Jokainen ihminen on kukonlaulun arvoinen!

Kukonlaulu yhdistetään aikaiseen herätykseen, missä mielessä se soveltuu symboloimaan ihmisen tarvetta pitää tajuntansa kehityksen kannalta riittävässä määrin hereillä. Tietoisena olo lienee ainoa keino kasvaa kerran ylistyslaulun arvoiseksi – sellaiseksi, joka kelpaa esimerkiksi ja edelläkävijäksi tietään etsiville.

Mutta ihminen haluaa laulaa lähinnä kaltaisistaan, jotta hän voi kohdistaa sanat ja sävelet itseensä ja tuudittautua sen harhan valtaan, että hän vastaa jo kaikkia ihmiselle asetettavia mittapuita. Ihmiskorva kuulee mielellään lauluja, jotka vakuuttavat, ettei hänen tarvitse muuttua missään olennaisessa suhteessa. Ihminen tahtoo pitää kiinni ja lisätä sellaisia asioita, joiden varassa hänen identiteettinsä seisoo tai kaatuu. Jotkut hakevat vaurautta, toiset valtaa tai kunniaa, tai millaista huomiota tahansa, tunteakseen itsensä tarpeelliseksi ja elämäntapansa oikeutetuksi.

Vaikka ihmismieli tavallisesti on taipuvainen laiskuuteen ja mukavuudenhaluun, eivät kaikki tietenkään ole toiminnallisesti passiivisia, vaan ponnistelevat kovasti tärkeiksi katsomiaan tavoitteita kohden.

Hengellinen laiskuus on kaikkein yleisin ja vaikeimmin havaittava laiskuuden laji: ihmiset eivät vaivaudu paneutumaan omakohtaisesti ja syvällisesti elämän olennaisimpiin perusasioihin. Mikä on elämän ja kuoleman tarkoitus yleiseltä ja omalta kannalta tarkastellen? Miten tarkoitusta voidaan parhaiten edistää?

Aleksis Kivi saattoi Nummisuutareissaan luodata ihmisten tavanomaisia käsityksiä elämän tarkoituksista pannessaan Eskon kuvaamaan häiden tarkoitusta sanoin: ”peli ja musiikki, ja palavat olkilyhteet aidanseipäissä!” Tänä päivänä kyseinen määritelmä pitänee turhankin usein paikkansa.

Apostoli Paavali oli aikoinaan syventynyt ihmiskunnan olemukseen ja tilaan todeten sen olleen lähes lähtökuopissaan: ihmiset olivat yhä pelkästään ehdollisia sieluja, joissa tosin piili mahdollisuus kehittyä kohti luovaa, henkisessäkin mielessä elävää olentoa.

Vain ani harvat lienevät vieläkään laulun arvoisia, mikäli rima kohotetaan tasolle, missä ihminen todella on ratkaissut olemisensa arvoitukset ja kelpaa siten kyseisissä asioissa oppaaksi muille. Näitä harvoja voitaisiin kutsua myös kukoiksi, jotka koettavat herätellä sellaisten ihmisten henkistä tietoisuutta, jotka ovat valmistaneet itsensä heräämiseen kykeneviksi.

Tuomaan evankeliumissa on sanonta: ”Minä valitsen teidät, yhden tuhannesta ja kaksi kymmenestä tuhannesta, ja valitut tulevat seisomaan yhtenä ainoana.” Jos tulkitsemme tämän siten, että opetuslapseuteen (kokelaaksi) kelvollisia löytyy noin yksi tuhannesta, ja että heistä vain kaksi kymmenestätuhannesta saavuttaa tavoitteen: pyhäin yhteyden, kaikkiallisen, yli-inhimillisen tietoisuuden, voidaan päätellä, että keskimäärin ainoastaan yksi ihminen viidestä miljoonasta on kykenevä saavuttamaan ihmisyyden korkeimman tavoitteen.

On ilmeistä, ettei mikään sivistys automaattisesti johda todellisten tietäjien esiinmarssiin, vaikka koulutuksen ja kulttuurin periaatteessa tulisi antaa ymmärryksen kasvun tarvitsemaa ravintoa. Ihmisyyden korkeimpiin kukintoihin johtavat prosessit toiminevat paljon syvemmällä ja erilaisella aikakäsitteistöllä kuin mihin mikään muodollinen koulutusjärjestelmä voi yltää. Miten muuten ymmärtäisimme Paavalin toteamuksen kaikkien kerran tulemisesta viimeisen Adamin kaltaisiksi, kuin että se ei tapahdu muutamassa vuosikymmenessä, vaan on suunnattoman pitkän tietoisuuden kehityksen tulosta - ja että kehityksen täytyy tapahtua jossakin persoonallisen minä-käsityksen ylittävässä tilassa. Sillä mikäli inhimillisyyden täysi kukinto olisi saavutettavissa pienessä ajassa, ilmenisi sellaista huomattavasti enemmän kuin mitä selvä arkihavainto osoittaa.

Laulakaamme siis sytyttäviä kannustuslauluja niille, jotka etsivät tarkoitustaan, ja ylistystä niille harvoille, jotka ovat päässeet perille.