Kristillisen suvaitsemattomuuden juurista

Kristillistä kirkkoa, etenkin sen roomalaiskatolista haaraumaa lukuisine sivuhaaroineen ei perustellusti voida historian valossa pitää suvaitsevaisuuden linnakkeena. Sen piirissä on koko ajan katsottu oltavan ainoalla oikealla asialla, jonka suhteen ei ole ollut tarpeen eikä edes oikeutusta harjoittaa vapaamielisyyttä.

Suvaitsemattomuuden juuria voidaan nykytutkimuksen valossa löytää jo itse evankeliumeista, sekä ensimmäisellä kristillisellä vuosisadalla alkaneesta opin voimakkaasta juutalaistamisesta, ja siihen luonnollisesti kuuluneesta Vanhan Testamentin merkityksen korostuksesta.

Suuri osa suvaitsemattomuuden pääjuurista löytyy Mooseksen kirjoista, epämääräisistä ja kiistanalaisista kuvauksista juutalaisen paimentolaiskansan usein karkeista palvontatavoista, ja ennen kaikkea niistä uskontoon liitetyistä painostuskeinoista, joilla kansallista identiteettiä on muinaisina aikoina ylläpidetty.

On ihmeteltävää, että länsimainen sivistys on näinkin pitkään alentunut pitämään Mooseksen kirjoja kokonaisuutena jumalallisena ilmoituksena, eihän tarvita kovinkaan suurta perehtyneisyyttä historiaan tai aatehistoriaan – saati selvää järkeä - sen toteamiseksi, että suuri osa niiden jumalallisten ilmoitusten perusperiaatteista on lainattu naapurikulttuurien piiristä (esim. luomiskertomus ja Mooseksen lait), ja että valitettavan suuri osa puhtaasti uskonnollisestakin sanomasta kuuluisi pikemminkin – jos ei mustan - niin ainakin harmaan magian piiriin (esim. 2. Mooseksen kirjan viatonta verta tihkuvat uhrimenot).

Yhtenä kauheimmista kristillisen oikeusajattelun perustana käytetyistä kohdista voisi ottaa 4. Moos. 25:5-9

”Niin Mooses sanoi Israelin tuomareille: "Surmatkoon jokainen miehistään ne, jotka ovat antautuneet palvelemaan Baal-Peoria." Ja katso, muuan mies israelilaisista tuli ja toi veljiensä luo midianilaisen naisen, Mooseksen ja kaiken israelilaisten seurakunnan nähden, kun nämä olivat itkemässä ilmestysmajan ovella. Kun Piinehas, pappi Aaronin pojan Eleasarin poika, näki sen, nousi hän kansan keskeltä ja otti keihään käteensä ja seurasi tuota Israelin miestä makuusuojaan ja lävisti heidät molemmat, Israelin miehen ja sen naisen, vatsan kohdalta. Silloin taukosi israelilaisilta vitsaus. Ja niitä, jotka kuolivat tässä vitsauksessa, oli kaksikymmentäneljä tuhatta.”

Huomion arvoista otteessa on lisäksi se, ettei kertomuksessa sinänsä langeta vieraan jumalan palvelukseen, vaan pelkästään seurustellaan vierasheimoisen naisen kanssa. Kansallisen identiteetin puhtaana pitäminen oli viety äärimmilleen, ja Jumalaa käytettiin oikeuttamaan pahasti ylimitoitetut toimenpiteet.

Tälläkin yksittäisellä raamatunkohdalla on myöhemmin voitu perustella mitä tahansa hirvittävyyksiä sellaisina aikoina, jolloin luonnonkatastrofeja (esim. katoja) tai muita yleisiä vitsauksia on ilmentynyt. Silloin kuka tahansa vähänkin poikkeava henkilö on kelvannut syypääksi ”Jumalan vihaan” – ja millaisen Jumalan? Sellaisen, joka on luonteeltaan paljon pahempi kuin ihminen: kiivas ja kostonhimoinen peto, joka paranoidisesti ylireagoi kaikissa toimissaan. Mooseksen kirjojen antamaa kuvaa vasten Jumalan määritteleminen ”rakkaudeksi” vaikuttaa huonosti perustellulta.

Mitä sitten tulee evankeliumeihin, joita yhä monet pitävät silminnäkijöiden kuvauksina Jeesuksen syntymästä, elämästä ja kuolemasta? Nykytietämyksen mukaan voidaan eittämättä sanoa, että evankelistat eivät olleet mitään ensikäden dokumentaristeja (saati apostoleja), vaan laativat tekstinsä varhaisimmillaan n. v 70 jKr (Markus). Silloin he luonnollisesti sovittivat sanomansa vallinneeseen tilanteeseen ja ajatussuuntauksiin.

Tiedetään että Uuden Testamentin sanoman kutomista Vanhaan Testamenttiin, ikään kuin jatkeeksi ja toteumaksi, olisi pidettävä pääosin tietoisena manipulaationa, jonka tarkoituksena on ollut rakentaa riittävä historiallinen perusta Jeesuksen olemukselle ja toiminnalle - ja samalla jumalallinen yksinoikeutus hänen perinteensä varaan syntyneelle uskonnolliselle liikkeelle.

Juutalaissotien aikaan ja välittömästi niiden jälkeen oli vaarallista tulla samaistetuksi lahkoon, jonka perustajan roomalainen oikeus oli tuominnut kuolemaan kapinallisena -juutalaisten kuninkaana. Tästä syystä evankelistat pyrkivät korostamaan, ettei Jeesus ollut millään tavalla roomalaisvastainen (tuskin olikaan), ja että syntyneen liikkeen kannattajat syyttivät tuomiosta ennen kaikkea juutalaisten johtajia - valitettavasti myös tavallista kansaa (joka huusi - ristiinnaulitse!).

Pontius Pilatuskin esitetään varsin myönteisessä valossa, vaikka historiallinen totuus hänestä antaa kuvan brutaalista vallankäyttäjästä, jolle yhden juutalaisen teloitus ilman oikeudenkäyntiäkään ei tuottanut tunnontuskia. Myöhemmin hänet jopa erotettiin virastaan liiallisen väkivallan käytön johdosta.

Juutalaisten johtajien (Sanhedrinin) osuutta Jeesuksen teloituksessa ei ole syytä epäillä, mutta heidän ilmeisimpänä motiivina lienee ollut mahdollisten selkkauksien välttäminen roomalaisten kanssa (eivät uskonnolliset näkemyserot), mistä syystä jokainen kansan huomiota kiinnittänyt henkilö oli katsottava potentiaaliseksi riskitekijäksi.

Tavallinen kansa on mitä todennäköisimmin pidetty täysin tietämättömänä koko tapahtumasta, joten myöhemmän kristillisen maailman taipumus syyllistää juutalaisia kollektiivisesti ”jumalanmurhaajiksi” on täysin kohtuutonta (mitä tosin paavikin on anteeksi pyydellyt).

Olosuhteiden synnyttämä tulkinta on tietenkin aina inhimillistä, jopa ymmärrettävää, mutta sitä ei silti tulisi enää tänä päivänä kritiikittä hyväksyä, kun otetaan huomioon tulkintojen myöhemmät vakavat seuraukset:

Oman ajattelusuunnan esittäminen jumalasta lähteneenä, ja muiden ajattelun itse pahan äärimmäisestä juuresta lienee kristillisen suvaitsemattomuuden ydinajatus – jopa itse paholaisenkin perusajatus, mikäli tulkitsemme hahmon sellaiseksi, joka helvetin ruhtinaana kantaa vastuun ihmisen ikuisen tuomion ja tuhon asioista! Sellaisessa merkityksessä saatanan hahmo valtakuntineen on pääpiirteissään kristillisten yhteisöjen piirissä valmisteltu ja paketoitu lahja kaikille niille miljoonille, jotka eivät ole kyenneet omaksumaan yleisiä tunnustuksia. Lisäksi se on aina toiminut erinomaisena pelotteena liikkeen piirissä oleville (ks. professori Elaine Pagels, ”The Origin of Satan”).

Alun alkaen Juudean kristillinen yhteisö profiloitui tällä karkean mustavalkoisella tavalla toisista juutalaisista tarkoituksenaan lujittaa jäsenkuntansa ajattelutapaa, itsetuntoa ja turvallisuutta. Myöhemmin, kun aate levisi roomalaisen kulttuurin alueille, laajeni ”saatanallistamisen ajatuskin” koskemaan kaikkea roomalaisen uskontokulttuurin piiriin kuuluvaa.

Ajatustavan soveltamisen laajentuminen ei valitettavasti pysähtynyt tähänkään, vaan kirkon muodostumis- ja vakiinnuttamisprosessissa se otettiin käyttökelpoiseksi aseeksi taisteltaessa tunnustuksellisesta kristillisestä ajattelusta poikkeavia, kristillisperäisiäkin ajattelutapoja vastaan. Tästä hyvänä (tai pahana) esimerkkinä ote piispa Polykarpuksen kirjeestä Filippiläisille:

”Jokainen joka ei tunnusta, että Jeesus Kristus on tullut lihaan, on antikristus; ja jokainen joka ei tunnusta ristin todistusta, on paholaisesta; ja jokainen joka vääristelee Herran sanoja halujensa mukaan, ja sanoo, ettei ole ylösnousemusta eikä tuomiota, on hän Saatanan esikoinen”.

Ääripään tämä ikävä kärjistämistapa on saavuttanut tilanteissa, missä kristillinen kirkko on ”jumalallisella oikeutuksella”, keinoja kaihtamatta taistellut kaikkea omaan kapeaan puiteajatteluunsa kuuluvaa vastaan, tapahtui se sitten kirkon sisällä tai sen ulkopuolella.

Etenkin roomalaiskatolisen kirkon historiaa kuormittavat harhaoppisuus- ja noitaoikeudenkäynnit kidutuksineen ja hirvittävine rangaistuksineen, harhaoppisina pidettyjen yhteisöjen massamurhat, valtapyrkimyksiin liittyvät juonittelut, ja ns. uskonsodat.

Yhä tänä päivänä voidaan nähdä mitä karkeimpia suvaitsemattomuuden hedelmiä esim. Pohjois-Irlannin katolisten ja protestanttien kanssakäymisessä.

Vain harvat kristityt uskaltavat edes arvailla, miten suuri on se vakavasti uskontoon suhtautuvien ihmisten määrä, jotka ovat tulleet mielivaltaisesti surmatuiksi ”Herran nimeen”!

Eräs katolisen kirkon alkuvuosisatojen kyseenalainen ja pitkävaikutteinen piirre on myös se, että vainojen aikana syntyi käsite veritodistamisesta, jota monet kirkkoisät pitivät lähes ainoana tienä autuuteen.

Esimerkkinä ote kirkkoisä Irenaeukselta:

”Kirkko kaikkialla, sen rakkauden takia, jota se vaalii Jumalaa kohtaan, lähettää kaikkina aikoina Isälle suuren joukon marttyyreita; kun taas kaikilta muilta ei ainoastaan puutu kaikkea tämänkaltaista osoitusta keskuudestaan, vaan lisäksi he väittävät, ettei todistaminen (marttyyrius) ole laisinkaan välttämätöntä” ... (Adversus Haeresis 4.33.9).

Toinen Tertullianukselta: 

"Sinun tulee ottaa ristisi ja kantaa se Mestarisi jäljessä ... ainut avain paratiisiin on oman elämäsi veri." (De Anima, 55). ..."että hän saisi Jumalalta täyden anteeksiannon, antamalla vaihtokaupassa oman verensä" (Apology, 50).

Näin voimakkaasti motivoituina monet yksinkertaiset, ankeissa oloissa eläneet ihmiset hakeutuivat tietoisesti kuolemaan. Useat roomalaiset tuomarit koettivat jopa saada heitä järkiintymään ja suorittamaan edes näennäisiä myönnytyksiä keisarin suhteen. Roomalaisia vallanpitäjiähän kiinnosti ennen kaikkea kapinointi maallista valtaa vastaan – uskonnollisesti he olivat yleensä melko suvaitsevaisia (Roomassa kun harjoitettiin monia uskontoja).

Ei ole vaikeata päätellä, mistä löytyvät muslimien ajatuksen juuret marttyyriuden tulkinnassa siten, että se on varma oikotie paratiisiin: ensimmäisten vuosisatojen kristityiltä.  Marttyyrius niin silloin, kuin tänäkin päivänä on tehokas keino kiinnittää yleistä huomiota. Se ruokkii itse ajatusta ja oli omiaan kirkon alkuvuosisatoina kasvattamaan sen jäsenlukua (kuten kirkkoisät itse selkein sanoin todistavat).

Valta sinänsä ei tietenkään ole mikään pahe, vaikka kyseessä olisikin hengelliseksi tarkoitettu organisaatio. Ongelmalliseksi sen tekee taipumus käyttää asemaansa häikäilemättömästi omien näkemysten edistämiseen pyrkimällä tukahduttamaan väkivaltaisin keinoin kaikki poikkeavat suuntaukset. Jo 300-luvulla tuli entisistä vainotuista kristityistä kristillisten veljiensä vainoajia, jotka Rooman armeija suosiollisella avustuksella jahtasivat niitä lukemattomia suuntauksia, joissa oli vakavien pohdintojen tuloksena muodostunut kristillisistä perusteemoista vähänkin poikkeavia käsityksiä. Kirkollisen organisaation vakiintuessa myös valtaa lujittavat ajatukset nousivat korostettuun asemaan: Vain piispat saivat oikeuden synninpäästöön, mihin Cyprianus perusti tolkuttoman ajatuksensa ”extra ecclesiam nulla salus”, eli siitä, ettei kirkon ulkopuolella voi olla pelastusta ( jonka valitettavasti Augustinuskin omaksui).

Tuskinpa nykyinen papisto enää uskaltaa tällaista ääneen ilmaista, mutta hiljaisuudessa annetaan usein ymmärtää, että kirkosta irtautuminen saattaa olla riskialtista sielun pelastumisen kannalta. Luterilaisen kasteen yhteydessä papit yhä sanovat itse Jumalan ottavan pienen ihmisen yhteyteensä – siis muodollisen kirkollisen toimenpiteen kautta – jota yhteyttä sitten myöhemmät rituaalit (konfirmaatio) lujittavat.

Taustalla vaikuttaa yhä ajatus kirkosta välttämättömänä ”Nooan arkkina”, jonka haltuun on uskottu ”taivasten valtakunnan avaimet” maanpäällisessä elämässä – kolmesti kieltänyt apostoli Pietari kun tarinan mukaan Roomassa tapahtuneen marttyyrikuolemansa yhteydessä ojensi kyseiset avaimet (kuvaannollisesti) kaupungin piispalle – tulevalle paaville, Kristuksen erehtymättömälle sijaiselle maan päällä.

Olisi jo korkein aika tarkastella vakavasti kaikkia kristillisyyteen iskostuneita väittämiä yrittämättä vetää selvästi inhimillisiä heikkouksia sisältävien kiintoajatusten ylle jumalallista suojavarjoa tai ”kristillistä esiymmärrystä”. Jokainen väittämä puhukoon puolestaan ja ottakoon vastaan nykytutkimuksen ja kriittisen ajattelun haasteet.

Vanhojen totuuksien pitää kestää vertailu myös niiden yhtä vanhojen ajatusten suhteen, joita ne ovat ensimmäisten kristillisten vuosisatojen aikana onnistuneet työntämään unholaan, mutta joita on mm. 1900-luvulla tullut esiin löydösten yhteydessä. Löydetyt tekstit paljastavat mitalin toisen puolen, sen, miten kristillisyyttä myös voitaisiin tulkita, ellei se olisi joutunut vallanhaluisten ihmisten monopoliasemaan tähtäävien pyrkimysten kyllästämäksi.