Ajatuksia viisaudesta

 

 

 

 

Elämä näyttää usein kuin suunnattomalta kivenmurskaimelta, jonka kitaan me ihmiset joudumme enemmän tai vähemmän särmikkäinä lohkareina. Me törmäilemme sitten rajusti tai hellästi toisiimme ja joudumme mahdollisesti erilaisten ikävienkin elämäntapahtumien julmien teräsleukojen hienontamiksi. Tuota nähdessään monet tahtoisivat antaa noiden inhimillisten lohkareiden vain vieriä iloisesti loivia rinteitä pitkin virvoittavien vetten ääreen. Mutta sinne ne varmaan jäisivätkin ikuisesti hiomattomina, puolivalmiina sammaloitumaan.

”En minä ole tullut rauhaa tuomaan, vaan miekan (Mt 10:34),” lausutaan evankeliumissa viitaten ilmeisesti juuri siihen, että liian pehmeä kasvualusta ei kykene poistamaan meistä luonteen karkeutta ja tuomaan esiin ihmismielen syvyyksissä mahdollisesti uinuvaa jaloutta. Tämän me saatamme helposti ymmärtää siten, että raskaisiin kokemuksiin joutuvassa lähimmäisessämme lieneekin todella runsain mitoin hiottavaa! Näin ei varmaankaan tulisi milloinkaan ajatella, koska me emme näe elämän syvimpiä tarkoituksia eri yksilöiden kohdalla: kovat kohtalothan voivat olla merkki siitä, että juuri tuo kyseinen ihminen on sisäisesti riittävän kypsä sellaisia läpikäymään - ammentamaan niistäkin sen läksyn, joka voi joskus nostaa ihmismielen kaikkien elämän tilapäisten heilahteluiden ulottumattomiin.

”Älköön sanottako: ’Tuo on huonompi kuin tuo, sillä kaikki osoittautuu aikanaan hyvin kelvolliseksi,’” varoittaa Siirakin viisaus - ja viisauttahan meidän tulisi (ainakin Jaakobin kirjeen mukaan) aina anoa ja itsekin hankkia - siinähän ei vähenisi muu kuin tyhmyys ja tietämättömyys.

Mutta mehän anomme tavallisesti kaikkea mukavuutta tuottavaa: vaurautta, valtaa ja kunniaa. Kukapa äänestäisi kansanedustajakseenkaan sellaista, joka ei lupaisi juuri minkäänlaisia kohennuksia edellisen kaltaisiin tarpeisiin, vaan esittäisi lähinnä lisäponnistuksia syvemmän filosofisen elämänymmärryksen edistämiseen kaikin mahdollisin tavoin. Me tietenkin vastaisimme, ettei filosofiaa voi syödä eikä se muutenkaan ole suurimman osan maun mukaista, mutta ravintoa se lienee henkinenkin ravinto - ehkäpä terveellisempääkin kuin raskaat ruumiilliset pikaruokamme.

Vain ani harvat ihmiset lienevät ylisyöneet viisautta, vaikka joskus väitetäänkin liian oppineisuuden voivan tehdä ihmisen jopa hulluksi. Oppineisuus ja viisaus ovat yleensä vain velipuolia: vain parhaissa, tosin valitettavan harvinaisissa tapauksissa nuo molemmat ominaisuudet todella ilmenevät samanaikaisesti.
Me äänestämme edustajiksemme itsemme kaltaisia, niitä joilla on riittävän samanlaiset tarpeet ja pyrkimykset kuin itsellämme. Emme välitä siitä, että jotkut väittävät jatkuvan ulkonaisen hyvinvoinnin edistämisen johtavan katastrofeihin. Emme usko, koska emme halua uskoa sellaista, joka vaikuttaa uhkaavan meidän tavanomaista ihannekuvaamme oman elämämme rakentumisesta.

Me voimme puolustella uskoamme ihmisen aineellisen hyvinvoinnin edistämisen välttämättömyyteen vaikkapa Maslowin tarvehierarkialla, jonka mukaan kaikki ihmisen alempilaatuiset tarpeet pitää olla tyydytettyjä ennen kuin jalompia pyrkimyksiä voi syntyä. Tuon mukaan vaatimattomista oloista ei milloinkaan olisi voinut nousta yhtään ainoata suurmiestä tai -naista, ja nälkäinen nero olisi täydellinen mahdottomuus! Ja kääntäen voidaan selvästi todeta, että monet meistä vähät välittävät mistään henkisistä pyrkimyksistä silloinkaan, kun kaikki kohtuulliset aineelliset tarpeet ovat tulleet jo ylenmäärin tyydytetyiksi.
Mutta yksilöiden sisäisissä pyrkimyksissä toiminee kuitenkin hierarkia, joka johtaa mieltä aikojen saatossa yhä aineettomimpiin tarpeisiin. Tässä suhteessa lienevät yksilöiden väliset luontaiset erot todella suuria eikä niitä voitane todellisuudessa poistaa pelkästään muuttamalla ulkoista tarjontaa sellaiseksi, että kaikki karkeat tarpeet tulevat helposti tyydytetyiksi. Silloin monet ihmiset vain luovat yhä uusia karkeita tarpeita, joista muu luonto sitten joutuu kärsimään.

Ihminen voi tietenkin kuvitella hallitsevansa asioita, mutta useimmiten käy niin, että asiat alkavat hallita ihmistä hänen toimiensa seurausten kautta. ”Viisaus” astuu kuvaan ja alkaa vaikuttaa kantapään kautta! Elämässä mitä ilmeisimmin lienee aina ollut ikään kuin sisään rakennettuna sellainen viisaus tai ohjelma, joka palauttaa järkytetyn tasapainon ja ohjaa hitaasti, mutta varmasti johonkin tiettyyn suuntaan - josta suunnasta me tosin yleensä olemme sen kanssa täysin eri mieltä.
Mestari Eckhart kertoi keskiajan ”pimeydessä” kuulijoilleen ilmeisen totuuden siitä, että he ”Isä Meidän Rukouksessaan” pyytävät kyllä Hänen tahtonsa tapahtumista, mutta ovat sitten vihaisia, kun joutuvat kohtaamaan sen jokapäiväisessä elämässään.


Erilaiset yhteisöt aina perheistä kansoihin saakka ovat kautta ihmiskunnan historian koettaneet asettaa johtajikseen sellaisia, joiden katsotaan voivan hieman vaimentaa tuon alussa kuvatun julman murskaimen toimintaa tuomalla yhteisön vaellukseen vakautta ja selkeyttä. Varsin usein on kuitenkin käynyt niin, että ihmiset ovatkin erehtyneet valitsemaan niitä, jotka vastustavat periaatteessa kaikkea muutosta. Tällä ilmiöllä sinänsä ei ole mitään tekemistä niiden poliittisten iskulauseiden kanssa, joita muutama vuosikymmen sitten kuultiin jatkuvasti ”taantumuksellisuudesta” ja ”edistyksellisyydestä”: silloinhan pyrittiin ajamaan vain tietyn ajatusmallin mukaista radikaalia muutosta ulkonaisiin olosuhteisiin, joka sitten ratkaisisi kaiken muun. Mutta elämä ja ihminen siinä eivät ole aivan noin yksinkertaisesti ratkaistavia arvoituksia.

Inhimillisten aivoitusten tuloksena syntyneiden utopioiden onnistuminen kariutunee yleensä siihen, että ne eivät ole alunperinkään rakentuneet elämän sisäisten tarkoitusperien mukaisesti. Ne perustuvat siihen virheelliseen ihmiskuvaan, missä ei oteta riittävästi huomioon sitä suunnatonta eroavuutta, joka on aina ollut havaittavissa eri yksilöiden välillä, ja josta elämä saa rikkautensa ja dynaamisuutensa. Käytäntö on osoittanut, että ihmiset voidaan sulloa väkivalloin suuren ”perusyksikön” osasiksi, mutta käytäntö on osoittanut myös tästä aiheutuvat seuraukset. Kollektiivisten perusyksiköiden piiristä lienee vaikeata löytää yhtäkään todellista vastuunkantajaa. Siinä mielessä ne toimivat henkisessä mielessä ”taantumuksellisesti”, koska sisäinen inhimillinen kehitys edellyttäisi varmaan sitä, että jokainen yksilö ottaa vapaaehtoisesti täyden vastuun kaikista toimistaan.
Tätä voidaan tietenkin koettaa korvata sillä, että yhteisöt ottavat kantaakseen perinteisesti yksilöille kuuluneen vastuun, mutta tähän suuntaan edettäessä monet ikävät seuraukset alkavat näkyä verraten nopeasti: nekin, joiden sisäinen luonteenlaatu edellyttäisi itsekohtaisen vastuun kantoa, alkavat muiden mukana tai painostuksesta alentaa omaa vaatimustasoaan. Lauma ei tietenkään todellisuudessa (sisäisesti) tee ketään kaltaisekseen, ellei sitä jo ennalta ole, mutta ulkonaiseen käyttäytymiseen yhteisön paineella on aina ollut suuri vaikutus. Useinhan sanotaan, että ihminen on laumaeläin; suurissa kansanjuhlissa on selvästi nähtävissä piirteitä ainakin siitä, että ihminen on joskus sellaisiakin ominaisuuksia itseensä sisäistänyt, mutta meidän ei liene syytä jatkaa tuota sanontaa lausumalla - ”ja siksi myös jää.”
Mikäli me kuvittelemme järjellisten ominaisuuksiemme nojalla todella muodostavamme luomakunnan kruunun, kaikkein kehittyneimmän olentokunnan ainakin näissä tuntemissamme puitteissa, pitänee meidän samalla ottaa huomioon myös se, että järjellisten ominaisuuksien kaikinpuolinen kehittyminen edellyttää paljon enemmän yksilötasoista toimintaa kuin laumoittuneen elämäntavan pääosin vaistonvaraiset toiminnot. Ja järjellisiä toimintoja vievät eteenpäin lähinnä suuret yksilölliset edelläkävijät, joiden viitoittamaa tietä muut koettavat parhaan kykynsä mukaan seurata. Nykyisin tosin ainakin henkisten ja hengellisten johtajien perinteinen osuus on heikentynyt mm. siitä syystä, että virikkeiden tarjonta on laadultaan niin kirjavaa ja ylitsevuotavaa - ja asettaa mittapuunsa kuvitellun suuren enemmistön tarpeiden mukaisesti.

Yleisen demokratisoitumiskehityksen eräänä seurauksena on myös se, että jokainen katsoo oman arvostelukykynsä riittävän kaikkien elämänilmiöiden tarkasteluun. Tietenkin jokainen mittaa luonnostaan omalla mitallaan, mutta tämä aika korostanee hieman liikaa tuollaisen mittaustavan oikeaan osumista myös asioissa, joissa vain harvoilla voidaan olettaa olevan todella riittävän syvää omakohtaista tietämystä.

Me emme enää kunnioita ja etsi sellaista viisautta, joka voisi antaa pitäviä perusteita syvän elämänymmärryksen muodostumiseen. ”Siunatun hulluuden” sauna-kohtauksen tapaan me emme vaivaudu kyselemään ystäviltämme, ”josko hän olisi koskaan tavannut yhtään todella viisasta miestä tai naista?” Luulemmeko me viisauden piilevän suurten joukkojen tai itsemme kaltaisten edusmiestemme enemmistöpäätöksissä? Vai olisiko yhä jossakin olemassa todellista viisautta, sellaisia ihmisiä, jotka voisivat kertoa meille sokeille esimerkiksi siitä, mihin suuntaan tämä elämä sinänsä pyrkii meitä kuljettamaan, ja millä keinoin tuo luonnollinen ohjailu tapahtuu? Sellaisen tiedon pohjaltahan meidän olisi helpompi sopeuttaa omaa toimintaamme aikaisempaa paremmin palvelemaan tuota ilmeisen väistämätöntä kehitystä.

Kun me lähdemme pelkästään omista tavanomaisista lyhytnäköisistä lähtökohdistamme, me helposti tähtäämme jonkinlaisen ihannetilan saavuttamiseen - maanpäälliseen taivaaseen. Emme halua muistella sitä, että kaikki tämänsuuntaiset yritykset ovat aina kariutuneet: ajan paljastamat todelliset seuraukset ovat olleet hyvin kaukana alkuperäisistä sanallisista kuvauksista. Tuskinpa kukaan on halunnut todella pahaa tahtoen johtaa ihmisiä erilaisiin epäsuotaviin keinotekoisiin olosuhteisiin - onhan sellainen aina tuottanut etuoikeuksia ja muuta hyvää ainakin joillekin ihmisille. Mutta todellinen ”kaikille hyvän” tuottaminen ei liene edes mahdollista suorittaa pelkkiä ulkonaisia olosuhteita muuttaen, koska elämässä ei liene olemassakaan mitään yhtäläistä ”kaikille hyvää” - lukuunottamatta olemassaoloa sinänsä.
Ihmiset ovat niin erilaisia, että on mahdotonta yleisessä mielessä määritellä sitä, mikä olisi todella kaikille hyväksi tai edes pahaksi. Vaikka ei tuollaista määrittelyä tehtäisikään, voidaan kuitenkin jokapäiväisessä elämässä ottaa huomioon tilanteiden ja yksilöiden edellyttämä oikea toiminta - mikäli käytettävissä vain olisi todellista viisautta. Me voimme etsiä viisautta työryhmistä tai tiimeistä, mutta viisauden määrä ei ole milloinkaan ollut suorassa suhteessa jäsenmääriin. Saattaa käydä niinkin, ettemme joissakin äärimmäisen tärkeissäkään asioissa löydä ainuttakaan ”viisasta”.
Silloin voimme joutua etsimään puuttuvaa kiveä jopa antiikin ajattelijoilta, joiden monissa käsityksissä on löydettävissä niin syvän elämänymmärryksen ajatonta ulottuvuutta, että meidän tietoyhteiskuntamme jäsenten on syytä yhä hieman laskea leukaamme kunnioituksen eleenä. Monet voivat tietenkin väittää, ettei antiikin tai minkään muunkaan vanhan kulttuurin ajatelmilla ole enää minkäänlaista käytännön merkitystä näissä täysin muuttuneissa olosuhteissa. Tällöin sekoitetaan keskenään ”todellinen viisaus ja käyttöviisaus”.
Todellinen viisaus on luonteeltaan juuri sellaista, joka ylittää kaiken ajallisuuden: se tunkeutuu ajallisten ja tilapäisten ilmiöiden syntyperiin ja voi siten tarkastella niitä niiden muuttumattomien lainalaisuuksien valossa. Käyttöviisaus soveltuu ehkä tähän päivään ja huomiseen, mutta sen paikkansa pitävyydestä ja tulosten laadusta ei voida antaa mitään takeita. Delfoin oraakkelin kehotus, ”Ihminen, tunne itsesi,” ei varmaankaan tarkoittanut suomalaisen tietoyhteiskunnan rakentamista siinä mielessä, että me milloin tahansa voimme häiritä toisiamme tyhjänpäiväisillä kännykkäviesteillämme. Oraakkeli kehoitti etsimään sitä todellista viisautta, joka lienee aina ollut kätkettynä elämän syvimpiin lähteisiin - ehkä lähemmäksi kuin lähin kännykkämme. Meiltä vain puuttuu salasana tuohon viisauden muuttumattomaan lähteeseen, jonka olemassaolosta kaikki uskonnot ja todelliset filosofiat ovat kautta aikojen kaikkialla todistaneet.

Salasana - tai sanattomuus, täydellinen mielen hiljaisuus. Me lienemme nykyisin niin täynnä kaikkea joutavanpäiväistä virikemassaa, ettemme enää erota ”suuria kaloja pienistä”. Me emme tiedä, mikä olisi meille todella hyväksi, joten haemme sitä, mitä näemme tai kuvittelemme kaikkien muidenkin itselleen hakevan.
Kun emme mitä ilmeisimmin kykene saavuttamaan viisautta aivan hetkessä, voisimme ehkä antaa sellaisen ilmentymiseen ainakin vähäisessä määrin sijaa luopumalla ainakin niistä typeryyksistä, jotka olemme itsekin sen laatuisiksi havainneet. Pakonomaisuus ei meitä tietenkään vie juuri muuhun kuin teeskentelyyn, joten viisautta voi koettaa harjoittaa myös itsensä suhteen siinä, ettei orjallisesti pyri jäljittelemään mitään yleisesti hyväksyttävältä näyttävää mallia, vaan Nietzschen Zarathustran mukaan ”keittää kaiken omassa kattilassaan” - tai koettaa elää Tuomaan evankeliumin sanonnan tapaan, ”älkää valehdelko, älkääkä tehkö sitä mitä vihaatte, sillä kaikki on paljastettua taivaan edessä.” Sillä ensi askel viisauteen kulkenee aina täydellisen omakohtaisen rehellisyyden kautta.

Saattaa hyvin olla niin, ettei kukaan ole milloinkaan voinut kertoa kenellekään ehdollisiin asioihin samaistuneelle ihmiselle mitään ehdotonta totuutta. Muuttuviin ilmiöihin perustuva tapamme hahmottaa elämää ei ehkä kykene tiedostamaan sitä, minkä muuttumattomissa puitteissa kaikki tämä havaitsemamme muutoskin tapahtuu. Ehdoton ja rajaton lienee aina ollut ”hullutusta” ehdolliseen ja rajalliseen tottuneelle ihmismielelle. Ehkäpä me emme uskokaan minkään muuttumattoman perustan olemassaoloon - todellisen ikuisen viisauden mahdollisuuteen.

Toisaalta ihmisillä on aina ollut taipumus kiinnittää huomiota tuollaisiin outoihin käsityksiin elämän taustalla olevasta pysyväisluonteisesta tekijästä. Tuon tekijän määrittelyssä löytyykin sitten runsaasti eroavuuksia, joiden täytynee johtua pelkästään inhimillisestä mielikuvituksesta - tuo ainoa muuttamaton tekijä itsessään (jos sellainen on olemassa) lienee ikuisessa muuttumattomuudessaan täysin riippumaton ihmisten näkemyksistä. Psykologi C.G. Jung puhuu arkkityyppisistä asioista, joita jotkut viisaat ovat laittaneet kertomusten ja jopa satujen muotoon, ja jotka jollakin merkillisellä sisäisellä tavalla kykenevät herättämään lähes jokaisen ihmismielen huomiota.

Me voimme kuvitella, että ihmisten tiedon kasvun myötä saavutetaan yhä suurempaa viisautta ja kaikki muinainen tieto joutaa siten kulttuurihistorian hyllyille. Maailmankaikkeuden aineellisen ja energisen ajallisen olemuksen osittainen tuntemus ei kuitenkaan vielä ratkaise yhtäkään todella tärkeätä kysymystä koko ilmennyksen perustuksista ja tarkoituksista. Se on käyttöviisautta, joka vanhenee varsin nopeasti eikä tuo kovinkaan paljon sisäistä vakautta yksilöiden käsityksiin omasta elämästään. Se voi hahmotella maailmankaikkeuden syntyprosessia, mutta ei antaa vastauksia sellaisiin kysymyksiin kuin: Mistä tietoinen elämä on tullut? Mihin se pyrkii? Millainen elämä parhaiten edistää itse elämän tarkoitusperien toteutumista? Mitä on ikuisuus? Onko se ikuiseksi pidennettyä ajallisuutta - vai jotakin aivan muuta? Onko sellaista edes olemassa? Mitä on kuolema? jne.
Tällaisia kysymyksiä tarkastellessamme meidän ehkä sittenkin pitäisi yhä ottaa todesta kehotus jatkuvasta etsimisestä jonkin todella tärkeän löytämisen edellytyksenä. Ehkä tuollaisilla kehotuksilla pyritään suuntaamaan huomio pikemminkin johonkin muuttumattomaan, arkkityyppiseen ihmisyyteen kuin pelkästään ilmiöiden lainalaisuuksien tarkasteluun. Tällöin huomiolla ei tarkoitettane enää mitään tavanomaista aistillista tai älyllistä tarkkaamista (joiden rajoitukset me tiedämme), vaan koko sisäisen olemuksen täydellistä suuntaamista ja irrottamista pois ulkoisista kohteista - itsensä mukaan lukien.

Tuollainen on monien järkevästi ajattelevien ihmisten mielestä typerää ”hullutusta” ja jopa elämänkielteisyydessään luonteeltaan vaarallista! Aina ei ajatella sitä, että juuri luja samaistumisemme kohtaamiimme elämänilmiöihin aiheuttaa meille myös eniten tuskaa ja surua: mikäli kykenisimme tarkastelemaan niitä täysin ulkopuolisen silmin, eivät ne voisi meitä niin pahasti haavoittaa. Monet ehkä ajattelevat, että ihmisiä kehotetaan joissakin Uuden Testamentinkin kohdissa välinpitämättömyyteen kaikkea lähellä olevaa elämää kohtaan (esim. vanhempiensa vihaamiseen, Luuk. 14:26), mutta tämä lienee väärä tulkinta: niissä kuvattaneen sellaista mielen asennoitumista kaikkea elämää kohtaan, joka ei enää automaattisesti aseta mitään itseään koskevaa etusijalle. Omaan minäänsä ja kaikkeen siihen kiinteästi liittyvään tulisi joskus kyetä suhtautumaan samoin kuin täysin ventovieraaseen tai jopa yleisesti alempiarvoisena pidettyyn elämänmuotoon. Tällaisissa opetuksissa otetaan usein vertailukohteeksi aurinko, luonnollinen symboli sellaisesta, joka ei valikoi antinsa kohteita, vaan antaa kunkin ottaa vastaan tai vastustaa valoaan oman kykynsä ja tarpeensa mukaan.

Valikoiminen sinänsä lienee aina osoituksena tietoisesta rajoittumisesta, ja sillä on oma luonnollinen oppinsa annettavana jokaisen yksilöllisen tietoisuuden kehityksessä tässä ilmiöllisessä havaintokentässä. Mutta valikoimisella ja erillistymiselläkin lienee lakipisteensä, jonka jälkeen sellainen ei enää voi antaa ihmisyksilön sisäiselle tietoisuudelle mitään tyydytystä. Ihminen kyllästyy ja väsyy kaikkeen valikoitavissa olevaan, on se luonteeltaan sitten vaurauteen, valtaan tai kunniaan liittyvää - tai mitä muuta kuviteltavissa olevaa tahansa.
Väsymistä ja kyllästymistä esiintyy kyllä aina ihmisten keskuudessa, mutta useimmiten se aiheutuu siitä, että mieli vastustaa elämän erilaisia rasituksia - se olisi kyllä valmis vielä kokemaan kaikkea miellyttävää. Tämä lienee merkkinä siitä, että mieli ei ole valmis sisäistymään, vaan sille on parasta antaa riittävästi virikkeitä, että se joskus voisi luonnollisella tavoin irrottautua sidostumistaan.

”Ja te tulette tuntemaan totuuden ja totuus on tekevä teidät vapaiksi! (Joh. 8:32)” Lienee kuitenkin turha odotella kenenkään ihmisen tai ihmistä korkeammankaan tulevan eteemme ilmaisemaan ehdotonta totuutta sanallisin tai visuaalisin keinoin. Edellisen kaltaiset ylevät evankeliumin julistukset vakuuttanevat sitä, että todellisuus voisi kyllä avautua sille, joka kykenisi sisäisesti ehdoitta luopumaan samaistuksistaan kaikkiin ehdollisiin, häviävänluonteisiin asioihin. Ehdoitta siinä mielessä, että jokainenhan meistä tietenkin olisi valmis luopumaan kaikesta tuntemastaan, mikäli varmasti tietäisi saavansa tilalle jotakin paljon parempaa. Mutta tuollainen juuri olisi sitä ”kauppiaan kaltaisuutta”, itsekkyyttä, joka vie asialta henkisen perustan.

Valitettavan monet ovat luopuneet ja yhä luopuvat (esim. itsemurhaiskut) konkreettisesti elämästään uskoen siten voivansa vaihtaa sen johonkin paljon parempaan (Ks. TÄSTÄ OTE E. PAGELSIN KIRJASTA KENEN KIRKKO ON OIKEA KIRKKO)
Tämä lienee täysin virheellinen tulkinta itsensä kadottamisesta: tavoitteena oleva sisäinen vapautuminen ulkonaisista ehdollistumista on käsitetty ulkonaiseksi toimeksi.
Tässä kirjoituksessa ei tietenkään ole tarkoituksena mitätöidä kaikkien marttyyrien mainetta ja merkitystä: useat heistä lienevät joutuneet tilanteisiin, joista ei ole ollut mitään moraalisesti hyväksyttävää ulospääsyä - vain osa heistä saattoi todella tietoisesti hakeutua kuolemaan ikuisen palkkion toivossa.

Me emme luonnollisesti ole oikeutettuja sanomaan, millaisen palkkion kukin on toimillaan tai niistä huolimatta itselleen saanut, mutta voidaan tuoda esiin niitä viisautena pidettyjä perusteita, joiden mukaan mikään pyyteellisyyteen viittaava - ja siten luonteeltaan perin inhimillinen - ei voi kohota ikuisuuden piiriin, siihen viisauteen, missä pyyteellä ja osittuneisuudella ei enää liene sijaa vähäisimmässäkään määrässä.

Mikäli haluatte keskustella enemmän joistakin yllä olevan tekstin kohdista, tai muista kotisivujeni aiheista, voitte ottaa yhteyttä sähköpostin välityksellä
Sähköposti: kalervo.mielty@netikka.fi

TEKSTIN ALKUUN

KIRJOITUSLUETTELOON

PÄÄSIVULLE