Uskon olemuksesta

Luterilaisten uskonnolliset käsitykset nojautuvat vankasti uskon merkityksen korostamiseen pelastuksen edellytyksenä. Luther itse lienee päätynyt tähän sekä omakohtaisten kokemustensa ja pohdintojensa että etenkin Augustinuksen tekstien vaikutuksesta.

Kun tutustutaan Augustinukseen hänen "Tunnustustensa" kautta, saatetaan tulla siihen johtopäätökseen, että hänen tulkintansa uskon tärkeydestä johtui suurelta osin hänen oman mielensä voimakkaasta halusidonnaisuudesta: hän näyttäisi katsoneen, että hänen oma kykenemättömyytensä mm. aistinautinnoista pidättäytymiseen oli sovellettavissa kaikkiin muihinkin ihmisiin. Hän lienee lisäksi pettynyt pyrkimyksissään päästä todelliseen suoraan tietoisuuteen inhimillisen ylittävistä asioista - Jumalasta - ja katsoi sitten kaikkien muidenkin joutuvan tyytymään pelkkään uskonvaraisuuteen.

Augustinus oli melko hyvin perehtynyt mm. uusplatonilaisuuteen, mutta ilmeisesti hänen oma mielenlaatunsa ei soveltunut kovin pitkälle vietyihin filosofisiin pohdintoihin, joten hän tyytyi yksinkertaisempiin tapoihin hahmottaa perimmäisiä asioita. 

Augustinuksen suuri vaikutus tuleviin polviin saattoi johtua juuri hänen inhimillisistä heikkouksistaan, joihin oli helppo samastua, ja tietenkin myös siitä, että hän puhetaidon ammattilaisena kykeni muokkaamaan sanansa hyvin.

Usko-käsitteen raamatulliset perusteet eivät löydy Vanhan Testamentin puolelta. Siellä on vain kymmenkunta uskosta puhuvaa kohtaa. Uudesta Testamentista löytyy n. 250 uskosta kertovaa kohtaa, joista vajaa 50 itse evankeliumeista.

Valtaosa niistä sisältyy Paavalin kirjeisiin (n. 170 ilmausta), muiden kuuluessa Apostolien Tekoihin ja muihin kirjeisiin. Tästä päätellen Augustinus lienee nojautunut uskonkäsityksissään suurelta osin juuri Paavalin tulkintoihin - ei suoraan evankeliumien teksteihin.

Lutherin käsitysten muotoutumiseen saattoivat osaltaan vaikuttaa myös ne ylilyönnit, joita Katolisen kirkon piirissä hänen aikanaan esiintyi syntien anteeksiannon ostomahdollisuuksien suhteen (Tetzelin anekauppa!). Hänen kokemuksensa augustinolaisesta luostarielämästä saattoivat myös ruokkia ajatusta uskonvaraisen (ja tunneperäisen) antaumuksen ratkaisevasta merkityksestä. Ajatuksellisen mietiskelyn korostus oli tuona aikana suositeltavaa etenkin dominikaanisissa piireissä (filosofian opinnot ja mentaalinen rukous).

Kiistat uskon merkityksestä ilmenivät kristillisyydessäkin jo aivan alkuaikoina. Mm. Jaakobin kirje korostaa lisäksi tekojen merkitystä uskon hedelminä - ei minkäänlaisina itseisarvoina. Kirkkoisistä mm. Tertullianus katsoi samoin Jumalalla olevan oikeus tuomita ihmisiä myös tekojen nojalla.

Kristinuskon historian aikana suurimmat kiistakysymykset eivät syntyneet uskomisesta sinänsä - siitä, että uskottaisiin jonkin jumalaisen olemassa olemiseen ja vaikutukseen, vaan lähinnä siitä, miten nuo uskomisen kohteet ja suhteet määritellään. Uskonnollinen mielenlaatu sinänsä ei aiheuttane suuria riitaisuuksia, mutta sen sanallisen ilmentymisen erot ovat johtaneet aina polttorovioihin saakka.

Parin ensimmäisen kristillisen vuosisadan aikana esiintyi vielä runsaasti perustavanlaatuisia opillisia eroavuuksia. Esimerkiksi kristologisissa kysymyksissä päästiin jonkinasteiseen yksimielisyyteen vasta Nikeassa v. 325, tosin yksimielisyys saavutettiin keisari Konstantinuksen (tai hänen hovipatriarkkansa) näkemysten mukaisesti  (ns. Areiolaisuus-kiistassa).

Tällöin määritettiin myös kristillisen uskon yksi vaikeimmista kynnyksistä, usko Jeesuksen jumalallis-inhimilliseen luontoon ja rooliin ihmiskunnan syntien sovittajana.

Opillisen yhtenäisyyden nimissä syntynyt uskontunnustus on ollut omiaan kiteyttämään kaiken sallittavan uskonnollisen ajattelun tiettyjen sanallisten ilmausten puitteisiin. Samalla luotiin melko tiukat perusteet poissulkemiselle ja jopa kaiken poikkeavan vainoamiselle.

Jo keisari Theodosiuksen aikana entisistä vainotuista tuli vainoajia: vähänkin tunnustuksista poikkeavat kirjoitukset kiellettiin ja hävitettiin tavattaessa, mikä jossakin johti mm. niiden kätkemiseen (esim. Nag Hammadin tekstit). Monet joutuivat kirkon ulkopuolelle jo siitä syystä, etteivät he voineet uskoa Jeesukseen ylösnousemukseen lihallisessa muodossa, vaan katsoivat sen tapahtuneen paljon henkisemmässä muodossa. Nykyinen käsitys myöntää näiden toisinajattelijoiden olleen oikeassa - tämä todetaan mm. Otavan Encyklopedian kohdassa kuolema, kuten myös uusimmassa katekismuksessamme. Tulkintojen ahtaus ajoi useat ryhmittymät muodostuneen valtavirtauksen ulkopuolelle jopa vastentahtoisesti, kuten mm. valentinolaisiksi kutsutut kristityt.

Opillista kehitystä tarkasteltaessa näyttää siltä, että Jeesuksen opetuksia tärkeämmäksi muodostui oppi Jeesuksesta, eli myöhempien polvien tulkinta hänen olemuksestaan ja tehtävästään. Enää ei ollut merkittävää se, uskoiko joku yli kaiken yhteen Jumalaan ja Hänen armoonsa, vaan se, uskoiko Jumalan historialliseen, ainutkertaiseen ilmentymiseen Jeesuksen Kristuksen ja hänen nimissään toimivan kirkon kautta. Näin yksinkertaiseen muottiin oppi saatettiin tosin vasta protestanttien toimesta.

Mitä sitten tulee uskomiseen ihmisen mielen toimintona sinänsä, voitaisiin sen katsoa liittyvän olennaisena osana kaikkiin tahdon ilmentymisiin. Ihmisen tahto ilmentää sellaista, jonka toteutusmahdollisuuksiin hän edes jollakin tavoin uskoo. Ihmisen tunne- ja vaistoperäinen käyttäytyminen ei kovin selvästi nojaudu uskoon, tai sisäiseen luottamukseen, vaan kumpuaa automaattisesti aikaisemmin omaksutuista reaktiovarannoista.

Uskon arkipäiväinen merkitys näkyy siten kaikessa inhimillisessä kulttuurissa täysin riippumatta varsinaisesti uskonnollisiksi katsotuista asioista. Jonkinasteinen luottamus itseensä ja toisiin ihmisiin luo välttämättömän perustan kaikkeen inhimilliseen toimintaan.

Me tulemme selkeästi uskonnollisen ajattelun piiriin silloin, kun ihminen alkaa pohtia ajallisten asioiden lisäksi jonkin muunlaisen olemassaolon mahdollisuuksia. Ns. ateismilla tarkoitettaneen sitä, tai uskoa siihen, että ajalliset psyko-fyysiset ilmiöt käsittävät kaiken olevaisen, niin että elämä jatkuu ainoastaan polveutumisten kautta. Monet ateisteinakin tunnetut tosin uskovat korkeiden eettisten ja moraalisten käsitysten oikeutukseen, vaikkei niillä olisikaan minkäänlaista funktiota heidän kuolemantakaisen tulevaisuutensa suhteen.

Alkuperäinen luterilainen pelastuskäsitys taas periaatteessa (ja vain periaatteessa) sivuuttaa eettiset ja moraaliset pyrkimykset (ainakin katolisten arvostelijoiden silmissä) korostaen pelkästään uskoa sovitukseen.

Jos usko ihmisen mahdollisuuksiin saada aikaan tahtomiaan asioita onkin jokapäiväisen elämämme olennainen tekijä, noussee uskon toisenlainen, uskonnollinen merkitys esiin varsinaisesti vasta silloin, kun ihminen on kadottanut uskonsa tämän ulkonaisen elämän mielekkyyteen. Kun ihminen on kyllästymiseen saakka tyydyttänyt tarpeensa ja toteuttanut itseään, ei hän näe tässä maailmassa enää mitään motivoivaa kohdetta uskolleen ja tahdolleen, vaan toteaa Saarnaajan tavoin: ”turhuutta, kaikki on turhuutta.” Tämä ei tietenkään tarkoita mitään tavanomaista väsymistä ja kyllästymistä (turhautumista) jokapäiväiseen puurtamiseen, vaan perustavaa laatua olevaa kaiken elämän tyhjyyden tajuamista, josta ei enää ole paluuta takaisin.

Onko olemassa jotakin sellaista, jonka merkitys ei hajoa ajan julmissa hampaissa? Voidaanko sellainen tila saavuttaa? Ja miten? Näiden kysymysten kumpuaminen nostaa esiin uskon johonkin sellaiseen, josta tahto ei voi saada otetta, koska se ei tiedä siitä mitään todellista.

”Jumalaton” filosofi Nietzsche kuvaa tämäntapaista mielen tilaa Zarathustrassaan siten, että siinä ihminen kokee olevansa kuin kahden tyhjyyden väliin viritetty kysymysmerkki. Ristin Johannes nimittäisi tilaa sielun pimeäksi yöksi. Tavanomainen elämä ei voi enää tyydyttää, ja aavistuksenomaisen muun mahdollisuuden suhteen ei voida asettaa tietoisia tavoitteita tiedon täydellisen puuttumisen takia.

Monet katsovat uskonnolliseksi ajatteluksi sen, että ihminen pyrkii omaksumiinsa uskonnollisiin ajatusmuotoihin luottaen varmistamaan itselleen ikuisen elämän taivaallisessa ihannetilassa, paratiisissa. Tällainen ajattelu sisältää kuitenkin yleensä hyvin paljon maallisen elämän luomia ehdollistumia ja vaateita. Se nojaa ehdollistumiimme mukavasta ja helposta elämästä erillisten persoonallisten muotojen välityksellä. Tällaisten käsitysten muovaamisen tarve voi heijastaa kyllästymistä elämän ikävyyksiin, tuskiin ja vaikeuksiin, mutta ei vielä valmiutta irrottaa mieltä ulkoisen elämän sidostumista.

Vuorisaarnan opetukset viittaavat siihen, että todellisen uskonnollisen mielenlaadun saavuttaminen edellyttää koko ulkonaisen elämisen halun täydellistä ja luonnollista haihtumista. Niin kauan kun ihminen ylipäänsä haluaa kokea jotakin, kuinka ylevää ja kaunista tahansa, ei hänen mielensä vielä ole uskonnollisessa tilassa - todellista uskoa vaativassa tilassa.

Voimme ajatella, että olemme saaneet uskonnollisen kasvatuksen ja opetusten myötä kaiken tarvittavan tiedon hengellisistä asioista, mutta monet tulevat huomaamaan tällaisten tietojen olevan pelkästään viitteenomaisia silloin, kun kaikki sanallisesti ilmaistavissa oleva on menettänyt sisältönsä. Me voimme tyytyä uskonnollisiin käsityksiimme ja yleisesti omaksuttuihin palvonnan muotoihin aina siihen saakka, kun suuri osa mielestämme suuntautuu sosiaalisen elämän erilaisiin pyrkimyksiin. Kaiken ulkonaisen merkityksen asteittainen rapistuminen paljastaa yleensä myös tavanomaisten uskonnollisten käsitysten pinnallisuuden ja riittämättömyyden.

Inhimilliset ajatusmuodot parhaimmillaankin ovat inhimillisen ajattelun tuloksia eivätkä voi muuttaa ajallista ikuiseksi. Voimakas usko sanalliseen voi tietenkin saada aikaan tunteenomaisia kokemuksia, joita saatetaan tulkita jopa hengellisesti pelastaviksi - löysästi pyhiin kirjoituksiin nojaten. 

Ihmisen psyyke pyrkii aina olemaan selviytyjä - jopa ikuisissakin asioissa. Mutta useimmiten on arveluttavaa päätellä henkilön kokeneen todella ajatonta, kun hän on kokenut jotakin aikaisemmasta poikkeavaa.

Miten tuollainen kokemus on muuttanut hänen tietoisuuttaan? Onko se selkeästi avartanut ja syventynyt? Suhtautuuko hän kokemuksensa jälkeen kaikkiin olentoihin veljinään? Näitä olennaisia kysymyksiä voitaisiin jatkaa loputtomiin, mutta yleensä niitä ei esitetä lainkaan.

Sisäiset kokemukset sinänsä saattavat olla hyvin merkittäviä suunnannäyttäjiä ja uskon vahvistajia, mutta uskominen niiden välittömään autuuttavaan vaikutukseen on usein hätiköityä. Ei ole riittävää, että ihminen löytää tien ja näkee väläyksen mahdollisesta päämäärästä, hänen olisi myös kuljettava oma tiensä lopulliseen tavoitteeseen saakka.

Mitä sitten tulisi tavoitella? Me voimme yrittää päästä hengellisiin kokemuksiin erilaisin menetelmin, mutta pohjimmiltaan tuollaisessa ilmenee usein itsekästä tavoittelua, jolloin tulokset saattavat olla tietoisten tai tiedostamattomien odotustemme värittämiä, harhanomaisia. Me emme voi tavoitella sellaista, josta emme mitään tiedä. Mutta me voimme koettaa irrottaa mielemme sellaisesta, josta todella tiedämme: tämän elämämme ehdollistumista.

Varsinkin erilaisten luostariliikkeiden parissa harjoitettu askeettinen elämäntapa saattaa auttaa irrottamaan mielen ruumiillisten vetovoimien piiristä. Mutta eristäytyminen sinänsä ei välttämättä toimi oikeana välineenä silloin, kun mieli pitäisi luonnollisesti irrottaa sosiaalisen elämän erilaisten houkutusten ulottumattomiin. Eristäytyminen vain painaa houkutukset alitajuisiksi.

Todellinen vapautuminen elämään liittyvien vetovoimien otteesta saavutettaneen parhaiten elämällä, kokemalla ja ymmärtämällä kaiken koettavissa olevan ulkonaisen elämän suhteellisuus. Eräs uskontotieteiden professori (Halifax, Kanada) sanoi kerran luennossaan, että ihmisen on tultava rikkaaksi voidakseen tulla köyhäksi. Toisin sanoen ihmisen on koettava ulkoisesti kaikenlaisia virikkeitä voidakseen pysyvästi irrottautua niistä sisäisesti.

Onko kaikki organisoitu uskonnollinen toiminta sitten aivan turhaa? Pitäisikö vain antaa kaikkien rauhassa kokea kaikkea mahdollista aina lopulliseen kyllästymiseen saakka? Ei tietenkään. Uskontojen tehtävänä lienee pitää esillä ajatuksia siitä, että jotakin todellista on olemassa kaiken tämän katoavan tuolla puolen, ja että ihminen on pohjimmiltaan tuon todellisuuden lapsi ja myös mahdollinen perillinen, mikäli hän kerran löytää oman paluupolkunsa. Uskonnot voivat antaa viitteitä siitä, miten tie on löydettävissä ja miten sitä olisi hyvä kulkea, mutta ne eivät voi kuljettaa ketään perille. Usein saattaa käydä niin, että uskonnollisen elämän ulkonaiset muodot anastavat niin suuren osan ihmisen elämästä, että hänen omakohtainen henkinen kypsyminen näyttää kärsivän muodollisten velvoitteiden johdosta.

Tavanomaisuus ei voi taata ymmärryksen syvenemistä, vaikka sellainen katsottaisiin sosiaalisesti ansiokkaaksi toiminnaksi. Jeesuksen aikaiset fariseukset ja kirjanoppineet (ainakin suuri osa heistä) käyvät esimerkeiksi muodollisen uskonnollisuuden suhteen. He olivat paljon ankarampia kuin tämän päivän kristityt. Jeesus arvosteli heitä juuri siitä, että he antoivat liikaa arvoa muotojen noudattamiselle. Filosofi Nietzsche ilmaisee varmaan Jeesuksen perimmäisen tarkoituksen kirjoittaessaan (tosin aikansa saksalaisista), että ”heidän polvensa ja kätensä kyllä palvovat, mutta heidän sydämensä ei siitä mitään tiedä."

Muodolliseen uskonnollisuuteen liittyy usein olennaisesti kaikkien opetettujen uskonnollisten käsitysten ehdoton totena pitäminen ja puolustaminen. Pienikin poikkeaminen koetaan yhteisöä hajottavana uhkana, joka on koetettava torjua. On valitettavaa, että poikkeavat ajatukset niin helposti horjuttavat turvallisuuden tunnetta ja nostattavat vihaa. Meidän suhtautumisessamme on yhä nähtävissä vanhakantaisen juutalaisuuden piirteitä - eikä se ole mikään ihme. Kristinuskoon kohdistui etenkin toisen vuosisadan aikana (ja jo Paavalinkin aikaan) voimakas juutalaistamisen paine, joka näkyi mm. siinä, että kyseisen vuosisadan loppuun mennessä olivat juutalaiset synagogatavat voimassa lähes kaikkialla, papiston asema korostui, ja naiset painettiin alistettuun asemaan.

Mitä muuta pahaa muodollisuudessa sitten voisi olla? Muodollisuuden tehtävänä lienee mielen kurinalaistaminen ja säännöllisen ajan varaaminen elämän syvimmille asioille. Ongelma saattaa syntyä siitä, että ihminen ei kohdista näihin asioihin kaikkia olemuspuoliaan. Hän vain toimii konemaisesti annettujen mallien mukaisesti tai käyttää pelkästään tunneolemustaan. Monissa kristillisyydestä lähteneissä liikkeissä pyritään voimakkaisiin tunne-elämyksiin ja selitetään sellaiset suoraan Jumalasta (tai Pyhästä Hengestä) juontuviksi. Tällöin ei aina oteta huomioon ihmisen psyyken ominaisuuksia. Kaikki erikoiset mielentilat eivät ole jumalaisia valaistumisia. Tämän voi jo arkipäivän kokemus näiden tilojen seurauksista varsin hyvin todentaa.

Valaistumisen voisi olettaa merkitsevän käsitysten laajenemista ja syvenemistä, koko ymmärryskyvyn muutosta. Pelkästään tunteissa koettu tapahtuma saattaa jopa kaventaa ihmisen suhdetta itseensä ja lähimmäisiinsä. Tähän havaittuun tosiseikkaan nojautuvat joskus myös ns. karismaattisten liikkeiden arvostelijat: ihmisiltä edellytettäisiin tasapainoisempaa suhdetta vakaviin asioihin, niin että järjellinenkin olemuspuoli pysyisi riittävän hyvin ja kauan mukana.

Vuorisaarna kehottaa pyrkimään taivaallisen isän täydellisyyteen - ei pelkkään hyvyyteen, hyveellisyyteen ja hyväksyttävyyteen. Kristityt vastaavat tähän evankeliumien sanoin: "Ihmisille se on mahdotonta, mutta Jumalalle on kaikki mahdollista." Niin varmaankin, ihminen ei voi saavuttaa täydellisyyttä rajallisen ajattelu-, tuntemis- ja toimintakykynsä kautta. Miten rajallinen, ajallisiin käsityksiin sidostunut tietoisuus ylipäänsä voisikaan ymmärtää mitään ehdotonta ja jakamatonta? Mutta oman rajallisuutensa eri osa-alueiden ymmärtämiseen hänellä on mahdollisuuksia. Hänen tietoisuutensa voi aivan hyvin pureutua oman elämän tarkoituksen ja tarkoituksettomuuden kysymyksiin. Ymmärryksensä kautta ihminen saattaa purkaa omien rajoitustensa ja ehdollistumiensa tiheää verkkoa – alkaen sisäisesti luopua rajallisuudestaan.

Ehkäpä ihmisen tehtävänä onkin rajallisuudesta luopuminen - rajattomuuden jäädessä sitten tässä tarkastelun kohteena olevan uskon varaan. Luopuminen ei tietenkään voi tapahtua minkään sanallisen lupautumisen kautta, vaan se edellyttää jatkuvaa sisäistä muutosta mielen kaikilla osa-alueilla.

Usko lienee Tertullianusta siteeraten järjetöntä siinä mielessä, että inhimillinen ajatus ei saa otetta mistään sellaisesta, joka ei nojaudu käsityksiin ajasta ja tilasta. Sen järkevyys saattaisi kuitenkin piillä siinä aina ja kaikkialla koetussa inhimillisessä yleispiirteessä, joka ilmenee ajatuksessa, että kaiken muuttuvan ja häviävän takana on jotakin ehdotonta ja pysyvää - kutsumme me sitä Jumalaksi tai emme. Skeptikot saattavat tietenkin todeta, että elämään usein liittyvä tuska, kärsimykset ja kuoleman pelko, kuin myös kyllästyminen nautintoihin panee ihmiset kuvittelemaan jotakin paljon parempaa olotilaa.

Ihmiskunta on saanut käsityksensä ikuisista asioista kuitenkin pääosin sellaisten henkilöiden kautta, joita ei voida luonnehtia pelkureiksi ja tietämättömiksi haihattelijoiksi. Useimpien näistä sanotaan itse kokeneen inhimillisyyden ylittäviä tietoisia tiloja. Heidän osallaan uskolla tarkoitettaneen siten jotakin selkeästi tavanomaisesta poikkeavaa: he uskovat sen, minkä ovat itse kokeneet todeksi. Kreikan kielen uskoa tarkoittava sana ’Pistis’ viitannee johonkin muuhun kuin pelkkään ’uskonvaraiseen uskomiseen’, se ilmentää myös kokemusperäistä luottamusta siihen, minkä tietää kokemuksesta. Ehkä meidän siten olisi hyvä pitää tuo mahdollisuus avoimena mielessämme, vaikka emme sitä kykenekään itsellemme välittömästi todentamaan.