Synnin olemuksesta

 

Synnin olemuksen tarkastelun lähtökohdaksi lienee hyvä ottaa meille ehkäpä tutuin, luterilainen käsitys asiasta, jota tietenkin parhaiten kuvannevat Lutherin itsensä sanat:

"Simul iustus et peccator - ihminen on samalla kertaa vanhurskas ja syntinen", jossa väitetään sitä, että jopa ihmisen korkeimmissa pyrkimyksissä ilmenee aina eriasteista itsekkyyttä. Luther lienee tullut tähän johtopäätökseen tutkittuaan Tuomas Akvinolaisen, ja etenkin kirkkoisä Augustinuksen käsityksiä. Tähän lajiperäisen itsekkyyden problematiikkaan palataan vielä tämän tekstin loppupuolella.

Kirkkoisä Augustinus oli radikalisoinut aikaisempia syntikäsityksiä etsiessään aseita aikansa toisinajattelijoita vastaan. Hänen mukaansa Aadamin lankeemus oli tuonut kaikille sekä synnin syyllisyyden että rangaistuksen, eikä kukaan ihminen kykene olemaan tekemättä syntiä eikä liioin itse vapautumaan syyllisyydestään. Tähän Augustinuksen johtopäätökseen lienee vaikuttanut hänen oma kykenemättömyytensä hallita himoluontoaan (etenkin seksuaalisuuttaan), mistä seikasta hän itse antaa vakuuttavan todistuksen kirjassaan "Tunnustuksia".

Ihminen mittaa valitettavan usein omalla mitallaan, ja Augustinuksen käyttämä mitta on oman kykenemättömyyden tunnustamisen osalta näyttänyt soveltuvan monen uskontomme auktoriteetin tarpeisiin.

Lutherin aikaan olisi kyllä ollut käytettävissä paljon korkeampaa filosofista ajattelua sisältävää kristillistä kirjallisuutta, mm. Mestari Eckhartin perintöä, mutta nähtävästi sellainen ei vaativuutensa ja filosofisuutensa johdosta voinut saavuttaa kovin suurten joukkojen suosiota - yksinkertaisille kun kaiken pitää olla yksinkertaista.

Otavan Encyklopediassa kohdassa "synti" kirkkohistorian dosentti Pentti Laasonen kirjoittaa, että synnin määrittelytarve lienee osaltaan syntynyt kirkon selvitellessä välejään alkuvuosisatojen gnostilaisuuden kanssa. Gnostilaisen ajattelun lähtökohtana on ihmisen mahdollisuus vapautua synnistä oikean tiedon (pikemminkin tietoisuuden) eli gnosiksen avulla. 

Kirkkoisä Tertullianus oli yksi gnostilaisen suuntauksen tärkeimmistä vastustajista vuoden 200 tienoilla. Hänen mukaansa Aadamin lankeemus oli istuttanut pahan halun ja himon (cupiditas) ihmiseen. Tämä halu siirtyi sitten syntiä synnyttävänä saasteena sukupolvesta toiseen. Tertullianus ei kuitenkaan vielä opettanut mitään automaattisesti periytyvää syntisyyttä.

Varsinaiselle perisyntiopille ei voitane suoda yli 1600 vuoden ikää. Raamattu sinänsä ei anna sille riittävää perustaa, vaikka jotkin tekstikohdat (1.Moos. 6:5-7, Ps. 51:7) kuvaavatkin ihmisluonnon perinjuurista turmeltuneisuutta.

Kristillisen synti-käsitteen muotoutumisen tarkastelussa tulisi ottaa huomioon käsitysrakenteen koko muotoutumisprosessi sekä alkuperäisessä juutalaisessa ympäristössään että myöhemmässä roomalaisessa.

Tätä saatanallistamisen prosessia on tutkinut mm. amerikkalainen teologian professori Elaine Pagels, joka kirjassaan "Saatanan Synty" pitää sitä kristinuskoon olennaisesti kuuluvana, mutta sinänsä kauhistuttavana ilmiönä. Se on hänen tutkimustensa mukaan saanut alkunsa vähemmistölahkon tarpeesta määritellä ja vahvistaa omaa olemustaan ja päätynyt ajan myötä enemmistöuskonnon moraaliseksi oikeutukseksi vainota kaikkia toisinajattelijoita. Poissulkevuus on kohdistunut ensin juutalaisiin, sitten vääräuskoisiin ja myöhemmin kaikkiin todellisiin ja kuviteltuihin vastustajiin. 


Tämänkaltaisen ajattelutavan seuraukset on huomannut myös mm. Canterburyn arkkipiispa, joka on niiden johdosta esittänyt jonkinasteisen anteeksipyynnön.

Jotkut suomalaiset tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota mm. siihen, miten evankeliumien retoriset kertomukset juutalaisten osuudesta Jeesuksen tuomitsemiseen ovat johtaneet hirvittäviin seuraamuksiin (dosentti Matti Myllykoski: Jeesuksen viimeiset päivät).

Ihmiset ovat niin tottuneet Uuden Testamenttinsa teksteihin, etteivät osaa ajatella niiden syntyneen ajallisesti paljon myöhemmissä seurakunnallisissa yhteyksissä, joissa on ollut ilmeinen tarve korostaa oman joukon olemista Jumalan puolella (lisäksi myös vallanpitäjien puolella) - ja muiden luonnollisesti sillä toisella. Tällainen mustavalkoinen käsittäminen kuuluu olennaisesti lähes kaikkeen fundamentaalisuuteen.

Babylonialaisten myyttien mukaan synti oli tullut maailmaan Jumalan tahdosta, jolloin sillä lienee myös jokin jumalallinen tarkoitus. Kristillisen tulkinnan mukaan Vanhan Testamentti todistaa synnin tulleen vastoin Jumalan tahtoa, joka sinänsä oli ihmisen hyvyys ja täydellisyys.

Syntiinlankeemus ei siten kuvaisikaan itse synnin alkuperää vaan sen olemusta. Synti pohjimmiltaan on tottelemattomuutta Jumalan käskyjä kohtaan: ihminen rikkoi siinä, että hän halusi olla samanlainen kuin Jumala (1. Moos. 3:5).
Mikäli tällä samanlaisuudella tarkoitetaan todellista yhtenä-olemista, syntyy aivan ilmeinen ristiriita mm. Johanneksen evankeliumin 17:1 kanssa: "jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä". Tähän lauseeseen palataan vielä tekstin loppupuolella.

Kristillisen käsityksen mukaan ihminen on siten perisynnin (peccatum originale) johdosta olemukseltaan Jumalan vastainen eli syntinen, sekä voi lisäksi tehdä tekosyntejä (peccatum actuale) asettumalla myös toimillaan vastustamaan jumalan tahtoa ja vaatimuksia.

Otavan Encyklopedian mukaan primitiivisessä uskonnollisuudessa synti on olemukseltaan yksityisiä tekoja: kultillisia, kuten lankeamista vieraiden jumalien palvontaan, tabun koskettamista, uhri- ja puhtaussäännösten rikkomista jne., tai eettisten ja siveellisten määräysten rikkomista. Tähän kategoriaan me joudumme sijoittamaan myös suurimman osan Vanhan Testamentin kuvaamaa uskonnollista elämää. Siihen kuuluu myös valtaosa oman aikamme luterilaisen kristillisyyden ymmärryksestä: rippikoululaisille opetetaan Mooseksen lakia uskonnollis-eettisenä perustana – siis tekosyntien välttämistä - ja jätetään vähemmälle Vuorisaarnan edellyttämät muutokset ihmisen sisäisessä asennoitumisessa elämään. Siinä nousevat esiin jopa juutalaiset sapattisäännöksetlepopäivän pyhityksestä huolimatta siitä, että Jeesuksen kerrotaan selkeästi asettuneen tämänkaltaisia ulkoisia säännöksiä vastustamaan (Joh. 5:17).

Dosentti Pentti Laasosen kirjoituksen mukaan synti-käsite universaaleissa uskonnoissa lähtee yksittäisten tekojen sijasta ihmisen syntisestä tilasta, eli hänen rikkoutuneesta suhteestaan jumaluuteen. Laasonen tulkitsee tämän tarkoittavan ensisijaisesti epäuskoa, tottelemattomuutta ja rakkaudettomuutta, mikä tulkinta viittaa tulkitsijan verraten läpinäkyvään luterilais-kristilliseen esiymmärrykseen, kuten hänen tässä yhteydessä siteeraamansa Lutherin tekstikin kertoo:

"Kaiken synnin alku ja perusta on siinä, että käännytään pois Jumalasta eikä uskota häneen."

Tällainen yksipuolinen uskon korostaminen lienee tyypillistä luterilaisuutta ja muuntaa ratkaisevasti universaalin syntikäsityksen sisältöä tunnustukselliseen suuntaan. Toki uskon korostusta on löydettävissä varhaisemmankin kristillisyyden parista Paavalista aina Tertullianuksen kuuluisasta lausahduksesta saakka: "uskon, koska se on järjetöntä" (hän tosin lienee joiltakin osin tullut toisiin aatoksiin, koska liittyi myöhempinä aikoinaan montanolaisiin).

Universaalisen syntisyyden määrittelyyn riittäisi pelkästään ihmisen erillistynyt tietoisuuden tila, missä ihminen ei ole sisäisesti "yhtä", eli samaa olemusta erillistymättömän jumaluuden kanssa, vaan samastaa itsensä muotoihin ja ilmiöihin ajassa ja tilassa.

Tämänkaltaiseen synnin määritelmään voimme sitten törmätä lähes kaikissa uskonnoissa ja filosofioissa. Esimerkiksi Platon kuvaa Jumalasta pois kääntynyttä tilaa hyvin selkeästi vertauksessaan ihmisistä, jotka pitivät luolan seinämän heijastuksia todellisuutena.

Käsiteltäessä kristillistä syntioppia on tietenkin otettava huomioon Uuden Testamentin kirjoittajien, ja erityisesti Paavalin tekstien tulkitsijoiden aiheuttama muutos perinteisiin juutalaisiin käsityskantoihin. Tiedetään, että juutalaisuus pyrki värittämään evankeliumien ja Paavalin kirjeiden syntyaikojen jälkeistä uskonnollista ajattelua erityisesti toisella vuosisadalla - kuin myös paljon myöhemmin - puhdasoppisuuden aikoihin (joskin silloin puhdasoppisten itsensä toimesta).

Etenkin Matteuksen evankeliumi on rakennettu perinteisen juutalaisen käsityksen vastaisesti täyttymyksen evankeliumiksi, jonka tarkoituksena oli osoittaa Vanhan Testamentin ennustusten messiaan tulemisesta toteutuneen täydellisesti ja lopullisesti Jeesuksessa Kristuksessa. Juutalaisen käsityksen mukaan messias olisi tuleva vasta silloin, kun kansa noudattaisi lakia.

Kristillinen tulkinta muotoutui siitä poiketen Paavalin Roomalaiskirjeen 5:20-21 kuvaamaan suuntaan, missä synnin sanotaan kypsyneen täyteen mittaansa siksi, että armo näyttäisi todellisen suuruutensa. Tämä kuvaus on hyvin lähellä itämaista Bhagavad-Gitan messias-Krisnan sanomaa: "Milloin hyvänsä vanhurskaus on lamassa ja pahuus saanut ylivallan, silloin Minä itse aina ilmestyn..." 

Väheksymättä mitenkään itse evankeliumien kuvaaman Jeesuksen hengellistä merkitystä, täytyy nykyisen raamatuntutkimuksen perusteella todeta, että evankeliumien kirjoittajat, ennen kaikkea Matteus, ovat käyttäneet Vanhan Testamentin lähdeaineistoa hyvin vapaasti, jopa mielikuvituksellisesti. He ovat tietoisesti rakennelleet historiallista perustusta muotoutumisvaiheessa olevalle uskonnolleen.

Palataksemme vielä Vanhan Testamentin synti-käsitteeseen, huomataan siellä usein korostettavan Jumalan ja juutalaisen kansan välisen liiton rikkomista. 

Kristityt asettivat tämän vanhan liiton sijaan käsityksen uudesta liitosta, jonka perustana oli heidän messiaansa suorittama täydellinen syntien verisovitus ristinkuolemansa yhteydessä. Tällaisen viattoman uhrin ajatuksellinen pohja voidaan löytää juutalaisesta uhrikäytännöistä (3. Moos. 16:9) - kristityt lähinnä huomattavasti laajensivat sen merkitystä (kaikille pelastettaville kategoriseksi ehdoksi).

Nykyistä luterilais-kristillistä käsitystä, tai vallitsevaa tulkintaa synnin voittamiseksi voidaan tiivistäen kuvata seuraavasti: jo lapsikasteessa katsotaan kristityn yksilön periaatteellisesti vapautuvan synnistä, mikäli hän myöhemmin ottaa uskossa vastaan sovituksen - uskoo sen todella tapahtuneen ja tapahtuvan. Tämän perustaksi esitetään mm. Paavalin sanoja: "Kaikki mikä ei ole uskosta, on syntiä" (Room. 14:23).

Tällaisten tekstien yhteydessä ajaudutaan aina yksittäisten sanojen sisällön tulkintoihin: mitä usko-sanalla itse asiassa tarkoitetaan, onko se itsepintaista uskomista johonkin kuulemaansa tai lukemaansa ajatukseen, vai uskomista vasta sellaiseen, minkä on omakohtaisten ulkoisten ja sisäisten kokemustensa kautta havainnut todeksi.

On tosin huomattava, ettei tällainenkaan uskon jaottelu vielä paljon selkiinnytä tilannetta, koska sisäisten, ns. mystisen kokemuksen asteet eivät ole täysin vertailukelpoisia. Lisäksi nykyinen tietämys niistä on monin verroin heikompaa kuin vielä pimeänä keskiaikana.

Lapsikasteen suhteen tiedetään, että se on omaksuttu vasta ensimmäisten vuosisatojen kuluessa kristillisissä seurakunnissa, joten tulkinta sen merkityksestäkin lienee syntynyt ja laajentunut kirkollisissa puitteissa - ja vaihtelee lisäksi suuresti eri kristillisissä suuntauksissa.

Voidaan havaita, että luterilainen syntikäsitys on viime aikoina muotoutunut hyvin yksinkertaiseksi eikä enää pyri erittelemään yksittäisiä synnintekoja. Ei ainakaan samassa määrin kuin aikaisemmin, tai missä katolinen kirkko on (rippikäytäntönsä johdosta) katsonut tarpeelliseksi tehdä. Katolisuudessa (roomalaisk.) erotetaan syntien joukosta ns. seitsemän kuolemansyntiä (peccatum mortale), joita ovat: ylpeys, ahneus, hekumallisuus, kateus, juoppous, viha ja hengen laiskuus.

Mitä sitten tulee synnistä koituviin seurauksiin tämän elämän jälkeen, pohjautunee nykyinen suomalais-luterilainen tulkinta suurelta osin Johanneksen evankeliumista 5:28-29 poimittuun kohtaan:

"Tulee aika, jolloin kaikki, jotka lepäävät haudoissaan, kuulevat hänen äänensä. He nousevat haudoistaan - hyvää tehneet elämän ylösnousemukseen, pahaa tehneet tuomion ylösnousemukseen."

Elämän ja tuomion ylösnousemusta ei yleensä käydä kovin tarkoin tulkitsemaan. Hyvää tehneet tosin selitetään siunauspuheissa melko yleisesti siten, että asianomainen on eläessään osallistunut riittävän ahkerasti seurakunnan toimintoihin ja poistunut tästä ajasta uskoen vakaasti sijaissovitukseen. Useat papit näyttävät tulkitsevan siten, että uskossa kuolleet pääsevät välittömästi Jeesuksen luo odottamaan lopullista erottelua, kun taas uskomaan kykenemättömät joutuvat odottelemaan tuomiotaan jonkinlaisessa tiedottomuuden tilassa.


Siunauspuheen yhteydessä rukoillaan usein Johanneksen Ilmestyksen 7:14 jakeeseen nojautuen: "Nämä ovat päässeet suuresta ahdingosta. He ovat pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä" - ja että vainajakin nyt otettaisiin esirukousten ja Jeesuksen Kristuksen haavojen nojalla noiden valkeavaatteisten mukaan.

Tällöin jätetään täysin käsittelemättä se, mitä Ilmestyskirjan teksti edellyttää: siinä kun kerrotaan yksiselitteisesti niistä (harvoista ja valituista), jotka ovat itse pesseet vaatteensa - puhdistaneet kaikki olemuspuolensa. Tuskin siinä pyykkäreitä tarkoitetaan, vaan ihmisiä, jotka ovat omakohtaisesti (eläen ja ymmärtäen) puhdistaneet haluluontonsa kaikesta turhasta – lopulta myös ulkonaisen elämisen halusta. Mitä tulee Karitsan veressä valkaisuun, saattaa se kuvata täydellistä luopumista minäisyydestä (minäisyytensä uhraamista) ja kaikesta siihen liittyvästä - tai mystistä yhdistymistä sisäisiin henkisiin prinsiippeihin.

Periaatteellisessa mielessä Johanneksen evankeliumin yksittäisten kohtien sananmukainen tulkinta ehdottomiksi auktoriteeteiksi on nykyisen raamatuntutkimuksen nojalla varsin rohkeata, sillä eräässä suuressa tutkijoiden Jeesus-seminaarissa (alkaneet v. 1985) suoritetun kyselyn mukaan juuri tämän evankeliumin osalta tutkijat katsoivat autenttisten Jeesuksen sanojen osuuden olevan keskimäärin 1 % - lopun 99 % edustavan lähinnä myöhempää teologista (ja seurakunnallista) tulkintaa.

Ehkäpä vieläkin rohkeampaa on Johanneksen Ilmestyksen käyttö tuonpuoleisten näkymien kuvaajana, kun otetaan vakavasti tutkijoiden huomiot kyseisen tekstin synnystä ja tarkoituksista. 
Jo kirkkoisä Origenes oli sitä mieltä, ettei Ilmestyskirjaa olisi saanut milloinkaan julkisesti lukea - mitä ilmeisimmin juuri suoraviivaisten konkreettisten tulkintojen aiheuttamien väärinkäsitysten estämiseksi.

Palatkaamme nyt universaalien uskontojen syntikäsitykseen. Niissä synti käsitetään rikkoutuneeksi jumalasuhteeksi, selkeämmin sanoen erillisyydeksi jumalasta. Tässä mielessä Johanneksen evankeliumin Jeesuksen sanomaksi esittämä: "jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä" on katsottava erittäin "puhdasoppiseksi" universaalin uskonnon ilmaukseksi, mutta tämänkaltaista samuuden tavoitetta ei useinkaan kuulla nykyisissä kristillisen kirkon saarnoissa. Sellaista saarnattiin kyllä vahvasti keskiajan "pimeydessä" mm. mestari Eckhartin toimesta. 

Universaali syntikäsitys tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että siinä inhimillinen tietoisuus samastaa itsensä kaikkeen siihen, mitä tapahtuu rajallisuudessa - ihmisen havaitsemassa tilassa ja ajassa. Rajallisuus ja erillisyys muodostavat nuo Platonin kuvaamat varjot luolanseinällä.

Meidän ei tarvitse lähteä etsimään syitä tämän hyvin tuntemamme tilan syntyyn vanhoista myyteistä, jotka kukin omalla puutteellisella kuvakielellään yrittävät selitellä ilmennyksen alkuperäisiä tapahtumia, jotka alkuperäisimmillään lienevät tapahtuneen puhtaasti periaatteellisella, ei-konkreettisella tasolla. Jo Origenes sanoi Aadamiin ja Eevaan konkreettisesti uskomisen olevan idioottimaista. Me voimme kokemusperäisesti todeta tämän tuntemamme tilan valtavat ajalliset ja käsitykselliset rajoitukset sekä havainnoida sitä mekanismia, joka johtaa ihmismieltä sidostumaan yhä moninaisimpiin elämän ilmiöihin.

Johtava periaate saa luonnollisesti voimansa elämisen halusta - ei vain halusta pahaan. Se suuntautuu erilaisiin nautintoihin niin aistien, aineen, kuin myös vallan ja kunnian parissa. 
Lukemattomat vanhat kertomukset niin raamatussa kuin muissakin "pyhissä kirjoissa" kuvaavat tätä ihmismielelle tyypillistä takertumista ulkoisen elämän houkutuksiin ja niistä aiheutuviin seurauksiin. Tällaista sukupolvesta toiseen ilmenevää taipumusta sinänsä voitaisiin varsin hyvin perustein kutsua "perisynniksi" - sukupolvelta toiseen siirtyväksi elämänmuodoksi.

Useat asiaa käsittelevät vanhat kirjoitukset antavat jonkinlaisia lupauksia siitä, että ihminen voi aikojen kuluessa vapautua synnillisestä tilastaan ja palata alkuperäiseen "liittoon" jumalansa kanssa. Universaalin käsityksen mukaan "liitto" tarkoittaa tietenkin yhteyttä, ykseyttä ja samuutta.

Nykyinen luterilainen uskomme ei esitä tällaista välityksetöntä käsitystä omaehtoisesta paluumahdollisuudesta, vaikka kertookin tarinaa Isän kotiin omasta tahdostaan palaavasta, kaiken maailman turhuuden kokeneesta "tuhlaajapojasta" - selvästä ihmiskunnan symbolista. Luterilaisuus tulkitsee käsittämättömän sananmukaisesti Johanneksen evankeliumin 14: 6 "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani."  Lauseen "minä" rajataan ainoastaan Jeesuksen persoonalliseksi minäksi, johon liitetään ainoa mahdollisuus pelastukseen (vapautukseen).

Jokainen gnostikko ja itämaisiin uskontoihin mieltynyt voisi yhtyä Johanneksen lausumaan, mikäli siinä "minä" tulkittaisiin Johanneksen evankeliumin juhlallisen alun universaaliksi "Sanaksi", eli Logokseksi, jonka kautta (voimalla RK-92) kaikki on tehty. Nämä toisinajattelijat eivät kuitenkaan yleensä voi hyväksyä Jumalan ainosyntyisen Pojan rajoittamista yhteen ainoaan ajassa ilmentyneeseen henkilöön, johon uskominen muodostaa kynnyskysymyksen sekä menneille että tuleville ihmispolville. Gnostikot ja itämaisiin tulkintoihin samaistuvat näkevät Kristuksensa koko ilmenneen elämän sisäisenä perustana, henkisenä prinsiippinä, josta kaikki ilmennyt on saanut alkunsa ja perusperiaatteensa, ja jota kohden yksilöllisen tietoisuuden tulisi aikojen saatossa myös palata. 


Tähän tapaan tulkitun Kristuksen, tai jopa yli-ihmisen kautta käynee myös lukuisten toisinajattelijoiden tie Isän luo silloin, kun maailma hellittää lopullisesti rautaisen otteensa väsyneen vaeltajan mielestä. 

"Minä olen tie, totuus ja elämä, joka uskoo minuun, ei ikinä kuole" - todistaa teksti n. vuodelta 1300 eKr. Seti I haudassa - kuvaten minällä mitä ilmeisimmin kaiken ilmenneen näkymätöntä ja salaista perustaa, joka on mahdollista löytää ihmismielen syvyyksistä tai korkeuksista sillä edellytyksellä, että mieli itse kykenee vapautumaan ulkoisista ehdollistumistaan.

Luterilainen tunnustuksellinen kristitty katsoo vapautuksen seuraavan automaattisesti kasteen ja sovitususkon myötä ilman suurempia omakohtaisia ponnisteluita.

Vielä Tertullianuksen aikaan sovitusta ei katsottu saavutettavan aivan näin helposti, vaan se edellytti Jeesuksen konkreettista seuraamista aina fyysiseen kuolemaan saakka. Tertullianus itse yllytti kristityitä hakeutumaan marttyyriuteen varmana tienä ikuiseen autuuteen. Tätä hänen aikansa gnostikot eivät voineet hyväksyä, koska katsoivat ihmisten syöksyvän tietämättöminä pois ulkoisesta elämästään. Näin he myös menettivät senhetkiset ajalliset mahdollisuutensa oikean tiedon saavuttamiseen.

Gnostilaissävytteinen Tuomaan evankeliumi viitannee ihmiselle itselleen asetettaviin vaatimuksiin seuraavassa sanonnassaan: 


(46)Jeesus sanoi: "Yksikään naisesta syntynyt, Adamista aina Johannes Kastajaan saakka, ei ole Johannes Kastajaa suurempi eikä voi olla laskematta katsettaan hänen edessään. Olen kuitenkin sanonut, että jokainen teistä, joka tulee lapseksi, on tunteva valtakunnan ja näin oleva Johannesta suurempi". 


Vasta lapsen kaltaiseksi tullut voi tuntea taivasten valtakunnan. Se ei tietenkään tarkoita ketään lapsellista ja tietämätöntä, vaan sisäisessä puhtaudessaan ja vilpittömyydessään pienen lapsen kaltaista, ajallisista asioista riippumatonta ihmismieltä, "Jumalan lapseksi" tullutta.

Tämänkaltaista tulkintaa edustaa keskiajan kristillisyydessä mm. Mestari Eckhart, joka näkee jokaisen yksilön periaatteelliset mahdollisuudet aivan samoina kuin mitä ne olivat itse Jeesus Kristuksen kohdalla: siitä perustavaa laatua olevasta, ja Johanneksen evankeliuminkin edellyttämästä syystä, että on olemassa ainoastaan yksi perimmäinen todellisuus, jonka kanssa samuus on yhtä ja samaa jokaisen sen saavuttaneen kohdalla. Tietenkin voidaan väittää, että Johanneksen evankeliumin Jeesus tarkoittikin muiden ihmisten yhtä olemisen toiveellaan ainoastaan heidän sosiaalista yhdistymistään ja samanmielisyyttä, mutta sellaisella väitteellä ei ole hengellisen sanoman kantavuutta. Toivomus tarkoittaa ehdotonta samuutta itse todellisen henkisen olemuksen kanssa. Tuo samaisuus voi olla uskonnoista riippumatta vain yksi ainoa sisäinen ja muuttumaton todellisuus, pyhäin yhteys, vailla aikaa, muotoja ja muita rajoittavia tekijöitä.

Periaatteellisessa mielessä varsin monet uskonnolliset ja filosofiset ajatussuunnat hyväksyvät Lutherin mukana sen käsityksen, että kaikki muotoperäinen elämä on synnillistä, mutta esittävät Lutherista poiketen pyrkimyksenä olevan se, että jokainen tekee oman osansa vapautuakseen tällaisen elämän luomista ehdollistumista.

Tämä ei välttämättä tarkoita mitään luterilaisten kammoksumaa itsevanhurskauttamista siinä mielessä, että persoonallinen ihminen itse olisi lopullinen vapauttaja, vaan pelkästään sitä, että hän kykenee tekemään oman osuutensa ja vapaaehtoisesti - rakastaen, kärsien ja unohtaen -  luopumaan maallisista sidostumistaan. Inhimillisen elämän aikojen saatossa tuoma kokemus sinänsä on tietenkin omiaan luonnollisesti irrottamaan mieltä ensiksikin sellaisista kokemisen muodoista, jotka aiheuttavat välitöntä tuskaa ja kärsimyksiä, kuin myös ajan pitkään, kyllästymisen kautta, myös erilaisia nautintomahdollisuuksia tuovista asioista. 

Tämän elämään sisäisesti kietoutuvan periaatteen vahvistukseksi voidaan poimia Siirakin kirjan 39. luvun kohta: "Älköön sanottako: 'Tämä on huonompi kuin tuo', sillä kaikki osoittautuu aikanaan hyvin kelvolliseksi." 


Järjestäytyneet uskonnolliset muodot pyrkivät usein rajoittamaan ihmisten toimia sekä kehotuksin että usein myös sanktioin. Tällaiselle on tietenkin helppo löytää muodolliset perusteet juuri synninteon ja sellaisesta koituvan seurauksen välttämisestä. Se johtaa usein siihen, että ihmiset asettavat erilaiset toimet syntisyyden mukaiseen järjestykseen. 

Ihminen kuitenkin mittaa kaikkea omalla mittapuullaan, omien hyötynäkökohtiensa perusteella, mistä syystä hänen luomansa syntilistat eivät milloinkaan edusta objektiivista totuutta, vaan pelkästään ajallisen elämänkokemuksen ja kulttuurin painotuksia.

Ihmisyhteisöt luokittelevat synnit niiden aiheuttaman sosiaalisen haitta-asteen mukaan, kun taas yksittäisen ihmisen kannalta olennaisinta lienee se, millä voimalla jokin erityinen asia sitoo hänen mieltään, eli kuinka vaikeata asiasta on irtautua.

Edellä siteerattu Siirakin toteamus perustuu käsitykseen, että elämä itsestään kutoutuu aikojen saatossa oman salaisen viisautensa mukaan ja johdattaa jokaista yksilöä juuri hänen tarvitsemiensa kokemusten kautta sekä ulkoiseen elämään sidostumisessa että siitä irrottautumisessa.

Tämä on selvimmin nähtävissä sellaisten nk. paheiden kohdalla, joista koituu toisille konkreettista haittaa, ja jotka siten aiheuttavat välittömiä yhteisöllisiä vastatoimia. Täysin toinen tilanne syntyy sellaisten ehdollistumien kohdalla, joita ihmisyhteisöt pitävät tavoiteltavina - kuten valta ja kunnia.

Tuomaan evankeliumi viittaa myös siihen, että elämään takertumisellakin on oma suhteellinen merkityksensä: 


(81) Jeesus sanoi: "Joka on tullut rikkaaksi, se hallitkoon. Jolla on valta, se luopukoon siitä." 


Sanonta kuvaa ennen kaikkea sitä, että ihmismielen ei tulisi jäädä takerruksiin mihinkään sellaiseen, jonka se on saavuttanut, vaan sen tulisi pyrkiä uusiin, ja suotuisissa tapauksissa myös korkeampiasteisiin kokemuksiin. Tietenkin äärimmäisenä tavoitteena useiden uskontojen syvemmän ymmärryksen puitteissa nähdään kaikesta ulkoisen kokemisen halusta luopuminen, mutta sen tiedetään useimpien yksilöiden kohdalla edellyttävän kokemisen nälän tyydyttymistä.

Eräs mielenkiintoinen raamatullinen näkemys synnistä löytyy Jaakobin kirjeen 1:15,

"Ja sitten himo tulee raskaaksi ja synnyttää synnin, ja kun synti on kasvanut täyteen mittaan, se synnyttää kuoleman." 

Juuri himo, tai laajemmin ottaen halu vetää ihmismieltä erilaisia ulkoisen maailman kokemuksia kohden. Jaakob tulkitsee synniksi tässä pakkomielteeksi tulleen halun, josta mieli ei kykene enää omin ponnistuksin irtautumaan. Tällaisen taipumuksen kasvaminen täyteen mittaan voisi kuvata koko tietoisuuden täyttymistä pelkästään ulkoisen kokemisen tarpeista aina siinä määrin, ettei minkäänlaista irrottautumisen taipumusta enää voi ilmetä tai edes syntyä - "suola on siten käynyt täysin mauttomaksi ja joutaa pois viskattavaksi", kuten Matteus 5:13 toteaa.

Jaakobin tarkoittama kuolema ei liene mikään jokaisen kohdalle tuleva fyysisen ruumiin ja mahdollisesti myös persoonallisen tietoisuuden menettäminen siihen liittyvine normaaleine prosesseineen, vaan jotakin sellaista, mikä liittyy kyseisen yksilöllisen tietoisuuden, sielullisen olemuksen, potentiaalisen kehitysmahdollisuuden peruuttamattomaan tyrehtymiseen.
Yksilölliseksi tietoisuudeksi voidaan nimittää ihmisen sielua, persoonallisen tietoisuuden kuvatessa hänen mieltään. 


Matteuksen evankeliumin 16:26 varoittaa: 

"Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa?"

Tämäkin lause saattaisi kuvata sitä, että ihminen voi elää tuntemaamme maalista elämää sielunsa menettäneenäkin, jolloin sielulla tarkoitetaan tässä jotakin mielestä ja ruumiista riippumatonta, mutta todellisen ihmisen kannalta niitä tärkeämpää ja pysyvämpää olemusta. Tätä tulkintaa voidaan tietenkin vastustaa sanomalla, että maallisuuteen suuntautuva ihminen menettää sielunsa vasta kuolemansa jälkeen.

Jos mieli ja sielu olisivat täysin sama asia, niin mistä syystä mieli pyrkii toimimaan oman selkeän etunsa vastaisesti? lähes kaikki tuntemamme mieliteothan pyrkivät tuottamaan aineellis-psyykkistä nautintoa - ja sillä tavoin sidostamaan ihmistä katoavaan elämään.

Roomalaiskirjeen 6:23 mukaan,

"Synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme". 

Jos katsomme Kristuksen olevan samaa olemusta Isän kanssa, merkitsee lausuman loppuosa samalla sitä, että kuoleman periaatteellisena vastakohtana on ikuinen elämä Jumalassa ja samalla myös Jumalana, koska hengen täydellisyydessä ei tietenkään voi enää olla minkäänlaista erotusta, jollainen tekisi siitäkin pelkkää synnillisyyttä. 

Voidaanko tuollainen iankaikkisuudessa eläminen toteuttaa myös täällä ajallisuudessa oltaessa - ja mitä se merkitsee synnillisyyden kannalta: tähän palaamme vielä tekstin loppupuolella.

Johanneksen evankeliumin 12:50 sanoo:

"Ja minä tiedän, että hänen käskynsä on iankaikkinen elämä", jonka uusin raamatunkäännös tosin korjaa muista raamatunlaitoksista selvästi poiketen, "hänen käskynsä antaa iankaikkisen elämän". 


Ehkä tämä tarkoittaa sitä, että jokaisessa ihmisessä on periaatteessa ikuinen elämä mahdollisuutena, ja että vasta tuon mahdollisuuden toteutuminen kaikilla tietoisuuden tavoitettavissa olevilla tavoilla poistaa synnin ja kuoleman mahdollisuudet niiden kaikissa eri aspekteissa. 

Meidän on tuskin nykyisin edes tarpeen puhua fyysisen ruumiin kuolemattomuudesta, koska tiedämme - uskontunnustuksestamme huolimatta - varsin vakuuttavasti lihallisen ruumiin kuuluvan ajallisten ja tilapäisten ilmiöiden piiriin, joissa mikään ei toistu sellaisenaan vaan on alinomaisen muutos- ja kuolemisprosessien alaista. Otavan Encyklopediassa, kohdassa "kuolema", dosentti Laasonen toteaa fyysisen ruumiin ylösnousemuksen olevan myöhäinen virhetulkinta, jolle ei löydy pitäviä perusteita.

Fyysisen jatkuvuuden nostaminen uskonkappaleeksi saattoi tosin sopia hyvin varsin konkreettisiin uskomuksiin mieltyneiden roomalaisten ajatusmaailmaan - ja yleensäkin kaikkeen totunnaiseen ja turvalliseen kiintyneeseen käsityskantaan. Gnostikot eivät tällaista lihallista ylösnousemuskäsitystä voineet koskaan hyväksyä, vaan esittivät ylösnousemuksen tarkoittavan sisäistä tietoista sulautumista ajattomaan, henkiseen olemukseen, minkä sinänsä ei tarvitse vapauttaa näkemämme kaltaisen ruumiin menettämisen välttämättömyydestä.

Voisiko ihminen sitten olla synnitön ja silti elää keskuudessamme? Luterilainen vastaa todennäköisesti kieltävästi ja perustelee kantaansa Augustinuksen ja Lutherin tavoin ihmisluonnon ilmiselvin puutteellisuuksin. Ainoastaan Jeesuksen katsotaan Jumalan ainokaisena Poikana ja Pyhästä Hengestä siinneenä olleen täysin synnistä vapaa, koska hän ei syntytapansakaan nojalla joutunut kosketuksiin ihmiskunnan paheellisuuden (perisynnin) kanssa. Tästä syystä syntisen ihmiskunnan katsotaan pääsevän osalliseksi täydellisyydestä ainoastaan Jeesuksen Kristuksen täydellisyyden kautta - ei oman (täydellisen) alkuperänsä nojalla.

Juuri tämä seikka - tai pikemminkin sen tulkinta - erottaa luterilaisuuden useimmista universaaleista käsitystavoista, joissa ihmiselle nähdään olevan mahdollista saavuttaa synnitön olemassaolo jo eläessään.

Jos uskon katsottaisiin tarkoittavan Jumalaan yhdistynyttä tilaa, päädyttäisiin samaan ilmaisuun kuin esim. Johanneksen evankeliumin 3:21,

"Mutta joka totuuden tekee, se tulee valkeuteen, että hänen tekonsa tulisivat julki, sillä ne ovat Jumalassa tehdyt (lähtöisin Jumalasta RK-92)"

tai 1.Johanneksen kirjeen 3:24,

"Ja joka pitää hänen käskynsä, se pysyy Jumalassa ja Jumala hänessä". 


Jumalassa pysyminen ja oleminen käsitetään aina synnittömäksi tilaksi, kuten Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeen 9:14,

"Ei kaiketi Jumalassa ole vääryyttä? Pois se!" 


Jumalassa olemisella voidaan tietenkin tarkoittaa kovin eriasteisia asioita, kuten uskollakin. Monet samastavat ns. uskossa olemisen Jumalassa olemisen kanssa ajattelematta sitä, mitä tuon täydellisyyteen yhdistymisen tulisi merkitä, ja miten sen voisi odottaa ilmenevän?
Onko uskossa olevilla täydellinen tietoisuus kaikista olevista ja tulevista asioista ja ilmiöistä? Onko heillä kaikki valta maassa ja taivaissa? Vai ovatko he saaneet yleisten uskomusten tueksi omalla kohdallaan pelkän hetkellisen, tunnepohjaisen vahvistuksen, jonka heidän viiteyhteisönsä tulkitsee täysin autuutukseen riittäväksi?

Jumalassa olemisen kuvauksista voidaan poimia esim. Jaakobin kirjeen 1:18,

"Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, valkeuksien Isältä, jonka tykönä ei ole muutosta, ei vaihteen varjoa". 


Olennaisinta siinä on muutoksettomuus, mikä tarkoittaa kaikkien tuntemiemme ilmiöllisten tapahtumien – jopa ajatuksien - mahdottomuutta. Tällaiseksi eivät kristityt yleensä miellä omaa taivastaan, vaan ovat luoneet maallisen elämän ihanteellistamisen kautta erilaisia ajateltavissa olevia kuvia ylistyksineen ja harpunsoittoineen.
Sellaisillekin tiloille voi elämän käsittämättömässä moninaisuudessa löytyä vastaavuutensa joiltakin kuolemanjälkeisiltä tietoisuuden tasoilta, joita ei kuitenkaan tulisi sekoittaa mihinkään absoluuttista jumalallista elämää kuvaaviin asioihin.

Aikaisemmin mainittu Mestari Eckhart kuvaa Jumalassa olemista tilaksi, jossa on saavutettu kaiken muuttuvaisen elämän ikuisesti muuttumaton perusta. Tässä perustassa, josta kaikki on saanut alkunsa, myös kaikki tuntemamme ja meille tuntematon moninaisuus on yhtä jakamatonta ikuista olemusta.

Siinä oleminen merkitsee ikuiseksi muuttumista, eli ylösnousemusta. Täysin riippumatta siitä, toimiiko asian todeksi kokeva yhä myös fyysisen ruumiinsa välityksellä vai ei. Tällaisen tilan esiasteita voi maallisen elämän painolasteista osittain vapautunut tietoisuus kokea myös tilapäisesti, tulemalla temmatuksi inhimillisen ajattelun tuolle puolen. Mutta pysyvän ja todellisen synnittömän tilan syntyminen edellyttää sisäistä Jumalan Pojan syntymistä ihmissielun puhtaimmissa korkeuksissa - eli juuri tuota Johanneksen evankeliumin 3:3 edellyttämää tapahtumaa: 

"joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa."


Tässä evankeliumin kohdassa asetetaan Jumalan valtakunnan kokemisen ehdoksi ainoastaan sisäinen uudestisyntyminen eikä edellytetä minkäänlaisia välimiehiä. Tämäkin saattaisi kuvata välimiehen (sijaissovittajan) tarkoittavan lähinnä sisäistä Jumalan Pojan syntymistä silloin, kun ihmismieli kykenee täydellisesti kääntämään huomionsa ulkoisen elämän kaikista asioista ja olemaan tavoittelematta itselleen mitään.

Lutherin ja monien muiden ihmistoimien motivaatioita tarkastelleiden väite kaiken inhimillisen ehdottomasta syntisyydestä pitänee paikkansa aina siihen asteeseen saakka, missä toiminnan motiivit rakentuvat puhtaasti ajatusten ja tuntemusten varaan, maallisiin ehdollistumiin. Ajatukset - tunteista puhumattakaan - ovat inhimillisten ehdollistumien tuotteita, joten niihin pohjautuva aktiviteetti tai passiviteetti on aina valtaosin sokeaa ja sattumanvaraista.

Jotkut ihmiset voivat elämänsä aikana saada erilaista intuitiivista tietoa, joka näyttää selvästi ylittävän sen, mihin he pelkin ajatuksellisen menetelmin kykenevät. Mutta tällaista ei voida perustellusti kutsua jumalalliseksi tiedoksi, tai ainakaan tietoisuudeksi, joka edellyttäisi täydellistä näkemystä sekä menneistä, nykyisistä että tulevista asioista niiden muuttumattomassa ydinolemuksessaan.

Jos ajattelemme, että ihmismieli kykenee jättämään taakseen kaikki ehdollistumansa ja uppoutumaan jumalalliseen rajattomuuteen - ja tiedostamaan sellaisesta olemisesta käsin välittömästi ja ehdollistumista vapaana kaiken tämän ilmenneenkin elämän kaikkine mahdollisine tarkoituksineen - olisi myös siitä kumpuava toiminta täysin vailla inhimillisiä motiiveita ja niihin liittyviä itsekkäitä taka-ajatuksia: toisin sanoen - synnistä vapaata.

Kaiken ilmenevän toiminnan syntisyyden ratkaissee se, löytyykö sille motiivia, vai ei. Sillä kaikella inhimillisellä toiminnalla on aina syynsä, joihin toimijan itsensä mieli on kytkeytynyt.

Täydellisyydestä alkunsa saava toiminta ei perustu minkäänlaiseen motivaatioon, koska se ei ole enää osittuneiden ajatusprosessien tulosta, vaan ilmentää välittömästi (ja tässä mielessä lapsen kaltaisesti) ehdotonta tietoisuutta ja täydellisyyttä. 

Vasta tässä lienee ns. kristityn vapauden tosiasiallinen perusta: vapaus edellyttää kohoamista kaiken muuttuvan (ja siten häviävän) tuolle puolen - jumaluuteen, totuuteen.

Johannes 8:32 kirjoittaa,

"Te opitte tuntemaan totuuden, ja totuus tekee teistä vapaita." 


Vapauttavalla totuudella ei tarkoiteta mitään tuntemaamme uskontunnustusta, tai muutakaan sanoin ilmaistavissa olevaa asiaa, vaan kaiken ilmenneen ilmenemätöntä ja täydellistä perustaa, jota kohden uskonnot voivat parhaimmillaan etsivää ihmistä johdatella - eivät viedä.


Vapauden voidaan katsoa tarkoittavan myös vapautumista synnin seurauksista juuri siinä merkityksessä, että totuudesta käsin lähtevä toiminta ei enää voi sitoa toimijaa ajallisiin asioihin (syy-seuraus ketjuihin), koska hänen tietoisuutensa ei enää ole niissä mukana.

Motiivin läsnäolo kertoo myös inhimillisen tietoisuuden läsnäolosta ja samalla sen sidostumisesta, ja vain inhimillisen tietoisuuden voidaan katsoa rajoittuneisuutensa johdosta takertuvan syiden ja seurausten loputtomaan ketjuun, synnin orjuuteen. 


Yksikään ihminen ei siten liene todella lopullisessa turvassa joidenkin ajatuksellisten uskomusten nojalla, vaan vasta silloin, kun minkäänlaisilla uskomuksilla ei enää ole sijaa hänessä.