Köyhät ja yksinkertaiset

"Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta”, vakuuttaa Vuorisaarnan alku arvoituksellisesti - ja monet ovat heittäytyneet toisten almujen varaan ansaitakseen itselleen autuuden. Suuri osa on tehnyt tämän siten itsekkäistä syistä, minkä sinänsä pitäisi herättää epäilyksiä toiminnan tulostenkin suhteen.

Usein tämä kehotus on tulkittu tarkoittavan vain aineellisista asioista irrottautumista. Kehotusta on noudatettu yksinkertaisesti - ajattelematta sen todellista merkitystä. Hengessä köyhänä oleminen tarkoittanee mielen täydellistä vapautumista ulkonaisten kohteiden omistamisen tarpeesta. Silloin sisäinen elämä on rakentunut niin rikkaaksi, ettei minkäänlaisten nautintojen hakeminen ole välttämätöntä. Nautinnot täytyy tulkita varsin laajasti, käsittäen kaikki aineellisten asioiden kautta saatavat, kuin myös psyykkiset kohteet ihmissuhteineen, vallan ja kunnian tavoitteluineen.

Tietenkään hengellinen köyhyys ei välttämättä tarkoita eristäytymistä kaikista ulkoisen elämän kohteista, joskin näin on usein menetelty asketismin ja luostarilaitoksen historiassa. Eristäytyminen sinänsä poistaa suuren osan maailman houkutuksista ja saa ihmisen helposti luulemaan, että hän on päässyt eroon heikkouksistaan, kun ne itse asiassa vain pysyvät piilossa luonnollisten koetusten puuttuessa.

Järjestäytynyt uskonnollisuus sivuuttaa turhan kevyesti Uuden Testamentin vaatimukset sisäisestä puhtaudesta ja tyytyy ulkoisen käyttäytymisen muokkaamiseen yleisesti hyvänä pidetyn suuntaiseksi. Yhteisön sosiaalinen paine syrjäyttää varoitukset ulkokultaisuudesta, eikä tilannetta korjaa sekään, että omien tuntemuksien ja ajatusmaailman puhdistamisen aikomus katsotaan jopa harhaoppiseksi luonnehdituksi ”itsevanhurskautukseksi”!

Tässäkin on hyvä muistaa terve järki, ettei kävisi niin kuin Mestari Eckhart varoittelee keskiaikana - että ihminen löytää tien, mutta kadottaa jumalan, joka on siihen kätkettynä! Tasapainon saavuttaminen pelkän uskomisen ja omakohtaisten ponnisteluiden välillä ei ole mikään itsestään selvyys.

Jo uskon käsite sinänsä voidaan ymmärtää kovin monella tavoin: kuten uskomisena ulkonaiseen (annettuun) sanaan tai luottamisena siihen vakaumukseen, joka aikojen saatossa kasvaa ja kumpuaa omassa sisäisyydessä (kreikan usko-sana ’pistis’ viittaisi lähinnä jälkimmäisen tulkinnan suuntaan).

Ihmisillä on taipumus laskea rima niin alas, että sen voi itse ilman suuria ponnistuksia ylittää. Jos jotkut tahtovat korottaa sitä ylemmäksi, leimataan heidät helposti harhaoppisiksi, koska heidän katsotaan horjuttavan muiden turvallisuuden tunnetta.

Monet juutalaiset uskonoppineet eivät pitäneet Jeesuksesta juuri siitä syystä, että hän asetti ankaria sisäisiä kriteereitä, vaatien lapsen kaltaista mielen puhtautta ja sellaista teeskentelemätöntä myötätuntoa, joka ei katso henkilöön! Juutalaisia ei todellakaan voitane syyttää uskonnollisuuden puutteesta, mutta Jeesus arvostelikin heidän pitäytymistään muodollisissa puitteissa, lain kirjaimellisessa noudattamisessa (samaan puuttui myös Paavali). Tällä tavoin ihmisestä voi tulla pelkkä uskonnollinen roolihahmo, jonka sisäinen elämä ei todellisuudessa avaudu ja syvene siten, että uskonnollisuus johtaisi johonkin mielekkääseen - tai jopa mielen ylittävään suuntaan.

Uuden Testamentin yksi ydinsanoma lienee juuri siinä, että hengellisesti ihmistä arvostellaan hänen sisäisen, todellisemman olemuksen mukaan, eikä hän voi näytellen harhauttaa muita kuin itseään ja toisia ihmisiä (joista ensimmäinen kohde on vakavin tapaus).

Hengellinen köyhyys tulkitaan joskus jopa mielen vajavuudeksi, yksinkertaisuudeksi. Puhutaan hieman ’autuaista’ tai ’pyhistä ja yksinkertaisista’! Tällainen mielen heikon suorituskyvyn rinnastaminen äärimmäisiin hengellisiin tiloihin on perusteltavissa ainoastaan typeryydellä, joka lähentelee jumalanpilkkaa (mikäli jotakin yksinkertaisuudessaan ehdottoman jakamatonta ja loukkaamatonta yleensä voitaisiin pilkata)! Hengellinen (pikemminkin hengen) yksinkertaisuushan lienee kaikessa käsittämättömyydessään kaiken uskonnollisuuden äärimmäinen tavoite: yhtä oleminen itse tosiolevan, jumalan kanssa (että hekin yhtä olisivat…). Yksinkertaisuus äärimmäisessä mielessä on ajallisen moninaisuuden, jakautuneisuuden ja erillistymisen vastakohta. Tällöin yhdellä tarkoitetaan ehdotonta täydellisyyttä, joka ei ole ajan ja tilan rajoitusten piirissä. Se on ainoata todella olemassa olevaa, ikuisesti muuttumatonta, todellista ”taivasten valtakuntaa” (enemmän ja vähemmän tilapäisten ”taivaalliseksi kuvattujen tilojen” tuolla puolen - paremmin sanoen sisäisesti niissäkin!).

Ihmisten käsitykset taivaasta ovat yleensä vain maallisen elämän ehdollistumiin pohjautuvia fantasioita, ikuiseksi kuviteltua ideaalista maallista elämää. Tällaiset kuvitelmat sinänsä puhuvat omaa kieltää siitä, että ihminen ei ole kypsä irrottautumaan omista inhimillisistä rajoituksistaan, vaan haluaa yhä, ”ensimmäisen Adamin tapaan”, ammentaa oppinsa aineellisia ja psyykkisiä virikkeitä kokien!

Negatiivisella tavoin yksinkertaistetut käsitykset taivaasta - saati pelottelumielessä rakennetut kuvat helvetistä - ovat luoneet pääasiassa pelkoa, elämistä kuvitelmissa, tai uskonnollisten asioiden torjuntaa. Ne eivät ota huomioon ihmisten ajattelussa tapahtuneita muutoksia eivätkä edes sitä kritiikkiä, mitä niiden suhteen on kautta historian esitetty.

Ehkä olisi parempi pohtia kiihkottomasti ja dogmeista vapaasti mahdollisia erilaisia taivaallisia tiloja, psyykkisiä kuolemanjälkeisiä olomuotoja, sekä tietoisuuden kehityksen lopullisen kukinnon saavuttamista vasta kaiken mahdollisen sisäistämisen armollisena tuloksena.

Ehkäpä elämä ei ole luonteeltaan niin vastakohtaiseksi polarisoitunutta kuin yleensä esitetään. Maallisen elämän jatkuminen saattaa olla hyvin luonnollista ja yksilöllisesti ”räätälöityä” kunkin oman ”taivaallisen isän”, henkisen perusolemuksen ehdottoman ymmärryksen puitteissa.

Ehkä emme milloinkaan kohtaa todellisia helvetillisiä tiloja muualla kuin unissamme, tai ihmismielen luomissa maallisissa puitteissa.

Toisaalta meille on opetettu myös kaksijakoinen kuva ihmisestä, jolla on henki ruumiissaan. Tämäkin olisi parempi korvata kolmijakoisella käsitteistöllä: henki, sielu ja ruumis, jossa henki on ehdotonta ja ikuista (jota ei voi vahingoittaa), sielu ehdollista (jonka kehitysmahdollisuuksiin voi vaikuttaa), sekä ruumis pelkkä ohimenevä heijastusväline tietoisuuden kehittymistä varten. Tämäkin jaottelu on kovin karkea jättäen huomiotta mm. mielen.

Mieli luetaan joissakin ajatussuunnissa fyysisen ruumiin ajalliseksi seuralaiseksi ja siten luonteeltaan häviäväksi. Tätä puoltaisi osaltaan arkihavainto siitä, että suuri osa mielen toiminnoista perustuu maallisen elämänkokemuksen luomiin ehdollistumiin, joiden funktio lienee pääasiassa maallinen (palvelevat vain maallisen kaltaista elämän muotoa). Kuva on todennäköisesti vääristynyt, koska jokapäiväinen inhimillinen havainto ei rekisteröi eikä kykene laadullisesti erittelemään niitä muutoksia, joita tapahtuu ihmisen ymmärryskyvyssä – saatikka sanomaan, millaisilla muutoksilla on mahdollisesti sielullista, ja sen kautta henkistä (taivaallista) merkitystä!