta pyydämme.

Me siis yleensä pyydämme, ”tapahtukoon Sinun tahtosi meidän halujemme mukaisesti!”  Vaikkei tarkoituksenamme olisikaan kohdentaa pyytämäämme suoraan mielihaluihimme löytyy pyyntöjemme takaa kuitenkin useimmiten tarkoitus ohjata Jumalan toimia.

Vuorisaarnan mukaan Jumala tietää kaikki ihmisten tarpeet paremmin kuin ihmiset itse - ainakin sellaiset asiat, jotka todella ovat ihmiselle hyväksi. Vuorisaarna johdattelee siihen suuntaan, että ihmisen ei oikeastaan tulisi pyytää yhtään mitään, vaan pyrkiä sisäisessä olemuksessaan tulemaan tietoiseksi Jumalasta, jossa kaikki on ikuisesti läsnä. 


Jaakob neuvoo anomaan viisautta eikä mitään erillisiä asioita. Vuorisaarna kehottaa meitä olemaan viisaita ja viattomia ja rukoilemaan henkeä hengessä ja totuudessa - mitään pyytämättä!

Rukouksen tulisi siten olla ainakin suuntautumista Jumalaa kohden - parhaimmillaan olemista Jumalassa. Tuon viimeisen vaiheen sanotaan poistavan kaikki pyyteet ja tarpeet, mutta sen saavuttamisen edellytyksenäkin lienee se, että ihminen kykenee jättämään kaikki rajalliseen elämään perustuvat halunsa taakseen ja saavuttamaan siinä mielessä ’lapsen kaltaisen’ mielen puhtauden. 


Ehkäpä turhaan lausumisen välttäminen tarkoittaakin lähinnä sitä, ettei meidän tulisi yrittää alistaa äärimmäisiä asioita oman itsekkyytemme käyttöön, yrittämällä pyydellä ja maanittella itsellemme ja läheisillemme hyötyä, ottamatta huomioon sitä, että meidän periaatteessa (ja eri uskontojen oppien mukaan) tulisi itsemme muodostua noiden ikuisten asioiden välineiksi ja ilmentäjiksi täällä ajassa ja tilassa. Tällaiseksi muodostumisen luonnollisena ja ehdottomana ehtona on tietenkin se, että meillä on suora omakohtainen tietoisuus siitä, mitä meidän on määrä ilmentää.