AJATUKSIA UHRAUKSEN HENKISESTÄ MERKITYKSESTÄ

 

Tuomaan Evankeliumin sanonta (log. 60) kertoo:

Jeesus opetuslapsineen näki erään Juudeaan matkalla olevan samarialaisen kantavan mukanaan lammasta. Jeesus sanoi opetuslapsilleen; "Tuo mies kantaa mukanaan karitsaa." Opetuslapset sanoivat: "Hän aikoo teurastaa ja syödä sen". Jeesus sanoi heille: "Niin kauan kuin se elää, mies ei sitä syö. Hän syö sen vasta sitten kun on sen teurastanut ja siitä on siten tullut ruumis." Oppilaat sanoivat: "Miten muuten hän voisi toimiakaan?" Jeesus sanoi heille: "Etsikää tekin paikka, jossa voitte levätä ettei teistä tule ruumiita ja ettei teitä syödä." (sanonnan vaurioituneet kohdat korjattu todennäköisimpään muotoonsa)

Samarialaisesta nousee mieleemme tietenkin kertomus "laupiaasta samarialaisesta". Sillä lienee tämän kertomuksen kanssa yhtäläisyyttä ainoastaan siinä merkityksessä, että samarialainen sinänsä symboloi jotakin meille vielä vierasta, tai tuntemiamme asioita parempaa ja jalompaa - kuitenkin yhä ihmisyyteen kuuluvaa periaatetta.

Luukas 10:25-37 kuvaa samarialaisen sellaisena, joka kaikista tavallisesti lähimmäisinä pidetyistä poiketen antoi apunsa myös tuntemattomalle ihmiselle. Sillä kuvataan "kaikkiallisen rakkauden" kaltaista "auringon kaltaista" ilmenemistä, jossa ei valikoida oman itsekkään ennakkokäsityksensä nojalla.

 Tähän samaiseen henkiseen mielenlaatuun viittaa hyvin selkeästi esim. Vuorisaarnan kohta Mt 5:43-45. Tuomaan evankeliumin kertomuksessa samarialainen kuvannee juuri samaa mahdollisuutta ihmisessä, joka kulkee täällä elämässä kaikkine "eväineen" omaa täyttymystään, omaa "Juudeaansa" kohden. Kertomus kuvaa siten ihmisen henkistä ulottuvuutta, joka kuvaannollisesti joutuu "kantamaan" inhimillistä "lammastaan", hengen kannalta "lihallista ja eläimellistä" puoltaan (tai jopa "ristiään") mukanaan.

"Lihallisella" tarkoitettaneen lähinnä puhtaasti inhimillistä tietoisuutta, joka hahmottaa itseään ja elämäänsä muotojen ja ilmiöiden kautta - "maallisesti". Tällainen maallinen tietoisuus on omassa suppeassa piirissään "elävä" aina niin kauan kuin se samastaa itsensä erillistyneisiin ilmiöihin: minuun, sinuun ja kaikenlaisiin maailman tapahtumiin - olivatpa ne sitten ihmisten mielestä hyviä tai huonoja.

Vielä vanhempaan symboliikkaan viitaten tuo tietoisuus on yhä "alkuperäisen lankeemuksen" peri-inhimillisessä tilassa, ja ”nauttii hyvän ja pahan tiedon puun hedelmiä" - eli tiedostaa vastakkaisuuksiin perustuvien, ehdollisten ilmiöiden välityksellä - eikä suoraan ilman muotoja ja muita rajoittumia, kuten alkuperäisessä, ja siten myös lopullisesti tavoiteltavassa "hengen jakamattomassa ykseydessä” tiedostetaan.

Voisimme lähteä siitä, että tässä kertomuksessa "vaeltaa" ihmisen äärimmäinen henkinen mahdollisuus toteutustaan kohden kantaen mukanaan ajallista ja rajallista, "langennutta" heijastumaansa, meidän hyvin tuntemaamme persoonallista ihmistä. Tästä on siiirrytään tarkastelemaan "teurastamisen ja syömisen" todellista merkitystä.

Eräässä toisessa Tuomaan evankeliumin sanonnassa mainitaan autuaaksi sellainen "leijona" (siis jälleen eläin!), jonka "ihminen" syö; ja toisaalta "kirotuksi" sellainen "ihminen", jonka leijona syö (Jeesuksen Salaiset Sanat, log. 7).

Tämä tarkoittanee periaatteessa aivan samaa kuin esillä oleva vertaus: tulemista "hengen syömäksi" - mikä pohjimmiltaan merkitsee ehdollisen, rajallisen ja ajallisen inhimillisyyden avartumista, sulautumista, tai palautumista sisäisesti ehdottomaan rajattomuuteen ja ajattomuuteen – Isän ja Pojan ykseyteen.

Palautumisen edellytyksenä on näissä kummassakin se, että luonnollisesta inhimillisestä olemuspuolesta on tullut ruumis. Se tarkoittanee sitä, että tuon olemuspuolen tulee itse "kadottaa oma elämänsä", tai pikemminkin samastumisensa ja sidostumisensa kaikkeen siihen, mitä tuntemamme elämä voi aineellisesti ja psyykkisesti tarjota.

Tällainen kadottamisprosessi voidaan tietenkin jo sisänsä katsoa hengen aikaansaamaksi siinä mielessä, että ihmismielen luontaisiin, sisäsyntyisiin ominaisuuksiin kuuluu automaattisesti kyllästyminen omiin saavutuksiinsa - ja siten jatkuva pyrkimys yhä eteenpäin, kunnes kaikki on koettu ja tultu joka suhteessa "rikkaaksi".

Vasta sitten ihminen lienee valmis kaikesta vapaaehtoisesti sisäisesti luopumaan - vaatimatta itselleen mitään vastineeksi (joka olisi "kauppiaan kaltaisuutta").

Periaatteellisessa mielessä teurastetuksi, tai ruumiiksi tulemisen vaatimus tarkoittaa sitä, että henki ja aine, ääretön ja äärellinen ovat täysin erilaatuisia (vihollisia!), eli ne eivät voi ominaisuuksiaan menettämättä ilmetä samanaikaisesti (ks. Mt 6:24).

Sanonta viittaa siihen, että ihmisen on menetettävä kiintymyksensä kaikkiin tavanomaisiin ulkoisen elämän mahdollistamiin aineellis-psyykkisiin virikkeisiin: esim. vaurauden, vallan ja kunnioitetun aseman tuottamaan mielihyvään - ja juuri siinä mielessä kadotettava elämänsä, halunsa itse nauttia sen hedelmistä (ks. Joh. 12:25, ym.).

Tämä ei tietenkään tarkoita mitään konkreettista itsetuhoista tointa - niin kuin se aina silloin tällöin valitettavasti tulkitaan, vaan mielen valmiutta tyhjentyä ulkoisen elämän sisällöistä, ja siten kykyä kääntyä kokonaisvaltaisesti sellaiseen suuntaan, josta sillä on vain aavistus (ei vielä todellista tietoa).

Tuollainen täydellinen "entisestä itsestään tyhjentyminen" lienee "ruumiiksi tulemisen" todellinen merkitys - ja edellytys tulla tietoiseksi siitä, joka perimmältään tietoisuutta täällä ajassakin kuljettaa.

Se kuvannee myös sitä, että tavallinen, vastakkaisuuksiin vertaava tietoisuus ei milloinkaan voi käsittää mitään ehdotonta, vaan on sen irrottauduttava omista ehdollistumistaan - "uhrattava" oma luontainen tuntemuksensa erillisestä minästään, voidakseen lähentyä, tai tulla mielen sisällön suhteen riittävän samankaltaiseksi sen tilan suhteen, missä ei enää ole erillisyyttä: aikaa, tilaa, muotoja ja ilmiöitä.

Täydellinen valmius mielessään luopua kaikesta rakkaimmastakin, mikä on liittynyt totunnaiseen ihmisenä olemiseen, lienee siten koko tämän Tuomaan sanonnan perimmäinen opetus.

Se on opetus, joka on nähtävissä lähes kaikissa uskonnollisissa perinteissä, ja joka saa äärimmäisen esimerkkinsä mitä ilmeisimmin myös siinä merkillisessä kertomuksessa, jossa "rakastava" Jumala vaatii Abrahamia uhraamaan Isakin, ainoan poikansa, mutta tyytyy kuitenkin siihen, että näkee tämän täydellisen valmiuden luopua läheisimmästäkin asiasta.(1. Moos. 22:12).

Meille ihmisille oma minämme kaikkine sisältöineen lienee se läheisin asia, joka ehdollistumineen muodostaa esteen äärettömän todellisuuden oivaltamisen suhteen, ja jonka siten on aikojen saatossa päästettävä ajatuksissaan, tunteissaan ja vaistomaisissa tottumuksissaankin irti takertumisistaan psyko-fyysisen elämän kohteisiin.

Ihmisessä olevan perimmäisen, jumalaisen mahdollisuuden kannalta (ks. Mt 5:48) lienee siten kaikkeen inhimilliseen elämään takertunut ja samastunut tietoisuus se "karitsa", jonka on kyettävä näkemään rajoittuneiden elämänmuotojen suhteellisuus - ja siten asetuttava vapaaehtoiseksi "uhriksi": että ikuisen, Jumalan kuvaksi luodun ihmisen ja sen ajallisen, erilaistuneen heijastuman yhdistyminen, "taivaalliset häät", olisi mahdollista.

Sanonnan viimeisen lauseen viittaus "paikkaan, jossa voi levätä" kuvannee perimmältään sisäistä tilaa, missä ei enää ilmene "vaihteen varjoa", eli muutosta (ks. Jaak. 1:16, RK38).

Sen esiasteena saattaa sanonta kuvata myös pysyvänluonteisen sisäisen rauhan saavuttamista, jota eivät enää erilaiset elämäntilanteet voi syöstä tasapainosta. Tässä alemmassa mielessä se tarkoittaisi jonkinlaista mielen sisäistä, mentaalista aikuistumista, jota joissakin evankeliumin kohdissa kuvataan myös tulemiseksi "Johanneksen kaltaiseksi" (ihmisenä "sisäisesti täysikasvuiseksi").

Sanonnan viimeisin huomautus lienee pelkkä varoitus siitä, että eläimellinen, peri-inhimillinen olemuspuoli saattaa joissakin tapauksissa osoittautua niin ylivertaisen houkuttelevaksi, että ihmismieli uppoutuu niin totaalisesti kaikkeen ilmiölliseen, ettei milloinkaan anna mitään sijaa elämän syvemmille tarkoituksille tai pyrkimyksille, vaan tavoittelee kaikessa pelkästään välitöntä itsekästä tyydytystä.

Joissakin tällaisissa äärimmäisissä tapauksissa saattaisi kuilu perimmäisen, alkuperäisen mahdollisuuden, "samarialaisen", ja näistä "ajallisista nautinnoista lihovan eläimellisen ihmisen" välillä kasvaa niin suureksi, että voitaisiin katsoa koko ihmisyyden henkisten tavoitteiden tulleen "syödyksi, eli ruumiiksi".

Merkitys tulee silloin hyvin lähelle vertausta leivisköiden väärästä käyttämisestä, sisäisten mahdollisuuksiensa "jalostamisen" täydellisestä laiminlyönnistä vakavine sielullisine seurauksineen (ks. Mt 16:29).