Itsemurha tai marttyyrius - kyseenalainen oikotie autuuteen?

 

Vuosia sitten saimme lukea uutisista näytön ikivanhan henkisen periaatteen väärinymmärtämisestä, kun "Higher Source"-nimisen lahkon häiriintynyt paimen saattoi herkkäuskoisen laumansa komeetta Hale Boppin takana piileskelleen Ufon takaamaan iankaikkiseen ihanuuteen. Samantapainen joukkoitsemurha on tapahtunut myös Japanissa.

 

Lähes kaikki maailman viisauskirjallisuus on sisältänyt ajatuksia siitä, että ihmisen autuuden edellytyksenä on oman elämänsä (itsensä) hylkääminen. Tätä periaatetta sinänsä ei liene mitään syytä asettaa kyseenalaiseksi - ainoastaan sen sisältö olisi ainakin lähimmän kahdentuhannen vuoden aikana kaivannut syvempää ymmärtämistä - että tapahtuneen kaltaisilta sananmukaisilta oikotulkinnoilta olisi voitu välttyä.

 

Elämänsä kadottaminen, itsensä kadottaminen, maailman tai mammonan hylkääminen tarkoittanevat kaikki samaa sisäisen kypsymisen lopputulosta: "tuhlaajapojan" päätymistä sellaiseen mielen kokonaisvaltaiseen ja kokemusperäiseen tilaan, missä kaikki ilmennyt elämä niin huonoine kuin hyvinekin puolineen käsitetään selkeästi katoavaksi ja perimmiltään arvottomaksi. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö elämällä olisi oma välineellinen arvonsa juuri siinä, että tuo perimmäinen tila voitaisiin joskus saavuttaa. Se ei tarkoita valmiutta luopua tästä elämästä jonkin paremman toivossa - jollainen ajatus jo sinänsä kertoo omaa kieltään mielen kypsymättömyydestä - "luovun kyllä mielelläni tästä ajallisesta ruumiistani ja usein tuskaisestakin elämästäni, mikäli saan tilalle uuden, ikuisen ruumiin ja autuaan elämän!" Eihän tuollainen ajatus ole mitään Jumalan rakastamista Hänen itsensä takia, yli kaiken, vaan oman kuvitteellisen tulevan elämänsä rakastamista siten, että yrittää kuolleen kirjaimen mahdollistamin tulkinnoin tehdä Jumalan kanssa itselleen edullista vaihtokauppaa. Se on pahimmanlaatuista "kauppiaan kaltaisuutta", teeskentelyä, joka tekee todellisen sisäisestä itsekkyydestään luopumisen vaikeaksi kuin "neulansilmän läpi kulkeminen". Luonnollinen ihminen rakastaa sellaista, jonka avulla hän kuvittelee saavansa jotakin parempaa kuin mistä hän on valmis luopumaan.

 

Keskiaikainen kristillinen mystikko, Mestari Eckhart sanoi ihmisen rakastavan Jumalaansa kuin "lehmää" - siltä saavansa maidon takia! - ja se todistaa samalla myös rakkauden kelvottomuudesta, kypsymättömyydestä tai osittuneisuudesta.

 

Eräs 1800-luvun kuuluisimmista filosofeista, Friedrich Nietzsche, kirjoittaa samasta asiasta Zarathustrassaan: "Kurjuuttansa he haluavat paeta, ja tähdet ovat heistä liian kaukana. Niin he huokasivat: Oi jospa olisi taivaallisia teitä hiipiä toiseen olemiseen ja onneen (Näin puhui Zarathustra, luvussa ’takamaailmaisista’)".

 

Tietenkin oli tuon onnettoman lahkon käsitys ihmisruumiista "kotelona" periaatteessa oikeaan osunut: jokainenhan voi havaita kuinka tuleva "perhonen", eli inhimillinen tietoisuus kaikkine ulottuvuuksineen, laajenee ja syvenee tämän ruumiin mahdollistamien toimintojen myötä - tosin toivottaman hitaaseen tahtiin. On sitten aivan toinen asia mennä ulkoisin toimin rikkomaan "kotelo" olematta todella tietoinen siitä, onko sen sisällä jo täysin kehittynyt, itsetietoisuuden säilyttämiseen kykenevä henkinen "perhonen". Tuollainen tahtoperäinen tuhoaminen jo sinänsä kertoo omaa kieltään siitä, että käsitykset elämän syvimmistä tarkoitusperistä ovat vielä kypsymättömien inhimillisten toiveiden ja haavekuvien varassa: ihminen kuvittelee löytäneensä uskonnollisista kirjoituksesta jonkinlaisia jo aikaisemmin tallattuja salakäytäviä tai oikopolkuja taivaaseen. Tällöin ei usein edes huomata ajatella, että sellaisista kertoneet ovat jo saattaneet sortua liian suoraviivaisiin tulkintoihin. Hekin ovat voineet joutua Nietzschen kuvaaman "vaivaisen tietämättömän väsymyksen" valtaan, joka "yhdellä kuolemanhypyllä pyrkii viimeiseen".

 

Inhimillisen perhosen kypsyneisyyden harvinaislaatuisuuteen viittaa mm. Tuomaan Evankeliumi sanoessaan, että "...Tyhjinä he ovat tulleet maailmaan, ja tyhjinä he aikovat kerran lähteä maailmasta. Nyt he kuitenkin ovat juopuneita. Kun he luopuvat viinistään, silloin he kääntyvät" (Jeesuksen salaiset Sanat, log. 28). "Humalatila" kuvannee ihmisten tavanomaisia haluja, uskomuksia ja toiveita, eli tietämättömyyttä äärimmäisistä asioista.

"Lihan" hylkäämisen käsittäminen konkreettiseksi käyttäytymisohjeeksi, vieläpä autuuttavaksi toimeksi jo muotoutuvan kristillisen kirkon alkuvuosisatoina lienee omalta osaltaan luonut vankan ajatuksellisen perustan näille aina silloin tällöin ilmentyneille itsetuhoisille ajatusmuodoille. Tulkinta juontaa juurensa suoraan käsityksiin Jeesuksen kärsimyksistä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta sekä niiden soveltamisesta seuraajienkin kohdalle: vapaaehtoinen itsensä kuolemalle alttiiksi antaminen uskon puolesta oikeuttaa anteeksiantamukseen ja iankaikkiseen elämään.

 

Muotoutuvan kristillisyyden aivan alkuaikoina tämä oli tietenkin ymmärrettävääkin, sillä Jeesuksen uuden tulemisen odotus oli ainakin joissakin piireissä varsin yleistä ja houkutti tavallaan "ennalta irtautumaan" maailmasta joka tapauksessa lähitulevaisuudessa tulevan tuhon edessä.

 

Näiden ajatusmuotojen varsinaiset esikuvat kiteytyivät marttyyrikirkon aikoina, jolloin monet tunnetut, puhdasoppisiksi itseään kutsuvat kirkkoisät melko yksiselitteisen suoraviivaisesti suosittivat hakeutumista fyysiseen kuolemaan varmana tienä taivaaseen (mikä samalla lujitti muotoutuvaa kirkkoa!).

 

Ignatius, Polykarpus, Justinus, Irenaeus, Tertullianus ja Hippolytus olivat yksimielisiä sekä Kristuksen kärsimysten ja kuoleman tulkintatavasta että seuraajien marttyyriuden oikeutuksesta. Lisäksi he kaikki syyttivät "harhaoppisia" (ns. gnostilaisia) Kristuksen kärsimysten merkityksen väärästä opettamisesta ja marttyyriuden vastustamisesta.

 

Irenaeus julistaa:

 

Kirkko kaikkialla, sen rakkauden takia, jota se vaalii Jumalaa kohtaan, lähettää kaikkina aikoina Isälle suuren joukon marttyyreita; kun taas kaikilta muilta ei ainoastaan puutu kaikkea tämänkaltaista osoitusta keskuudestaan, vaan lisäksi he väittävät ettei todistaminen (marttyyrius) ole laisinkaan välttämätöntä ... (Adversus Haeresis 4.33.9)

 

(Antiokian) Ignatius katsoo, että hänen oma väkivaltainen kuolemansa on "Oma tilaisuuteni jäljitellä Jumalani kärsimystä" ( Ignatiuksen kirje roomalaisille 6:3).

 

Ehkäpä selvimmin tämänkaltaista ajattelutapaa ajoi Tertullianus, jonka lausumia ovat mm:

"Sinun tulee ottaa ristisi ja kantaa se Mestarisi jäljessä ... ainut avain paratiisiin on oman elämäsi veri." (De Anima, 55).

 

..."että hän saisi Jumalalta täyden anteeksiannon, antamalla vaihtokaupassa oman verensä" (Apology, 50).

Polykarpuksen marttyyriuden puhdasoppisissa selostuksissa lausutaan myös varsin vakuuttavasti: "Yhden tunnin kärsimyksen kautta he lunastavat itselleen iankaikkisen elämän." (Polykarpuksen marttyyrius, Kristityt Marttyyrit, 4-5).

 

"Jungilaisittain" tulkiten ei siten myöhemmin esiintyvän, voimakkaan "kollektiivisen ajatusmuodon" kehittyminen tuon ajan järkyttävien tapahtumien yhteydessä ollut mikään ihme, siitäkään huolimatta, että ajattelutavalla oli aikoinaan myös paljon vastustajia. Opposition "harhaoppisiksi" leimatut kannanotot on pyritty täysin poistamaan näkyvistä, missä on onnistuttukin varsin pitkään, kunnes mm. Nag Hammadin tekstilöydöt (v. 1945) ovat tuoneet asiaan aivan uutta valoa. Vastustavat näkemykset korostavat usein sitä, että fyysisestä ruumiista luopuminen ei voi autuuttaa henkisesti kypsymätöntä ihmistä, vaan on "hulluutta", inhimillisen elämän tuhlausta - ja siinä mielessä Jumalan tahdon vastaista. Esimerkiksi Totuuden Testamentti tekee naurunalaiseksi tavanomaisen näkemyksen siitä, että marttyyrius takaisi pelastuksen: jos se olisi niin helppoa - jokainen voisi tunnustaa Kristuksen ja pelastua! Ne jotka elättelevät sellaisia kuvitelmia,

 

"... ovat [tyhjiä] marttyyreita, sillä he ovat todistuksena vain itse[lleen] .... Kun he tulevat 'täydellisiksi' [marttyyri]kuoleman kautta, ajattelevat he tähän tapaan: 'Jos antaudumme kuolemaan Nimen tähden, me pelastumme.' Tällaisia asioita ei ratkaista tällä tavoin ... Heillä ei ole sitä Sanaa, joka antaa [elämän]. (Totuuden Testamentti 33.25-34.26, Nag Hammadin kirjastossa)"

 

Toisaalta teos katsoo, että käsitys ihmisuhreja kaipaavasta Jumalasta tekee Hänestäkin "kannibaalin". Totuuden Testamentti julistaa kuolemaan antautuvien kristittyjen vain 'tuhoavan itsensä' - he ovat harhautuneet ajattelemaan, että Kristus oli samalla tavoin kuolevainen kuin hekin, kun todellisuudessa hän, ollen täynnä jumalallista voimaa, oli kärsimyksen ja kuoleman ulottumattomissa. Kirja julistaa, etteivät marttyyriusintoilijat todella tiedä "kuka Kristus on":

 

Typerykset - ajatellen sydämissään, että jos he tunnustavat, 'Me olemme kristittyjä', ainoastaan sanallisesti [vaan] ei voimassa, antautuen tietämättömyyteen, inhimilliseen kuolemaan, tietämättä mihin he ovat menossa, tai kuka Kristus on, ajatellen saavansa elää, kun he (todellisuudessa) erehtyvät - kiiruhtavat ruhtinaiden ja viranomaisten luo. He joutuvat heidän käsiinsä heissä itsessään olevan tietämättömyyden johdosta. (Totuuden Testamentti 31.22-32.8, Nag Hammadi kirjastossa)

 

Kun marttyyrien merkitystä korostanut suuntaus saavutti valta-aseman valtiovallan organisatorisen tuen myötävaikutuksella (sievästi ilmaisten), vakiintui ja lujittui samalla myös käsitys fyysisen itsetuhon oikeutuksesta silloin, kun kyseessä on sananmukaistenkin uskonnollisten periaatteiden takana pysyminen - muussa tarkoituksessahan tarjotaan itsemurhan tehneille (jopa tänäkin päivänä) "ikuista viisumia kadotukseen".

On hyvin valitettavaa, että vanhat kyseenalaiset käsitykset yhä edelleen saavat kasvualustaa inhimillisen mielen ikuisuuskaipuusta, joka perustuu tietämättömyyteen tai torjuntaan ehdottoman ajattomuuden saavuttamisen todennäköisemmistä edellytyksistä: siitä että täydelliseksi tullut "perhonen" osaa kyllä itse murtautua esiin silloin kun "elämän lyhde" on valmis.

 

"Olkaa siis te täydelliset, niin kuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on" (Mt 5:48).