Yli ihmisen mitan



Yleistä


Tarkoituksenani on käsitellä inhimillisen ja yli-inhimillisen välistä kysymystä hieman eri lähteisiin nojautuen kuin tavallista. Koetan etsiä aiheeseen kosketuskohtia mm.itämaisesta filosofiasta, Mestari Eckhartilta, filosofi Nietzscheltä, matemaatikko J.G. Bennetiltä ja kristillisistä lähteistä, lähinnä evankeliumeista ja Paavalilta.

Itämaisen filosofian
 erään käsitejärjestelmän mukaan voitaneen raja puhtaasti inhimillisen ja sitä selkeästi korkeamman välille asettaa, tietoisuuden asteeseen nojaten siten, että se määräytyy sen mukaan onko ihmisessä vaikuttava manas, eli ymmärrys, pääosin astraalisten (tunnetason, kaamallisten) vai buddhisten virikkeiden elävöittämä. Äärimmillään tuo raja lienee kuitenkin ylitetty vasta silloin kun kaikki astraaliset vaikutteet ovat poistuneet, ja persoonallinen minä-tunne kokonaan hävinnyt:koska vasta silloin voi yhdentyminen ”korkeampaan minään” todellisuudessa tapahtua. “Vasta kun astraalinen heijastaa ainoastaan voitettua elävää ihmistä, eikä enää itsekkään halun täyttämää persoonallisuutta, voi loistava augoieides, jumalallinen itse, värähdellä tietoisesti sopusoinnussa inhimillisen olemuksen molempien olemuspuolien kesken - puhdistuneen ihmisen 
- ja ikuisesti tahrattoman henkisen sielun kanssa”.

Loikataanpa sitten yli 700 vuotta ajassa taaksepäin, pimeimpään keskiaikaan, tutustumaan Mestari Eckhartiin.


Tietosanakirjamme (Otavan Encyclopedia) määrittelee hänet keskiajan tärkeimmäksi kristilliseksi mystikoksi - eikä sitten muuta vaivaudu kertomaankaan! Onneksemme häneltä on jäänyt varsin paljon kirjalliseen muotoon saatettua aineistoa, saarnoja ja tutkielmia, joiden nojalla voimme havaita, ettei keskiaika uskontofilosofisessa mielessä ollut pilkkopimeätä aikaa: läpitunkematonta henkistä sokeutta löytynee paljon enemmän meidän oman aikamme tyhjänpäiväisistä viisasteluista.
Eckhart osoittaa todella omanneen mystiikasta, ja yleensäkin henkisistä todellisuuksista paljon enemmän ja syvempää tietämystä kuin useimmat meidän päiviemme teologit. Hän kuvaa mm. erilaisia mystiikan asteita: tempautumisia, Jumalan Pojan syntymää ihmissielun syvyyksissä, sekä lopullista avartumista itse Jumalalliseen Lähteeseen todellisina ja alati avoimina mahdollisuuksina niille (ilmeisen harvoille), jotka täyttävät tietyt ehdot.
Tilapäisiä tempautumisia, tavanomaisimpia uskonnollisia kokemuksia Eckhart ei näytä pitävän kovin tärkeinä tai ainakaan välttämättöminä, koska taipumus sellaisten kokemiseen lienee riippuvainen ihmisen psyyken rakenteesta. Tilapäiset kokemukset eivät riitä ihmismielen koko suuntauksen muuntamiseen - pelastusvarmuudesta puhumattakaan.


Jumalan Pojan mystinen syntymä ihmissielussa muodostaa Eckhartin opetusten ja saarnojen ehdottomasti tärkeimmän aihepiirin - monien mielestä miltei ainoan teeman.


Mitkä ovat tuon tapahtuman edellytykset? Siinä hänen saarnojensa ydin. Ja siinä todellisuudessa on myös Jeesuksen ja monien muiden opetusten todellinen ydin! “Totisesti, totisesti: jos ihminen ei synny uudesti ylhäältä, hän ei pääse näkemään Jumalan valtakuntaa”, vakuuttaa Johannes 3:3. Ja ainakin Eckhart lienee ottanut tämän lausuman täysin todesta eikä ole katsonut tarpeelliseksi ryhtyä etsiskelemään mahdollisimman helppoja kriteereitä uudestisyntymisen merkiksi, mistä tavanomaista kristillisyyttä voitaisiin perustellusti arvostella.

Eckhart saarnaa edellytyksistä seuraavaan tapaan: “Tulemme siksi puhumaan juuri tästä syntymästä ja siitä, kuinka se voisi tapahtua meissä sekä saavuttaa täyttymyksensä hyveellisessä sielussa aina kun Isä jumala lausuu Ikuisen Sanansa täydellisessä sielussa. Sillä kaikki tämä sanottu koskee ymmärrettävästi jokaista hyvää ja täydellistynyttä ihmistä, joka on kulkenut ja edelleen kulkee Jumalan teitä. Se ei tietenkään koske luonnollista, kuritonta ihmistä, koska hän on vielä kaukana ja täysin tietämätön tästä syntymästä.”

Apostoli Paavalikin kuvaa samaa korkean tietoisuuden edellyttämää mielen puhtautta Roomalaiskirjeen 13. luvussa: ”Pukekaa yllenne Herra Jeesus Kristus älkääkä hemmotelko ruumistanne, niin että annatte sen haluille vallan”.


Eckhart ei pyri saattamaan kuulijoitaan minkäänlaisten voimakkaiden tunnetilojen valtaan, vaan korostaa pikemminkin, Dominikaaniseen tapaan, ymmärryksen merkitystä sellaisena voimana, joka ei suostu pysähtymään mihinkään tilapäiseen ja katoavaan, vaan tunkeutuu yhä syvemmälle olemassaolon ytimeen.

Ymmärryksen kasvun merkitys tulee esiin myös Paavalilla, kun hän kuvaa juutalaisia seuraavasti: ”he ovat täynnä intoa Jumalan puolesta, mutta heiltä puuttuu ymmärrys. He eivät tiedä, mitä Jumalan vanhurskaus on (Room 10:3). On varsin ilmeistä, että Paavali käytti juutalaisia symboloimaan sellaisia ihmisiä, jotka olivat lähinnä psyykkisiä, ja kaipasivat siten henkisten veljiensä apua kyetäkseen sisäiseen kasvuun.


Siirrytään sitten materialistiselle 1800-luvulle, löytyisikö henkinen pimentola mahdollisesti sieltä!


Saksalaista papin poikaa, filosofi Nietzscheä on totuttu pitämään jumalattomana filosofina, mutta hän jos kukaan on Zarathustrassaan pyrkinyt tuomaan esiin sitä, että pelkkä ihminen - inhimillisessä merkityksessä - ei ole ihmisyyden tavoite, vaan ainoastaan ylitettäväksi tarkoitettu silta, välivaihe. Ihmiset ovat hänen teksteihinsä syvemmin tutustumatta leimanneet ne usein jopa natsi-ideologiaa edistäviksi yli-ihmis- tai rotuopeiksi, vaikka todellinen pyrkimys niissä, etenkin Zarathustrassa on ilmiselvästi puhtaan henkinen:
mestariuden (Kristuksen kaltaisuuden) tavoittelu.


Ja näin hän kirjoittaa: “Minä opetin heidät luomaan tulevaisuutta ja luoden lunastamaan kaiken, mikä on ollut. Lunastamaan sen, mikä ihmisessä on mennyttä, ja luomaan uudestaan kaiken, mikä “oli”, kunnes tahto puhuu: “Mutta niin minä sen tahdoin! Niin minä sen tulen tahtomaan.”


Tahto tässä merkityksessä on tietenkin jotakin aivan muuta kuin inhimillinen haluluonto. Se on “korkeampaa tahtoa”, jonka ilmentymiseen tässä myöhemmin esiin tuleva matemaatikko J.G.Bennetkin sanoo tarvittavan luovan energian “hapatusta”. Todellisen luovuuden merkitykseen viittaa myös Eckhart sanoessaan, että “oikeamielinen ja jumalainen ihminen suorittaa kaiken minkä Jumalakin, ja hän on luonut taivaan ja maan yhdessä Jumalan kanssa, ja hän on ikuinen Sanan synnyttäjä, eikä Jumala voisi tehdä (t.s. toimia ulkonaisessa maailmassa) mitään ilman tällaista ihmistä”.

Tässä tulee ottaa huomioon se, ettei Eckhart katso Jumalan suoranaisesti luoneen mitään, vaan että universumin alkukuva on piirtynyt korkeimpiin enkeleihin, Serafeihin (siis LOGOKSEN, SANAN hierakkiaan), joista vasta alenevien heijastusketjujen kautta tullaan muodollisen ilmennyksen piiriin. Jumala ei siis varsinaisesti tee mitään, koska tekeminen meidän käsittämässämme muodossa edellyttää muutosta jossakin, ja muutos voi ilmentyä ainoastaan epätäydellisyyden ja ajallisuuden puitteissa - ei siis Jumalassa! Jumalassa, joka Eckhartin mukaan ei edes näe syntistä ihmistä: eli ihmistä silloin, kun hän vielä on synnin ehdollisessa tilassa!
Tämä lienee todella mietiskelemisen arvoinen väittämä, sillä sen oivaltaminen avannee monta muutakin merkillistä lausumaa jumalallisen olemuksesta.

Avainsanana niin Eckhartilla, Nietzschellä, Bennetillä, Paavalilla, kuin itse evankeliumeissakin lienee kaltaisuus.


Jeesuksen kirjoitetaan sanoneen: “Jokainen, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon, on minun veljeni ja sisareni ja äitini.” (Matt 12:50) Tai, “että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa” (Joh 17:21). Kaltaisuuteen tai samaisuuteen nämä lausumat viittaavat - tosin kirkko ei liene valmis hyväksymään ei-erillistä, muodotonta olemista Jumalan kanssa samaa olemusta - mutta se on lähinnä kirkon murhe!

Vielä selkeämmin kaltaisuuden merkityksen ilmentää Tuomaan evankeliumin sanonta: (108) “Joka haluaa juoda minun suustani, siitä tulee minun kaltaiseni. Minusta tulee hän, ja salatut asiat paljastuvat hänelle.”

Siirrytäänpä sitten 1900-luvun puolelle:

Matemaatikko J.G. Bennet, eräs Gurdjieffin oppilaista, kuvaa kirjassaan Aineen, Elämän ja Kosmoksen Energiat kaikkea kehitystä - luonnossa, ihmisluonnossa, ja yliluonnossa - eritasoisten energioiden muunnoksina. Periaatteena kaikessa tässä on se, että muunnos hierarkiassa yhtä astetta korkeammaksi vaatii, että tuo kohottava mekanismi yleensä voisi edes syntyä, aina kahta astetta korkeamman energialaadun myötävaikutusta, siis eräänlaista armoa, entsyymitoimintaa, tai yleensä katalysaattorin kaltaista vaikutusta - oli kyseessä sitten yksinkertainen höyrykone, fotosynteesi, perusaineenvaihdunta, tai siirtymä inhimillisen tietoisuuden eli elämän energioiden piiristä kosmiseen.

Bennet jakaa kaikki energiat 12 lajiin, joista neljä toimii kullakin mainitulla: aineen, elämä ja kosmoksen tasoilla. Ylimmästä lähtien ne ovat luokittain: transkendenttinen, yhdistävä, luova ja tajuntaenergia; sensitiivi, automaatti, vitaali, ja rakentava energia; elastinen, sidos, suunta, ja hajaenergia.

Esimerkiksi höyrykoneessa tuotetaan siten, yksinkertaistaen, sidosenergian (E 10) avulla aikeellisimmasta, hajaenergiasta (E 12), eli lämmöstä suuntaenergiaa (E 11). Elämää ylläpitävissä prosesseissa muunnokset ovat tietenkin hyvin monimutkaisia. Mitä korkeampia energialajeja ryhdytään tarkastelemaan sitä vaikeammaksi asioiden toteennäyttö luonnollisesti tulee. Meidän on usein tyytyminen analogioihin, “niin ylhäällä kuin alhaalla”.

Kosmisten energioiden ylemmyys tavanomaisiin nähden ilmenee siinä, että ihminen käyttää jokapäiväisessä tietoisessa elämässään lähinnä automaattisen (E6) ja sensitiivisen (E5) tason energioita - ja fyysisen elämän ylläpitämiseen tietenkin kaikkia alempia laatuja.

Tietoisuuden kehityksen kannalta juuri keskitasoisiin automaattienergioihin tarrautuminen muodostaa kompastuskiven, johon lähes kaikki henkiset opettajat ovat kiinnittäneet huomiota. Ihminen alkaa laiskuuttaan, mukavuuttaan tai arkuuttaan toistaa oppimaansa eikä vaivaudu pitämään tarkasteluaan riittävässä määrin sensitiivisellä tasolle - sanotaanko sitä sitten vaikka kirkkaaksi päivätietoisuudeksi, koska se vaatii enemmän ponnistusta.

Tähän viitannevat myös raamatun kertomukset suolapatsaista ja mauttomaksi käyvästä suolasta - tai Jeesuksen taistelu juutalaisten liiallista perinnäissäännöstöjen korostusta vastaan. Tällöin tajuntaenergian, eli korkeamman ymmärryksen virtaus saattaa tyrehtyä, jolloin ihmisen omakohtainen ymmärryskyky ei laajene tai ainakaan syvene siinä määrin kuin olisi mahdollista.

Kun tarkastellaan ihmisen tietoisuuden muutoksia sen inhimillisillä asteilla, elämän energioiden tasoilla, lähestytään tässä esitelmässä kysymyksessä olevaa aihepiiriä varsinaisesti silloin, kun tietoisuus kohoaa sensitiivitasolta luovien energioiden (E3) avulla ensimmäiselle kosmiselle, tajuntaenegioiden (E4) tasolle. Tällä muutoksella tarkoitettaneen sitä, että ihmismieli alkaa ammentaa virikkeensä pääasiallisesti korkeammasta manaksesta, todellisesta järjestään. Se edellyttää luovien, intuitiivisten virtausten voimistumista (apua ylhäältä).

Mutta todellinen pysyvä muutos kosmiseen tapahtuu vasta silloin, kun korkeamman tajunnan E4 tasolta siirrytään (t.s. tietoisuus kohoaa) luovan energian E3 käyttäjäksi.

Bennet sanoo siinä tarvittavan kosmisen yhdistävän energian E2 apua - jonkinlaisen jumalallisen rakkaudellisen läsnäoloa. Jo E4 tason tietoisuutta voitaisiin kutsua korkeammaksi tietoisuudeksi, ihminen tuntee itsensä täysin vastuulliseksi toimistaan, mutta häntä ei vielä voida sanoa todella vapaaksi, omaehtoiseksi olennoksi. Elämän tuomat ennakoimattomat, satunnaisilta vaikuttavat kolhut saattavat auttaa vetämään esiin hieman luovaa energiaa, mutta ihminen on kuitenkin yhä selvästi sidoksissa tajuntaenergiaan, minäänsä, egoonsa - ja ego itse ei luonnollisesti kovin voimaperäisesti pyri eroon itsestään

Vasta väsyminen kaikkeen maailmassa saatavissa olevaan tyydytykseen: niin aineen, vallan kuin kunniankin saroilla on luonnostaan omiaan auttamaan ihmistä tilaan, jossa omakohtaisten sisäisten sidostumien raukeaminen voi tulla helpommaksi. Mutta yleensä tarvitaan lisäksi luovan energian lisääntymistä siten, että ihminen alkaa oivaltaa, tai ainakin aavistaa sellaisen olotilan ja tiedostamistavan mahdollisuuden, mikä ei ole sidoksissa muotoihin tai muihin ajallisiin ilmiöihin.

Siirtykäämme sitten tutumpien tekstien, evankeliumien pariin:

Nykyisin on perusteltua lukea evankeliumien piiriin myös myöhemmin esiin tulleita vastaavia tekstejä - kuten Nag Hammadin löydökset, jotka valottavat paljon aikaisempaa monipuolisemmin niitä kristillisyyden alkuun liittyviä ajatustapoja, joita ensimmäisten vuosisatojen saatossa viljeltiin Välimeren ympäristössä. Esim. Tuomaanevankeliumia tarkastellaan nykyisten tutkijoiden parissa aivan samanarvoisena kuin neljää Uuden Testamentin vastaavaa - seurakuntateologit eivät tosin vielä paljonkaan näytä perustavan näiden tutkimusten johtopäätelmistä.

Kristillinen näkemys - etenkin luterilainen - katsoo, ettei inhimillisen ja jumalallisen kohtaaminen ole mahdollista muutoin kuin historiallisen sovituksen kautta - Jeesus Kristuksen välityksellä, jota välitysvirkaa sitten kirkko tavalla tai toisella: sanan ja sakramenttien kautta on asettanut itsensä hoitamaan.

Mutta itse evankeliumitekstien pohjalta voidaan kyllä saada aivan toisenlainenkin kuva ihmisyyden ylittämisestä. Siinä uhrattavan osaan asetetaan lähinnä oma itsekkyys, tavanomainen inhimillinen ihmisyys. Mutta tätä ylitystä näyttäisi edeltävän pitkä viisaaksi tulemisen tie, joka kasvattaa korvat todellisen henkisen opetuksen vastaanottamista, opetuslapseutta varten (“Olkaa viisaita kuin käärmeet ja viattomia kuin kyyhkyset!”).

Kristillinen käsitys ainakin täällä Suomessa usein kavahtaa tiedon omakohtaista etsintää uskonnon syvimmissä asioissa. Ehkä sitä pidetään uhkana uskolle! Ja oikean, “pelastavan uskon” rajat nousevat etsijän eteen hyvin jyrkkinä: saa kyllä tutkia, mutta tutkimuksen on pysyttävä “uskon sääntöjen puitteissa” - eli tulosten on oltava selvillä jo ennen työhön ryhtymistä. Tämä asennoituminen heijastaa yhä alkuvuosisatojen opillisten kiistojen iskulauseita. Silloin mm. Tertullianus julisti, ettei “kannattanut etsiä, koska mitään ei ollut löydettävissä, saatikka kolkuttaa, koska kukaan ei ollut avaamassa” - sillä kaikkihan oli suorasanaisesti saatavissa kirkon, ja vain kirkon piiristä – sen yksinoikeutena olevan apostolisen seuraannon nojalla.

Mutta riittänevätkö sakramenttien täydentämät sanalliset tunnustukset sitten täyttämään itse evankeliumien tekstien kuvaamat vaatimukset hengellisen vapautuksen suhteen? Tuskin kovin hyvin.

Sillä miksi Vuorisaarna kuvaa esimerkiksi tavanomaista lähimmäisen rakkautta sellaiseksi, jota kaikki pakanatkin harjoittavat - ja joka ei sellaisenaan vielä riitä, sillä evankeliumi sanoo, ettei pelkästään läheisiään rakastava voisi todellisessa mielessä olla edes Jeesuksen opetuslapsi. Tai - piipahtaaksemme hetkiseksi Vanhan Testamentin puolella - miksi rakastava Jumala vaatii Abrahamia surmaamaan oman poikansa? Heijastuuko tuossa vain ikivanha vaatimus esikoisen uhraamisesta Herralle? Vai kuvaako kertomus karkean symbolisesti sitä, että ihmisen on kyettävä täysin ehdoitta sisäisesti irrottautumaan omista ehdollistumistaan tähän tuntemaamme elämään - sen niin hyvistä kuin huonoistakin puolista! Niin että tuo rakkain Isak itse asiassa olisikin oma egomme. Ainakin tämä tulkinta luo hieman kauniimman kuvan Jumalasta. “Joka itsensä tai elämänsä kadottaa - hän sen löytää”.

Aine tai liha, ja henki eivät voi sekoittua toisiinsa. Tämä on tosin aina osoittautunut hieman ongelmalliseksi väitteeksi, koska ihmisen toiminnassahan ne näyttäisivät alati sekoittuvan. Kaiketi luonnossakin aineeksi kutsumamme on laatunsa mukaista juuri siitä syystä, että perustana olevat hiukkaset käyttäytyvät jonkin periaatteen: henkisen ohjelmoinnin mukaisesti!

Mutta mitä sekoittumattomuus sitten todella tarkoittaa? Ehkäpä sitä, että henkeä tai ehdotonta ei voi saavuttaa sen todellisessa luonnossa mikään osittainen tai ehdollistuneeseen sidostuva - vaikka henki toimisikin pohjimmiltaan kaikkea muodollisesti ilmentyvää elävöittävänä periaatteena.

Mitä tulee sitten ihmiseltä parhaimmillaan edellytettävän mitan suhteen, voisimme poimia Tuomaan evankeliumista yhden sanonnan: (46) .. “Yksikään naisesta syntynyt ei ole Johannes Kastajaa suurempi eikä voi olla laskematta katsettaan hänen edessään ... mutta jokainen teistä, joka tulee lapseksi, on tunteva valtakunnan ja näin oleva Johannesta suurempi.”

Johannesta käytetään tässä esimerkkinä inhimillisessä mielessä täydellistyneestä, lähes kaikkiin elämä suomiin virikkeisiin kyllästyneestä ihmisestä, jolle on jäljellä enää yksi suunta - sisäänpäin, mutta joka todellisuudessa ei vielä Jumalasta mitään tiedä. Lapsen kaltaisuus on ikivanha luovan tietoisuuden symboli - luovuuden, joka kumpuaa suoraan kaikkeuden erillistymättömästä alkulähteestä ja on siten alati uutta ja ehdollistumatonta.

Apostoli Paavali antaa melko selvän kuvan koko inhimillisen evoluution tarkoituksesta kirjoittaessaan: “Ensimmäisestä ihmisestä, Adamista, tuli elävä sielu (olento); viimeisestä Adamista tuli eläväksi tekevä henki.” (1.Kor 15:45). Ja jatkaa, että “Ensimmäinen ihminen oli maasta, maallinen, toinen ihminen on taivaasta.” Jatkaen edelleen, hengellisen ja maallisen sekoittumattomuuteen viitaten, “ettei liha ja veri voi periä Jumalan valtakuntaa, eikä katoavaisuus peri katoamattomuutta.” Ja vielä todeten oman aikansa ihmiskunnan kehityksen yleisen tilan ja kaukaisen tulevaisuuden: “Ja niin kuin me nyt olemme maallisen ihmisen kaltaisia, niin me tulemme kerran taivaallisen ihmisen kaltaisiksi.”

Seurakuntateologit saattaisivat selittää Paavalin tarkoittaneen sitä, että oikealla, pelastavalla tavalla uskova ihminen saa lopullisen ylösnousemuksen yhteydessä Jeesuksen kirkastusruumiin kaltaisen, pysyvän olomuodon (jotkut papit tosin pysyttäytyvät yhä tämän ruumiillisen kehomme ylösnousemisen ajatuksessa!). Mutta Paavalinteksti sellaisenaan ilmaisee varsin yksiselitteisesti sen - monien henkisten opettajien sanoman - ettei ihmistä tempaista ehdottomaan ja äärettömään ajattomuuteen silloin, kun hänen mielensä vielä on tavoilla tai toisilla sisäisesti sidoksissa rajallisen ilmennyksen aiheuttamiin ehdollistumiin.

Turhankin ajattelemattomasti katsotaan joskus, että ihminen voi noin vain kääntää selkänsä maailmalle ja heittäytyä karvoineen kaikkineen Jumalan syliin - ja vaikka tuollainen voisi teoriassa olla mahdollista toteuttaa - siihen viittaa niin saksalainen Eckhart kuin intialainen Ramana Maharshkin - niin sisältää ”kaikkineen” yleensä runsaasti katoavia “karvoja”, inhimillistä tietämättömyyttä ja odotuksia jumalallisesta palkkiosta tämän maailmasta luopumisen johdosta (itsekkyyttä).

Kokemuksesta tiedämme, että täällä lähes jokainen väsyy jossakin elämänsä vaiheessa, ja silloin joka suuntaan tuntuu olevan seinä vastassa. Mutta tällaiset vaiheet menevät useimmiten ohi, kun elämä tuo eteen uusia haasteita: parempaa ymmärrystä, tai ainakin kestävyyttä kantaa taakkansa.

Meille on tavattoman vaikeata - vaarallistakin - päätellä olemmeko itse tai onko joku toinen ihminen jo kulkenut loppuun koko maallisen tuhlaajapojan taipaleensa - vai vasta koettelemassa voimiaan sen ensimmäisissä ylämäissä. Me emme, Zarathustraa lainaten tiedä, ovatko hedelmämme jo kypsät - ja olemmeko me itse kypsiä hedelmillemme! Ja raamattu puhuu samoista koetun elämän kypsyttämien hedelmien merkityksestä, “Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.” (Matt 6:20)

Tämäkin kohta ansaitsisi paljon enemmän huomiota uskonnollis-eettisissä keskusteluissa kuin mitä se tavallisesti osakseen saa. Mikä ja missä on tuo taivas? Mitä ovat taivaaseen kasaantuvat aarteet? Kootaanko niitä siten, että pidättäydytään täällä maan päällä vastaanottamasta kaikkia mahdollisia elämän anteja? Vai kasvaako aarteisto almuja antaen, kirkossa käyden, rukouksia lausuen, jne., vai lähinnä eläen ja oppien elämän avulla ymmärtämään sitä itseään, ja sen mahdollista syvempää tarkoitusta?

Uskontotieteiden ja fysiikan professori Halifaxin yliopistosta, intialaissyntyinen Ravi Ravindra sanoi Suomessa esitelmöidessään, että ihmisen on tultava rikkaaksi, voidakseen todellisuudessa tulla köyhäksi. Hän tarkoitti rikkaudella kaikkea mahdollista ihmismielen tavoittelemaa virikkeistöä: aineellista vaurautta, valtaa ja kunniaa. Elämän sisäiset mekanismit pitävät luonnostaan huolen siitä, että kaikki saavuttamamme ennemmin tai myöhemmin menettää hohtonsa – niin että me voimme sellaisista jossakin vaiheessa jopa luopua - eli purkaa sisäiset sidostumamme halujemme kohteisiin.

Sisäisten sidostumiemme purkaminen tai purkautuminen lienevät todellista “köyhyyden ihanteen” toteuttamista - pelkkä konkreettinen luopuminen ei muuta ihmismieltä. Vaikka elämä näin auttaisikin meitä luopumaan kaikesta ulkonaiseen liittyvästä - jopa elämisen halustakin - ei se kuitenkaan sellaisenaan voine irrottaa meitä erillisen itsen (egon) tuntemuksesta.

Itämainen ajattelu toteaa: “Tapa elämisen ja mukavuuden halu, mutta kunnioita elämää niin kuin ne, joille se on mieluinen.” Paavali toistaa saman ajatuksen: ”Jos elätte luontonne mukaan, te kuolette, mutta jos Hengen avulla kuoletatte syntiset tekonne, te saatte elää (Room 8:13)”.

Nietzschen mukaan onni ottaa - se hidastaa ihmisen mahdollisuuksia kasvaa sisäisesti. Tätä tarkoitti varmaan Jaakobkin kehottaessaan kirjeessään ihmisiä olemaan pelkästään iloisia kohtaamistaan koettelemuksista.

Elämisen halun vaimenemista voi ihminen tosin helposti alkaa soveltaa kohdalleen jo silloin, kun elämä ei suostu antamaan hänelle kaikkea sitä, mitä hän siltä tietoisesti tai tiedostamattaan haluaisi. Kun minulla ei ole kaikkea mitä toisilla näen, minua ei huomata tai arvosteta haluamallani tavalla: teen itsestäni helposti marttyyrin, joka kyllä heittäisi elämänsä pois, koska se ei vastaa odotuksiani. Tällaisten itsekkyyden värittämien mielentilojen viemisessä itsetuhoisiin muotoihin me suomalaiset olemme varsin kilpailukykyistä kansaa!

Väsyminen elämään nostaa helposti esiin myös kysymyksen mahdollisesta armon väliintulosta: ihminen on taipuvainen anomaan jonkin korkeamman voiman tai jopa persoonan apua silloin, kun omat voimat näyttävät loppuvan. Mutta ovatko ne todella lopussa - tai mihin ne ovat valuneet? Vai olemmeko vain kasvaneet turhan mukavuudenhaluisiksi ja hengellisesti laiskoiksi?

Moni saattaisi ajatella hengellisen laiskuuden tarkoittavan kirkossa käyntien tai rukouksiin käytetyn ajan vähäisyyttä, mutta sitä tulisi ehkä pikemminkin ajatella yleensä sisäisen ponnistelun ja omaehtoisen ajattelun laiminlyönniksi. Kirkossa työkseen kulkijat saattavat omaksua vaivaa näkemättä toisten ajatukset sellaisinaan ja koettavat sitten soveltaa niitä kaavamaisesti käytäntöön. Eckhart sanoi heidän kaltaisistaan, että “he ovat kyllä löytäneet tien, mutta kadottaneet Jumalan, joka on siihen kätkettynä.” Tai Nietzsche, että “Heidän polvensa palvovat, ja heidän kätensä ovat hyveen ylistystä, mutta heidän sydämensä ei tiedä siitä mitään.”

Ihminen on oppinut yhteisöelämässään siihen, että tietyin toimenpitein voi antaa itsestään toisille ihmisille yleisesti hyvänä pidetyn vaikutelman - joskus uskoa siihen jopa itsekin. Nietzsche kuvaa tavanomaiseen yhteisöelämään liittyvää ystävyyttä siten, että “kun ihminen haluaa kuulla hyvää itsestään, hän kutsuu todistajan, ja kun hän sitten on vietellyt tämän ajattelemaan hyvää itsestään - ajattelee hänkin hyvää itsestään.”

Tällaista mahdollisuutta “näyttää ulospäin joltakin” yritetään helposti soveltaa myös inhimillisen ja yli-inhimillisen suhteeseen, mutta meidän lienee siinä suhteessa syytä siteerata Paavalin sanoja, “Jumala ei salli itseään pilkattavan. Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää.” (Gal 6:7) Ja tuo johdattaa itämaiseen ajatteluun karman toiminnasta ihmisen elämää ohjaavana periaatteena, jonka sanotaan tuovan kunkin eteen hänelle parhaiten soveltuvan, sisäisen itsen salatuissa syvyyksissä muovautuneen oppimateriaalin omaksuttavaksi. Tavanomainen ihmisen suhtautuminen tähän periaatteeseen tulee ilmi myös Eckhartin opetuksissa, kun hän sanoo, että ihmiset kyllä rukoilevat, “tapahtukoon Sinun tahtosi”, mutta sen tapahtuessa he ovatkin kovin pahalla päällä.

Ihmisille näyttää olevan vaikeata löytää tasapainoa kohtaloon alistumisen ja turhanaikaisen kapinoinnin välillä. Joitakin itämaisia suuntauksia voitaneen arvostella siitä, että niissä katsotaan kaiken eteen tulevan olevan väistämätöntä kohtaloa, jonka muuttamiseksi ei kannata nähdä vähäisintäkään vaivaa. Länsimailla taas tulkitaan helposti kaikki ikävät asiat ympäristön tuotteiksi, joten muutosten pitäisi tapahtua aivan muualla kuin omassa sisikunnassa.

Nietzschen esittämä ”luoden lunastaminen” ansainnee hieman enemmän huomiota, mikäli otamme vakavasti karman toiminnan - sen, että tämänhetkiset tunteemme, ajatuksemme ja varsinaiset ulkoiset toimemme luovat tulevaisuuttamme - tahdomme sitä tai ei?

Tämänkin me voimme tulkita turhan suoraviivaisesti siten, että päädymme tekemään ainoastaan yleisesti hyväksi katsottavia tekosia - ja kuvittelemme jo melko pian ansaitsevamme paikan “ilmestyskirjan valkoviittaisten joukossa”, jotka ovat pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne karitsan veressä.

Tällä tavoin meistä tulisi “hyviä ihmisiä” ihmisten mitalla mitaten. Mutta tuollainen määritelmä nojaa ainoastaan inhimilliseen kokemukseen elämästä - siihen että täällä “mukava on yleensä mukavampaa kuin epämukava”!

Voimme kuvitella kykenevämme rakastamaan lähimmäistämme kuten itseämme, mutta todellisuudessa vain ulkonaisesti näyttää siltä. Ja me voimme kuvitella rakastavamme Jumalaa yli kaiken, mutta todellisuudessa rakastamme vain sitä hyvyyttä, jonka katsomme kohdistuvan itseemme ja läheisiimme Hänen taholtaan. Eckhartsanoo ihmisen rakastavan Jumalaansa samoin kuin lehmää - siltä odottamansa maidon takia?

Eräässä saarnassaan Eckhart sanoo puhuvansa ainoastaan hyvistä ihmisistä avatessaan Temppelin puhdistuksesta kertovan tarinan merkitystä:

Temppelin pihalla ostavat ja myyvät kuvasivat hänen mukaansa sellaisia, jotka suhtautuivat vakavasti uskonnon harjoittamiseen, mutta tekivät sitä palkkion toivossa. Tällaiset piti Jeesuksen - ikuisen hengen ilmentäjänä - ajaa pois Temppelistä, ihmisen sielusta - sillä vaikka sielu pohjimmiltaan olikin Eckhartin mukaan täysin Jumalan kaltaiseksi luotu, täytyi siitä poistaa kaikki ajallisuuden piirteet, että siinä voisi todella tapahtua mystinen Jumalan Pojan syntymä.

Kyyhkysiä myyville evankeliumin Jeesus ei ollut aivan yhtä ankara, vaan kehotti heitä viemään ne pois: näiden ihmisten Eckhart sanoo kuvaavan jo melko epäitsekkäästi työskenteleviä, mutta heitä vaivaavat vielä “ajalliset sidostumat ja vuorovesimäisyys, ilmiölliset käsitykset, jotka estävät heitä pääsemästä osallisiksi korkeimmasta totuudesta”; he eivät vielä olleet vapaita ajallisuudesta (saarna 6). Eckhartin saarnatekstin mukaan tuollainen uskonnollisuus “oli kyllä hyvää, mutta vielä puolinaista ja esteeksi koituvaa.”

Sielun perimmäinen, puhdas olemus on Eckhartin mukaan ainoa tila, missä inhimillinen ja jumalainen voivat kohdata silloin, kun ihminen lakkaa samaistumasta kaikkiin sielun voimien virtauksiin - eli tähän erillistyneeseen elämäntilaansa.

Ehkäpä tällaiseen sielunvoimien yhdentymiseen, tai koheesioon viittaa myös Nietzschen Zarathustra julistaessaan: “Minä opetin heidät yhdeksi tihentämään ja kokoon kantamaan sen, mitä ihmisessä on katkelmaa ja kaameata sattumaa.”

Tässä tarvitaan mitä ilmeisimmin syvemmän ymmärryksen kehittymistä, kaksijakoisen järjen eli manaksen eheytymistä - tuota Bennetin E4 –tasoista energiaa. Se on korkeamman tajuisuuden syntymistä, missä ihminen oivaltaa ilmiöiden suhteet ja keskinäisen merkityksen eikä tarkastele niitä vain erillisinä ajallisina ilmiöinä.

Pimeän keskiajan saarnamiesten piirissä kehiteltiin ohjeet saaman laatimiseksi, niin sanottu ars praedicandi, jonka mukaan saarna aloitettiin itse konkreettisella tekstillä, jatkettiin sen allegorisen merkityksen selittämisellä, jonka jälkeen siirryttiin asian moraaliseen merkitykseen, ja viimein siihen, miten teksti analogisesti liittyi ikuisiin, jumalallisiin asioihin.

Eckhartin saarnat käyvät hyvinä esimerkkeinä tästä esitystavasta siinäkin mielessä, että keskiajan puhujat eivät kiinnittäneet paljonkaan huomiota itse konkreettiseen tekstiin - mihin nykyisin usein pysähdytään! Ehkäpä tässä pohdintatavassa piilee myös jonkinlainen käytännön ohje siitä, miten jokainen voisi koettaa elämänkäsitystensä yhdentää – sitähän nuo saarnamiehetkin pyrkivät edistämään.

Kokemalla oppiminen, opitun ymmärtäminen, ja luovan oivaltamisen avulla poisoppiminen tämän suhteellisen koulun, muodollisen elämämme, aiheuttamista ehdollistumista - siinä jonkinlainen runko tietoisuuden evoluution kulun tarkastelemiseen.

Kristillisissä puitteissa tämä tarkastelu kuitenkin useimmiten törmää aikapulaan: kaiken olisi tapahduttava hyvin nopeasti - vain yhden elämän puitteissa. Ja arkipäivän havainto todistaa selkeästi sitä, etteivät ihmiset täältä poistuessaan täytä täydellisyyden mittapuita. Ei ole siten mikään ihme, että yhden elämän näkökulman tueksi on jouduttu kehittelemään mitä ihmeellisimpiä käsityksiä armosta - paikkamateriaaliksi kaikkiin niihin puutteisiin, mitä ilmenevään ihmisyyteen näyttää olennaisesti kuuluvan.

Itse evankeliumien vakuuttelut harvoista ja valituista, ahtaista porteista ja kaidoista teistä näyttävät kaikuneen kuuroille korville tai jääneen pahasti kirkkoisien ihmisläheisempien tulkintojen varjoon. Tulkintojen, jotka ammentavat sovituskäsityksensä juuri niistä, perinteisen juutalaisuuden lähteistä, joihin kristinuskon perustajaksi sanottu Jeesus itse suhtautui kovin kriittisesti - tunnetuin seurauksin! Sillä vanhojen, pyhiksi määriteltyjen asioiden kyseenalaistaminen on aina ollut riskialtista - sellainen järkyttää aina niihin itsensä samaistavien turvallisuuden tunnetta ja itsetuntoa, mikä heille on samaa kuin “pyhäin häväistys”.

Nietzsche varoittelee näistä, itseään kovin hyvinä pitävistä ihmisistä, koska “He ristiinnaulitsevat sen, joka kirjoittaa uusia arvoja uusiin tauluihin. Luovaa he eniten vihaavat: sitä joka särkee tauluja ja vanhoja arvoja. Hyvät näet - he eivät kykene luomaan.”

Tämä käsitys saattaa helposti tuntua liian kärjistetyltä, mutta meidän pitänee katsoa filosofin tarkoittaneen sitä, että hyvät ihmiset ovat usein oman “hyvän omatuntonsa vankeja” mm. siinä mielessä, että inhimilliset yleiset käsitykset hyvästä ja oikeasta rajoittavat ja kaventavat heidän ajatteluaan ja ymmärrystään. He eivät edes salli itselleen minkäänlaisia uusia oivalluksia - ainakaan mikäli sellaiset jollakin tavoin sotivat entisiä käsityksiä vastaan.

Monet ovat varmaan törmänneet tuollaisiin turvamuureihin, mikäli ovat koettaneet keskustella uskontoon liittyvistä asioista vähänkään totuttua rohkeammin esim. pappien tai voimakkaasti tunnustuksellisten ihmisten kanssa. Ehkä tämä Suomemme on uskonnollisten käsitysten pohdinnoissa vielä melkoinen kehitysmaa. Esimerkiksi Saksassa käytiin jo 1 800-luvun puolessa välissä julkista keskustelua kriittisen raamatuntulkinnan tiimoilta. Sellainen ei täällä ole vielä edes kunnolla alkanut!

Jos päädymme pohdinnoissamme siihen, että rajalinjaa inhimillisen ja jumalaisen välillä lähestytään silloin, kun ihminen on valmis jättämään taakseen kaikki samaistuksensa erillistyneeseen maailmaan ja minäänsä - niin mitä sitten on odotettavissa, ja onko silloin kaikki todella saatettu loppuun?

Itsestään tyhjentymisen ehdottomiin seuraamuksista Eckhart sanoo (saama 4), “ettei Jumala ole inhimillisen puusepän kaltainen, joka tekee työtä tai on sitä tekemättä aina harkintansa mukaan: Jumalan on toimittava - virrattava ihmissieluun silloin, kun Hän havaitsee ihmisen valmiiksi - aivan kuten aurinko ei voi pidättäytyä paistamasta selkeän päivän aikana.”

Tämä voitaisiin tietenkin asettaa kyseenalaiseksi sekä karmaattisin että armon olemukseen liittyvin perustein - niin että tyhjentymisen lisäksi edellytettäisiin valaistumisen toteutumiseen lisäksi suotuista karmaa - tai että vaadittaisiin pitkäaikaista armon anomista, että jumalainen kiinnittäisi huomiotaan inhimilliseen.

Uskoisin kyllä, ettei tässä pohjimmiltaan ole minkäänlaisia todellisia ristiriitaisuuksia, sillä täydellinen tyhjentyminen itsestään, omasta ego-tunteestaan edellyttää sitä, että ihmismieli on jo hyvin pitkään suuntautunut sisäänpäin - sisäistynyt, mitä voitaneen perustellusti kutsua myös armon anomiseksi. Näissä henkisissä ponnistuksissa ajaudutaan nimittäin tilaan, missä mikään ulkoinen ei enää vedä puoleensa, mutta sisäisen todellisesta luonteestakaan ei vielä ole sellaista omakohtaista, koettua tietoisuutta, joka antaisi täydellisen varmuuden koko mielen suuntauksen muuttamiseen. Nietzsche kuvaa tätä tilaa siten, että ihminen tuntee olevansa kuin “kahden tyhjyyden välille viritetty kysymysmerkki”.

Tällaisessa tilassa ihminen jo luonnostaan etsii tukea siltä suunnalta, sisältään, joka hänelle on ainoa mahdollinen, kaikkeen muuhun kun sillat ovat jo palaneet.

Mitä tulee sitten karmaattisen ajattelun tuomaan kritiikkiin, voitaneen ajatella, että tällaiseen tilaan ajautuminen sinänsä jo on osoitus siitä, etteivät karmaattiset syyt ole esteenä, koska ne muutoin vaikuttaisivat ja vaikeuttaisivat ulkoisen elämän kautta siten, ettei sisäistyminen voisi saavuttaa kovin syvää astetta.

Tyhjentymisen tila on siten ehdoton edellytys inhimillisen ja jumalaisen kohtaamiseen. Tunnustukselliset luterilaiset kristityt nousevat ehkä tällaisia väitteitä vastaan, koska ne viittaavat selvästi ”itsevanhurskauttamiseen”, mutta siinä he todistavat kiinnittävänsä enemmän huomiota tunnustuksiinsa kuin itse evankeliumien ydinsanomaan.

Toisaalta tämä tyhjentyminen ei asiana sinänsä tarkoita sitä, että ihminen olisi omin ponnistuksin yltänyt itse ehdottomaan jumaluuteen saakka - hän on vain tullut rikkaaksi ihmisyydestä ja valmis siitä kaikesta sisäisesti ja ehdoitta luopumaan. Elämä on jo hänelle kaiken mahdollisen antanut, ja hän on sen suhteellisen merkityksen tajunnut - ja absoluuttisen merkityksettömyyden ainakin aavistanut.

Ihminen on valmis ja kolkuttaa ikuisuuden porteilla, mutta hän ei itse kykene niitä avaamaan.

Voitaisiin näinkin vähäisten pohdintojen nojalla sanoa, että lähes kaikki veriset kiistat armon ja ansioiden osuudesta ihmisen autuutuksessa juontuvat erilaisten näkökantojen tolkuttomista ylikorostuksista. Ilmeisimmin ihmiseltä edellytetään - mikäli elämällä yleensä on edes suhteellista merkitystä - että hän on elämää kokenut, omaksunut ja ymmärtänyt aina siinä määrin, että hänen sisäinen satonsa kuvaannollisesti odottaa leikkaajaa. Silloin hän itse on sisäisesti valmis kaikesta ulkonaisesta täydellisesti irrottautumaan - ja jättämään kaiken siitä seuraavan suuren tuntemattoman varaan.

Jos armoa ja ansioita voitaisiinkin tarkastella toisensa sisään sulkevina periaatteina, jää ihmisten tekojen merkityksen pohdinta yhä keskeneräiseksi.

Sillä miltei aina jää tarkastelematta sellainen tekojen korostus, jota mm. Jaakobin kirjeet yrittävät nostaa esiin. Jaakob ensinnäkin sanoo sitä, että ihminen toimintansa seurausten kautta - siis pääasiassa kärsien - oppii kärsivällisyyttä, joka puhdistaa ja täydellistää hänen mieltään. Mutta todella jumalisen, vanhurskaan ihmisen toiminta tulisi kummuta suoraan jakamattoman hengen korkeuksista, koska “Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, taivaan tähtien Isältä, jonka luona ei mikään muutu, ei valo vaihdu varjoksi.” Jaakob viitannee siihen, että pelkkä ylhäältä syntyminenkään ei vielä riitä - sen hedelmät on vielä saatettava ilmennyksen piiriin.

Tätä voisi tarkoittaa myös Jeesuksen vertaus: “Ei kukaan sytytä lamppua ja sitten piilota sitä. Lampunjalkaan se pannaan, jotta sisään tulevat näkisivät valon.” (Luuk 11:33) Usein katsotaan tällaisten tarkoittavan lähinnä kirjoitetun sanan, evankeliumien julistamista tai sitten erilaisten inhimillisten kykyjen ja taipumusten käyttämistä lähimmäisten hyväksi - tai usein kiusaksi. Mutta varsinainen merkitys lienee siinä, että omakohtaisesti koettu korkeampi tietoisuus on kyettävä saattamaan ilmennyksen pariin - edistämään muiden ponnistuksia päämääräänsä kohden opastusta, esimerkkiä, valoa näyttäen.

Eckhart saamaa tästä julkeasti, “Jumala on tuotava alas, että ihminen voisi nousta ylös!” Millä hän tarkoittaa sitä, että ihmisen on tunkeuduttava aina Jumaluuden perimmäiseen Lähteeseen saakka - yli kaikkien jumalallistenkin ominaisuuksien, kolminaisuuden - jolloin vasta kaikki rajat äärellisen ja äärettömän välillä murtuvat. EhkäPaavalikin tarkoitti jotakin tällaista tilaa puhuessaan eläväksi tekevästä hengestä ihmisyyden lopullisena tavoitteena. Tai Nietzschen Zarathustra, jonka - tahtoessaan nähdä kaikkien olevaisten perustan ja taustan - on täytynyt nousta itseään ylemmäksi kunnes hänen omat tähtensäkin ovat häntä alempana. Viittaus tähtiin saattaisi tarkoittaa noita ihmistä ylemmiksi luokiteltuja hierarkioita, enkelikuntia (arkkienkeleiden mm. katsotaan jollakin tavoin liittyvän planeettoihin). Itsen yläpuoli varmaan kuvaa itsetöntä, ykseydellistä tilaa.

Evankeliumeissakin on joitakin hyvin omituisia lauseita, joiden voitaisiin ajatella viittaavan näihin jumalallisiin mysteereihin, kuten:

“Kun olette ylentäneet Ihmisen Pojan, silloin te ymmärrätte, että minä olen se, joka minä olen” (Joh 8:28). Tuohan mitä ilmeisimmin tarkoittaa tulemista tietoiseksi siitä, joka on se joka on! - Jumalasta! Monet kristityt saattavat väittää sen tarkoittavan sananmukaisesti Jeesuksen ylemmyyden tunnustamista: kenelle se riittää - riittäköön!

Vielä omituisempia jakeita löytyy Johannekselta vähän aikaisemmin:

“Niin kuin Mooses autiomaassa nosti käärmeen korkealle, niin on myös Ihmisen Poika korotettava, jotta jokainen, joka uskoo häneen, saisi iankaikkisen elämän” (Joh 3:14-15). Ihmisen Pojan korottamiseen liittyisi myös käärmeen ylös nostaminen! Tämä herättää itämaisiin oppeihin tutustuneissa helposti kuvan kundalinin herättämisestä, minkä sanotaan murtavan kaikki rajat inhimillisen ja jumalaisen väliltä. Analogia ainakin on osuva, kun lisäksi erämaakin liittyy symbolisesti niihin sielullisiin kokemuksiin, jotka on käytävä läpi. Mutta tämä ajatus jäänee vaille teologien puoltolauseita. He eivät varmaan hyväksyisi sitäkään tulkintaa, että Matteuksessa ja Luukkaassa sanonta, “mutta on tuleva minua väkevämpi, hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja tulella”, liittyisi tulen osalta jollakin tavoin itämaiseen käsitykseen kundalinista.

Kun katsomme niin evankeliumien kuin Nietzschen Zarathustran tapaa julistaa henkistä sanomaa, voimme vähänkin syvemmin asiaa pohtien epäillä sitä, olisiko joku opettaja todella koskaan puhunut juuri tuollaisia ilmauksia käyttäen:

“Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani”, kirjoittaa Johanneksen evankeliumi mahtipontisesti. Ja Zarathustra kertoo, kuinka hän heittää ihmismereen parhaan syöttinsä, itse onnensa, nähdäkseen eivätkö ihmiskalat opi tempomaan hänen onnessaan, kunnes heidän täytyy nousta hänen korkeuteensa. Sillä alusta alkaen hän sanoo olleensa vetävä, ylösvetävä, ylentävä, kasvattaja ja jalostaja, joka ei suotta sanonut itselleen: “Tule siksi, joka olet!” “Kuulkaa! Vaikka olette jumalia, kaikki tyynni Korkeimman poikia” (Ps 82:6), lausuu taas Jeesuksen siteeraama psalmi.

Omituisia tekstejä, mikäli niiden katsottaisiin olevan sitaatteja elävien persoonien puheista, mutta jopa raamatuntutkijatkin eräässä Jeesus-seminaarissa katsoivat, että esim. Johanneksen evankeliumissa lienee keskimäärin 0,5 % todella tarkalleen tekstin mukaisessa muodossa Jeesuksen lausumia sanoja - muun ollessa lähinnä muunnelmia ja jälkipolvien tulkintaa – usein symbolista esitystä henkisen kehityksen periaatteista.

Niin evankeliumeissa, kuin Zarathustrassakin tarkastellaan asioita hyvin korkeasta näkökulmasta - henkisten prinsiippien tasolta. Kristityt tietenkin nousevat vastarintaan ja sanovat evankeliumien olevan ennen kaikkea kertomusta Jumalan ainokaisen pojan vaelluksesta ja konkreettisesta pelastustehtävästä. Mutta vapaasti tulkiten hyvin monet muutkin uskonnolliset perussanomat ovat “Jumalan ainokaisen pojan pelastussanomaa” - viittauksia Kristokseen, buddhiin tai muihin, puhtaasti henkisiin arkkityyppeihin, joita jonkun henkilön katsotaan elämässään ilmentäneen - tai jonka elämään tuollaisten prinsiippien periaatteita on haluttu opetusmielessä liittää.

Zarathustraa pidetään yleensä Nietzschen hurjan, mielipuolisuuteen saakka ajautuneen pohdinnan tuloksena, mutta kirjaan paremmin syventyen voisi jopa väittää, ettei olisi ihme, jos ainakin osa siitä perustuisi omakohtaiseen henkiseen kokemiseen - johon myös hänen aivojensa suunnaton rasittuminen antaisi viitteitä.

Evankelistoja voitaisiin nykyisen tietämyksen nojalla varsin hyvin syyttää, ja tullaan syyttämäänkin, hyvin runsaista lainauksista, kuvittelusta ja ryhmäetuisista tulkinnoista, vaikka huomio todellisuudessa - henkisen edistyksen kannalta katsoen - tulisi kiinnittää siihen, miten toimivasti tekstit kertovat inhimillisen tietoisuuden sisäisen vaelluksen vaiheista ja edellytyksistä.

Eckhartin suhteen voimme olla melko varmoja tekstien autenttisuudesta - siitä, että ne ovat todellisen elävän henkilön melko tarkasti tuossa muodossa lausumia.

Joissakin kohdin voidaan saarnoissa nähdä viittauksia siitä, että Eckhart oli mahdollisesti itse opetuksensa todeksi elänyt, kuten (saarna 8): “Jos kykenisitte tiedostamaan minun sydämeni kautta, te ymmärtäisitte, että tämä sanomani on totta - ja että itse totuus sitä julistaa.” Monet tämänkin päivän kirkolliset julistajat ovat valmiita vakuuttamaan puhuvansa vain totta, koska he ovat ehdollistuneet kautta kirkon historian ajattelemaan, että raamatussa joka sana on jumalan inspiroimaa totuutta. He eivät ymmärrä, että totuus on jotakin aivan muuta kuin sanalliset, tai mitkään muutkaan rajallisen tietoisuuden ilmaukset parhaimmillaankaan.

Kuinka kaukana ihmiskunta kokonaisuutena sitten lienee todellisesta ihmisyyden tavoitteesta?

Ja kuinka helppoa sen saavuttamisen edistäminen näin informaatioyhteiskunnan aikana voisi olla?

Jos aloitamme viimemainitusta, voisi varmaan sanoa, että kohtaamamme informaatiotulva pysyttäytyy voittopuolisesti ihmisten tunteiden ja tavanomaisen järkeilyn alueilla: eli suuria tunteita ja pieniä ajatuksia - siitä yli mistä aita matalin - kansalle sitä, mitä sen enemmistö vaivaa näkemättä haluaa ottaa vastaan.

Eckhartin aikoihin ihmiset saattoivat tulla satojen kilometrien päästä jalkaisin kuuntelemaan kuuluisan saarnamiehen useimmiten verraten lyhyitä puheita! Vieläpä tavattoman vaikeita, äärimmäisiä asioita koskevia esityksiä, joiden sanoma todennäköisesti selvästi ylittäisi tämän päivän sivistyneeksi luonnehditun ihmisten valtaenemmistön sulatuskyvyn.

Kuinka suurta olikaan niiden antaumuksellisten ihmisten vaikutus suomalaiseen kulttuuriin, jotka satakunta vuotta sitten valoivat perustan kansallisen kulttuurimme identiteetille ja ihanteille - ja kuinka vaatimattomin median keinoin!

Voidaan varmaan väittää, että todella äärimmäiset henkiset asiat koskettavat ainoastaan harvoja ja valittuja, joille elämällä sinänsä ei enää ole mitään annettavaa, eikä paljon otettavaakaan - mikäli ajatellaan karmallisia velkoja.

Todellinen henkinen opetus lienee kautta aikojen annettu yksityisesti, vihityltä oppilaalle tai kokelaalle, mutta silti sanalliseen muotoon verhottu symbolinen esityskin todellisuuden luonteesta on aina näyttänyt herättävän vastakaikua ihmisten mielissä.

Kaikella arkkityyppisellä lienee jonkinlainen taipumus resonoida ihmisten sielujen salatuissa kerrostumissa - ja siinä mielessä informaation laatutekijät eivät tietenkään saisi jäädä varjoon, kuten nykyisin, kun tuijotetaan pelkästään katsojalukuja. Katsojaluvut heijastavat jo aikaisemmin - mutta aivan toisessa mielessä - mainittua kaltaisuuden periaatetta: ihmiset haluavat virikkeitä, jotka laadullisesti heille helpoiten soveltuvat. Mutta nämä mahdollisimman helposti nautittavat virikkeet eivät ole omiaan auttamaan sellaisen Bennetin kuvaaman muuntomekanismin syntyä, jossa energioiden muunnos korkeampitasoiseksi tulisi mahdolliseksi. Energiamuunnoksia tapahtuu tietenkin aina - koska elämä on sitä - mutta lähinnä katabolisia, alenevaan suuntaan johtavaa, kun ihmisten sallitaan rypeä pelkkien matalien virikkeistöjen parissa, eikä kehittyneimmille johdattajille anneta riittävästi tilaisuutta muokata tietoa rakentavaan muotoon.

Silloin elämä itse joutuu hakemaan muutosprosesseja synnyttävät ja edistävät tekijät kiertoteitä, ilmeisesti lähinnä kärsimysten kautta.

Mutta ajallisuudenkin puitteissa lienee silti runsaasti aikaa hitaaseen prosessiin, jonka on määrä saattaa ihminen takaisin alkuperäänsä, kuten Zarathustra toteaa, “satojen sielujen kautta minä kuljin tietäni ja satojen kehtojen ja synnytystuskien kautta. Monet jäähyväiset minä jo lausuin, minä tunnen sydäntä särkevät viimeiset hetket.”

Ja ajallisessa mielessä niin itämainen filosofia juurirotuineen kuin filosofi Nietzschekin suurine keskipäivineen on varsin yhtä mieltä jopa apostoli Paavalin kanssa siitä, että ihmiskunta on vaelluksessaan suunnilleen puolessavälissä: edennyt ulkoisen kokemisen suhteen äärimmilleen ja alkaa vasta sisäistää kokemaansa. Mutta kehitys tarvinnee aina edelläkävijöitä vaikuttamassa hapatuksen kaltaisesti, henkisinä entsyymeinä, muunnosmekanismien rakentajina omassa ja jäljessä kulkevien kehityksessä - muihin nähden “kahta astetta korkeammin energioin”.

Itämainen filosofia puhuu henkisen todellisuuden avautumisen erilaisista asteista, vihkimyksistä, joita voitaisiin ilmentää myös Bennetin energian muunnosperiaatteiden kautta: silloin muutokseen tarvittavaa kahta astetta korkeampaa energiaa kutsuttaisiin vihkiväksi mestariksi, lähtötasoa oppilaaksi, ja saavutettava taso määrittäisi luonnollisesti vihkimyksen asteen. Tämä ajattelutapa auttaisi myös ymmärtämään, miksi opettajan olisi syytä olla oppilastaan korkeammalla tasolla, mikäli jotakin todellista kohottavaa muutosta halutaan saada aikaan.

Vaikka vain harvat uskovat Nietzschen puhuneen vihkimyksistä, voidaan niitä Zarathustrassa varsin helposti havaita. Siinä kerrotaan ihmisen ensin tulevan kameliksi, eli oppivan kantamaan omat velvoitteensa tai karmansa pahemmin nurisematta; sitten leijonaksi, joka särkee vanhat taulut ja kirjoittaa tilalle uudet, omat - eli vie yksilöllisen kehityksensä äärimmilleen, ihmisen mittaan. Tätä tilaa matemaatikko Bennet tarkoittanee E4 tasoisilla tajuntaenergioilla, korkeamman manaksen, egon-tietoisuudella, ja Tuomaan evankeliumi Johanneksen kaltaisuudella.

Kolmas muutos tekee ihmisestä lapsen kaltaisen, luovan, uudelleen yhdentyneen olennon - ja tämä symbolihan löytyy kristillisistäkin teksteistä. Sille tosin näytetään antavan ehkä liiankin konkreettinen, lapsenomainen luonne. Jotkut papit puhuvat uskon kautta saatavasta lapseuden hengestä, kummemmin asiaa selittämättä. Takana väikkyy painotuksia tunnustuksellisen uskomisen suuntaan, missä kyselemiseen ja omaehtoiseen pohdintaan ei anneta sijaa. Lasta ei haluta käsittää symbolisesti, aikuiseen nähden yksinkertaisempana, kokonaisvaltaisempana, jopa ykseydellisempänä, jonka mieli ei vielä ole niin moneen suuntaan hajautunut - sekä ajatuksellisesti puhtaampana, vähemmän taka-ajatuksia viljelevänä olentona.

En tiedä milloin meilläkin aletaan ottaa se, raamatun asiantuntijoiden keskuudessa jo yleisesti tunnustettu asia vakavasti huomioon, että raamattua on jo aivan liian kauan tulkittu historiallisesti luotettavana, konkreettisena, vieläpä sanatarkasti otettavana, “inspiroituna” kirjana, jossa joka sana on totta - mutta joka kuitenkin on ilmiselvästi jo alun perin kirjoitettukin tulkinnaksi, symbolisesti tulkittavaan muotoon - paljonkaan välittämättä siitä, tai jopa tietämättömänä siitä, mitä todella on joskus tapahtunut.

Tässä käsiteltävänä ollut aihe voitaneen vielä tiivistää Johanneksen evankeliumin lauseeseen: “Jos te pysytte uskollisina minun sanalleni, te olette todella opetuslapsiani. Te opitte tuntemaan totuuden, ja totuus tekee teistä vapaita.” (Joh 8:32)

Uskollinen sanalle eli opetuksille merkinnee sitä, että ihminen ymmärtää henkisyyden merkityksen ja pitää sitä elämänsä tärkeimpänä perustana. Hänestä tulee Johanneksen kaltainen, Bennetin E4 tajuntaenergioita käyttävä vastuullinen yksilö, Nietzschen “korkeampi ihminen”, joka vasta lienee oikeutettu saamaan apua todella henkisellä tavalla, henkiseltä tasolta. Hän on oikeutettu yhdistävän, kaikkiallisen rakkauden energian E2 vaikutuksille - jota opetuslapseuskin tarkoittanee. Vaikka luova energia intuitiivisine vaikutuksineen olisikin ollut kohottamassa inhimillistä tietoisuutta sensitiivitasolta P3 ensimmäiselle kosmiselle tasolle, ei se ennen toiseksi korkeimman jumalallisen laadun vaikutusta vielä voi toimia todellisena tietoisuuden lähtökohtana, pysyvänä tietoisuuden tasona, totuuden vapauttavana tasona.

Evankeliumi lupaa totuuden saavuttaneelle vapauden, mutta mistä se vapauttaa? Kristityt voivat vastata sen vapauttavan synnistä, synnin orjuudesta, tai “vihollisesta viimeisestä”, kuolemasta - ja siirtävän ihmisen sitten ikuisesti Vapahtajansa jalkojen juureen. Miksipä ettei - buddhalaiset ja muut jälleensyntymiseen uskovat sanoisivat sen vapauttavan syntymisten alinomaisesta kierteestä - tai ainakin sellaiseen tavallisesti liittyvistä katkoksista tietoisuudessa. Zarathustra sanoo, että se syiden solmu, johon hän on kietoutunut, luo hänet uudelleen ja tuo takaisin tähän elämään ... tarkoituksena kerran luoden lunastaa kaikki mennyt kokemus tahtoperäiseksi: niin että oma tahto ja todellinen luova tahto ovat samaa olemusta, edellisen antaessa ehdoitta tilansa jälkimmäiselle.

Vapaus äärimmäisessä mielessä tarkoittanee ehdotonta olemassaoloa ilman “sinua ja minua” tai muutakaan erilaistunutta. Se merkitsee äärimmäistä kaltaisuutta, elämää itsessään - kuten Zarathusta lausuu: “Minä elän omassa valossani ja juon takaisin itseeni ne liekit, jotka minusta leimahtavat.

Ja ihmisen mitan on todella ylittänyt hän, joka voi Zarathustran sanoin lausua:

“Paljon aurinkoja kiertää autiossa avaruudessa: kaikelle, mikä on pimeää, ne puhuvat valollansa - minulle ne ovat vaiti!”

Tai Johanneksen evankeliumin sanoin: ”Niin kuin Isällä on elämä itsessänsä, niin hän on antanut elämän myös Pojalle, niin että myös hänellä on elämä itsessänsä.”

Lisää filosofi Nietschen ajatuksista englanniksi:

tästä