Pyhät sodat ja torat?

Pyhät sodat pyhine marttyyreineen ovat valitettava osa nykyistäkin aikaa. Huomio on luonnollisesti kiinnittynyt äärimuslimien suorittamiin silmittömiin hirmutekoihin, mutta lienee syytä muistaa, ettei ajatusmuoto ole uusi – ei edes Uudelta Ajalta, vaan se on ilmentynyt kristillisessäkin kulttuurissa eri muodoissa koko sen historian ajan.

Marttyyriuden käsite taottiin raudanlujaksi kristillisen kirkon jäseniä kohdanneiden vainojen aikaan. Silloin tuotiin voimakkaasti esille myös ajatus marttyyriuden tuottamasta ikuisesta autuudesta:

Kirkkoisä Tertullianus kirjoittaa: "Sinun tulee ottaa ristisi ja kantaa se Mestarisi jäljessä ... ainoa avain paratiisiin on oman elämäsi veri." (De Anima, 55).

Tai ..."että hän saisi Jumalalta täyden anteeksiannon, antamalla vaihtokaupassa oman verensä" (Apology, 50).

Polykarpuksen marttyyriuden puhdasoppisissa selostuksissa lausutaan myös varsin vakuuttavasti: "Yhden tunnin kärsimyksen kautta he lunastavat itselleen iankaikkisen elämän." (Polykarpuksen marttyyrius, Kristityt Marttyyrit, 4-5).

Tällaisella ajattelulla oli myös runsaasti arvostelijoita, ennen kaikkea ns. gnostilaisia, jotka katsoivat monien marttyyreiksi heittäytyneiden menettäneen todellisen mahdollisuutensa kasvaa sisäisesti omaa autuutusta kohden.

Mutta niin silloin, kuin tänäkin päivänä kuoleman halveksunta herättää ihmisten kiinnostusta – se kun puhuu kieltä, jota ihmiset yleisimmin ymmärtävät: tunteen kieltä. Tunteen vallassa ei useinkaan vaivauduta tarkastelemaan ilmiön eettistä tai moraalista kantavuutta, saatikka filosofisia ulottuvuuksia – jollaisista puutteista alkuvuosisatojen toisinajattelijat esittivät kritiikkiä.

Miten voi pyyteellinen toimi (autuuteen pääsyn halu) nostaa sisäisesti vajavaisen ihmisen kaiken inhimillisen ylittävään ajattomaan tilaan? Ei mitenkään!, vastaisivat gnostikot, ja heidän tapaansa hyvin monet myöhemmätkin ajattelijat. Tietenkin voi, vakuuttaisivat alkuvuosisatojen puhdasoppiset, onhan se selvää ja konkreettista Kristuksen jalanjälkien seuraamista! Evankelistat saattoivat jo värittää Jeesuksen toimintaa ja opetuksia koskevia tekstejään kirjoitusajankohdan vaatimuksia ja uhkia vastaavaan muotoon, jolloin Jeesuksen opetusten seuraaminen tulkittaisiin lähinnä hänen fyysisen kohtalonsa jakamiseksi.

Ei tietenkään ole syytä asettaa kyseenalaiseksi uhrialttiuden ajatusta puhtaimmillaan – silloin, kun siihen ei sisälly tietoisia tai tiedostamattomia itsekkäitä taka-ajatuksia, vaan uhrautumisen tarve syntyy luonnollisessa tilanteessa ja kestää kriittisenkin eettis-moraalisen tarkastelun. Mutta uskonnollisten auktoriteettien iskostamat kiintoajatukset sellaisenaan eivät ole yleisesti riittävä peruste autuaaksi julistamisille.

On ymmärrettävää, että uskontojen parissa on kehitelty kauniita näkemyksiä äärimmäisen autuuden tiloista – valitettavasti kuvauksissa ei ole huomioitu sellaisten ihmisten ilmauksia, joilla todennäköisimmin on ollut omakohtaista kokemusta kyseisistä käsittämättömistä tiloista tai tilasta. Inhimillinen mielikuvitus on luonut kristallivirtoja harpunsoittajineen, veisaamisineen ja ylistämisineen. Musliminuoria kannustetaan suorittamaan joukkomurhia kertomalla heille ihanista neitseistä, joita he pian pääsevät kokeilemaan! Agitaattorit jättänevät kertomatta, ettei taivaallisissa tiloissa enää edes ole fyysistä ruumista, joten neitseet saanevat pitää aarteensa – mikäli joku kykenisikin salakuljettamaan ikuisesti puhtaaseen ja erillistymättömään tilaan omat lihalliset himonsa ja niiden tyydytysvälineet!

Johanneksen evankeliumin mainitsema ”yhtä oleminen” tuottaa ajatuksena suunnattomia vaikeuksia erilliseen elämään ehdollistuneelle mielelle. Se tulkitaan niin yhtymiseksi kuin sosiaaliseksi samaistumiseksikin, vaikka se pitäisi pikemminkin katsoa ei-minkään inhimillisen kaltaisuudeksi: sisäisesti jumalalliseen yhdistyneeksi (samoin kuin ilmeisesti Jeesus itse oli!). Ja vain jumalassa on todellinen pelastus kaiken muun johtaessa ehkä vain olemassaolon uusiin ehdollisiin ulottuvuuksiin (kuoleman jälkeisiin itsekohtaisiin tiloihin – tuoneloihin!).

Sodan ja muun väkivallan pyhityksen esikuvia voimme helposti löytää Vanhasta Testamentista, missä vihittiin ”miekan kärjellä tuhon omiksi”, jumalattomuutensa takia sellaiset yhteisöt, jotka olivat jollakin tavoin vaaraksi valitun kansa identiteetille. Ja jos katsomme tarkasti, perusteltiin jumalallisella oikeutuksella usein myös tilanteita, joissa juutalaiset olivat selkeästi hyökkäävänä osapuolena tielleen osuneen yhteisön suhteen. Mooseksen kirjoista näkee, että kansallisen ominaisleimaisuuden puolustamisessa kaikki keinot ovat sallittuja – ja parhaana valttikorttina käytetään jumalallisiksi väitettyjä määräyksiä tai lupauksia. Taistelu jumalan puolella ja puolesta kuviteltua paholaista tai hänen asiaansa ajavia vastaan on aina toiminut hyvänä motiivina mitä suurimpiin julmuuksiinkin – typeryyksistä puhumattakaan!

Pyhän vihan kristillinen ymmärtäminen juontuu lähinnä vanhasta juutalaisesta perinteestä – siitä, jota vastustamaan kristittyjen vapahtaja monta kertaa nousi. Jo Paavalin aikoihin ilmeni muodostuneissa seurakunnissa juutalaistamissuuntauksia, jotka lienevät jatkuneen ainakin kahden ensimmäisen kristillisen vuosisadan ajan. Tämä voidaan päätellä siitä, että alun perin monissa seurakunnissa on vallinnut verraten suuri tasa-arvo etenkin naisten ja miesten välillä. Toisen vuosisadan loppuun mennessä lähes kaikkialla oli vallassa sukupuolet erotteleva synagogakulttuuri, sekä selkeä jako maallikoihin ja papistoon. Sukupuolisyrjinnän edistäminen on usein väärin perustein laitettu Paavalin hartioille. Hän ei kuitenkaan ole ns. paimenkirjeiden kirjoittaja, joista voimakkaimmat antifeministiset julistukset on poimittavissa. Paavali tekee toki erotuksen eriasteisen käsityskyvyn omaavien seurakuntalaisten välille – ja näin tehdessään hän usein käyttää helposti väärin tulkittavia kielikuvia.

Kristillisyyteen alkoi kasvaa jo evankeliumien kirjoittamisen yhteydessä piirre leimata kaikki oman ajattelun ja intressien vastainen ”saatanalliseksi”. Ehkä sellainen on ymmärrettävää, kun otetaan huomioon aloittavan uskonsuuntauksen tarve korostaa omaa oikeutustaan uhanalaisissa oloissa. Yleensähän alhainen erilaisuuden sieto kertoo lähinnä heikosta itsetunnosta. Suvaitsemattomuutta ilmeni yhä enenevästi silloin, kun osa kirkosta muodosti kiinteän organisaation ja tarkasti rajatun opin.

Väkivaltaisuus nousi pintaa siinä vaiheessa, kun kirkko sai taakseen maallisen väkivaltakoneiston, keisari Theodosiuksen aikaan, jolloin entinen vainottu osoittautui taipuvaiseksi käymään käsiksi jopa kanssakristittyihinsä pienten aatteellisten erimielisyyksien johdosta. On merkillistä, että juuri aatteellisissa asioissa ihmiset ovat ottaneet tavakseen hakea omien ajatustensa tueksi jumalallisia oikeutuksia ja samalla kärjistää pienetkin erimielisyydet aivan eri tasolle kuin mitä jokapäiväisten asioiden puitteissa ilmenevät erilaiset käsitykset saavat aikaan. Ehkä asiantilan selittää osittain se, että uskonnollisia käsityksiä ei voida aina perustella järkeen käyvillä, luonnollisilla väittämillä, joten kyseenalaistamisen välttämiseksi on tarpeen vetää esiin auktoriteetteja, jotka eivät kaipaa järkiperusteita.

Olisi ollut mahdollista, että kirkko vakiintuessaan ja kasvaessaan olisi kehittynyt vapaamielisempään suuntaan, kun sen ei enää olisi tarvinnut pitää poikkeavia käsityksiä uhkana olemassaololleen. Mutta historia kertoo toisenlaisesta kehityksestä: jakautumisesta, toisinajattelijoiden (ns. kerettiläisten) vainoista, ristiretkiksi naamioiduista valloituksista ja uskonsodiksi kutsutuista, vuosikymmeniä kestäneistä selkkauksista.

Varhaiset seurakunnat saivat roomalaisten taholta ansaittua arvostusta siitä, että ne huolehtivat heikommistaan, osoittivat lähimmäisen rakkautta. Valitettavasti tästä ei kuitenkaan tullut kristillisyyden vallitseva piirre, vaan se painui pannajulistusten ja Babylonin huoraksi nimittelyiden alle sekä sekoittui ihmisveren ja palavan lihan kuvottaviin tuoksuihin. Missä on tämän päivän kristillinen rakkaus, kun oranialaiset juhlivat pyhää voittoaan toisista kristityistä tietoisesti riitaa haastavine marsseineen?

Jos tarkastelemme Uuden Testamentin sanomaa, voimme helposti päätellä ainakin sen, ettei viha ole milloinkaan oikeutettua. On sitten täysin eri asia, kuinka tulkitsemme välivallan käytön oikeutusta tietyissä tilanteissa, kuten kansan tai yhteisön elinoikeuksien puolustamisessa sortoa ja mielivaltaa vastaan. Lisäksi kysymyksiä aiheuttaa se, miten rangaista rikollisia, tai mitkä ovat voimankäytön rajat normaalissa kasvatustyössä. Toisen posken kääntäminen on joillekin idealisteille ainoa oikea tapa harjoittaa jumalallista rakkautta – hankkia itselleen ”taivaspisteitä”- mutta on myös mahdollista tulkita Jeesuksen opetukset asiasta siten, että on kyseessä vihattoman ja välivallattoman mielentilan saavuttaminen ja ylläpitäminen. Se miten ihmisen tulee konkreettisissa tilanteissa konkreettisesti käyttäytyä määräytyy sen mukaan, mikä johtaa toisten asianosaisten henkisen kehityksen kannalta suotuisimpaan tulokseen. Toisen posken kääntäminen kategorisena toimena olisi usein toisen tietoista nöyryyttämistä – siis henkistä väkivaltaa, joka olisi myös omiaan antamaan vääristellyn kuvan harjoittajansa omasta todellisesta, moraalisesta tilasta. ”Te olette isästä perkeleestä … mene pois saatana” … ovat esimerkkejä siitä, miten Jeesus itse ilmaisi selkeästi käsityksensä siitä, että toiset olivat väärillä jäljillä (mikäli nämä eivät ole myöhempiä kärjistyksiä) – eivät esimerkkejä pyhästä vihasta! Onhan hyvin oletettavaa, että me ihmiset toimimme täällä maallisessa yhteiselämässä hiomakivinä toisillemme. Ongelmia syntyy lähinnä siitä, että jotkut katsovat olevansa niin puhdasoppisen kauniiksi hiottuja, ettei heitä saa enää yksikään poikkeava särmä koskettaa.

Ihmiskehityksen onneksi käy usein niin, että muut antavat näiden itse itseään varjelevien vaipua omaan rauhaansa, yhä pienenevän piirin omahyväiseen tilaan, joka koskettaa tavallista arjen sankaria tai itsenäisesti ajattelevaa ihmistä ainoastaan tilapäisten perinteisten rituaalien: ristiäisten, häiden, hautajaisten tai konfirmaatioiden vaatiman pakonomaisen ajan.

Toivottavasti kehitys ajan mittaan johtaa siihen, että kynnys jumalallisen oikeutuksen esiin nostamiselle asettuisi niin korkealle, ettei sitä kukaan uskaltaisi edes esittää – ja että vaaran uhatessa meillä Suomessakin turvauduttaisiin mieluummin runoilija Uuno Kailaan ylevän hengen sanoittamaan virteen ”Siunaa ja varjele meitä”, kuin Lutherin mahtipontiseen sanoitukseen ”Jumala ompi linnamme” (siis ainoastaan meidän linnamme!).