JÄLLEENSYNTYMÄTTÖMYYDESTÄ

Itämaisten uskontojen yhteydessä on tapana puhua jälleensyntymisestä, tai sielunvaeltamisesta. Käsitetään, että persoonallinen tajunta vaihtaa joskus ruumiillisen kuoleman jälkeen uuteen kehoon ja ympäristöön – jonkinlaisen palkkiojärjestelmän nojalla.

Mutta onko tällaiseen ajattelutapaan perusteita, vai voitaisiinko asiaa tulkita aivan toisin?

Tiedämme, että jotkut harvat persoonat ovat vakuuttaneet muistavansa entisen elämänsä, ja asialle on löytynyt todistusaineistoakin. Mutta jos tuo olisi laki, niin miksi vain harvoilla on näitä muistikuvia?

Meille sanotaan, että ihminen on syntyessään tyhjä taulu, mutta miksi me olemme jo alusta alkaen kyvyiltämme ja muiltakin ominaisuuksiltamme niin kovin erilaisia?

Jumalako meidät jokaisen erikseen luo erilaiseksi? Mutta miksi Hän, kaikessa rakkaudessaan, jakaisi synnyinlahjoja niin kovin epätasaisesti? Vai loiko Hän meidät todella itsensä kuviksi – niin että tuo kuva onkin jossakin sielumme syvyyksissä, tai jopa henkemme alkuperäisyydessä, eikä tässä selvästi puutteellisessa persoonallisessa olemuksessamme?

Ja miten meitä voidaan arvostella tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti, kun meidän synnyinominaisuuksissamme on suuria eroja, ympäristötekijöistä puhumattakaan, ja lisäksi meidän elinaikamme ovat kovin eripituisia?

Pisimmilläänkin ihmiselämä on tavattoman lyhyt. Miten muutaman vuosikymmenen elämän nojalla inhimilliset olennot ylipäänsä voidaan oikeudenmukaisesti lajitella kahteen leiriin: katoaviin ja pelastuviin?

Onko tämä ollut niin visainen kysymys, että sen ratkaisemiseksi on ollut pakko kehitellä ajatus jonkin erikoistekijän suorittamasta sovituksesta ihmisen ja Jumalan välillä. Esikuvia on kristilliseen sovitusoppiin voitu saada mm. vanhoista juutalaisesta näkemyksistä, joita on sitten laajennettu koskemaan myös tulevia kristillisiä sukupolvia.

Mutta ajatus sijaissovituksesta on herättänyt kysymyksiä jo alkuvuosisatoina ja herättää tänä päivänäkin etenkin sellaisten henkilöiden keskuudessa, jotka haluavat ymmärtää uskonnollisia perusasioita myös järkensä kautta.

Kaikki eivät kykene sanomaan kirkkoisä Tertullianuksen tapaan: ”Uskon, koska se on järjetöntä”. Monet myös toteavat tykönään, etteivät he todellisuudessa usko , he vain antavat vaikeiden kysymysten jäädä vaille vastauksia.

Ajatus Jumalan armosta – jopa ilman sovitustekoa – voisi tyydyttää joitakin ihmisiä, mutta siinäkin jää ihmisten räikeän erilaisuuden takia paljon kysymysmerkkejä.

 

Olisiko mahdollista tarkastella asiaa paljon pidemmissä puitteissa – eikä ainoastaan persoonallisen olemuksemme lyhytaikaisten toimien kannalta?

Silloin meidän pitäisi tarkastella ihmistä muunakin kuin vain persoonallisena olentona, jonka on aina havaittu ennemmin tai myöhemmin katoavan.

Tämän persoonallisen puolen takana sanotaan olevan ihmisen sielullinen olemus, joka tosin usein sekoitetaan persoonallisuuden tavanomaiseen ajatteluun ja tunteisiin, mieleen.  Sielullisesta tekijästä kerrotaan raamatussakin, että ihminen voi vaikuttaa siihen omilla toimillaan.

Me puhumme joskus sielukkaista ihmisistä. Ehkä meidän pitäisi olla käsitteen kanssa hieman varovaisia, koska miltei kaikilla ihmisillä on sielu. Sielukkuudesta puhuttaessa viitataan useimmiten jonkinlaiseen syvällisyyden tuntuun ihmisen persoonallisuudessa, mikä saattaa aivan hyvin johtua siitä, että tämän yksilön sielullinen varanto poikkeaa jollakin lailla edukseen tavanomaisesta.

Entäpä jos ihmisen persoonallisella olemuksella on synnynnäinen, yksilöllinen perusta, josta kumpuavat hänen tulevat ominaisuutensa ja kykynsä? Kirkkoisä Origenes aikoinaan puhui sielun ennalta olemisesta. Käsitys julistettiin kuitenkin muutaman sadan vuoden jälkeen vääräksi. Mutta oliko se todella väärä, kirkolliskokousten päätökset olivat vain tekijöidensä enemmistön mielipiteitä?

Raamatussakin puhutaan, tosin vain vähän, tämänkaltaisesta mahdollisuudesta. Jeesus itse kyselee, kenen kansa sanoo hänen olevan. Siihen esitetään vastaukseksi mm. Eliaa. Hänen Jeesus sanoi jo tulleen (Matt. 16:13-16; Mark. 9:30). Myös psalmi 90:3, ”Sinä palautat ihmiset takaisin tomuun ja sanot: ’Palatkaa jälleen, te ihmisten lapset,’” voidaan tulkita siten, että persoonallisuudet palaavat kuoltuaan sielullisen olemuksensa helmaan, tai pikemminkin: että sielullinen ominaisuuksien koostuma palaa henkiseen kotiinsa – Isänsä yhteyteen.

Puhuttiinko edellisissä ns. jälleensyntymisestä? Ei välttämättä. Me voimme ajatella ihmistä – Mooseksen kirjan tapaan – kolminaisuutena: persoona, sielu ja henki.

Näistä hengen täytyy olla luonnostaan jotakin täysin pysyvää ja alkuperästään erottamatonta. Sielu voidaan käsittää olemuksena, joka saa vaikutteita niin hengestä kuin persoonallisesta olemuksestakin, pääosin, ja alkuvaiheissaan juuri persoonallisesta, jonka kokemusten kukinto kerääntyy sieluun, ”taivaalliseen aarrekammioon”.

Ihminen voitaisiin nähdä valtavana vuorovaikutuskenttänä, jonka henkinen polariteetti toimii ajattomuudessa ja persoonallinen napa täällä ajassa ja tilassa. Sielullinen olemuspuoli olisi tavallaan ”kahden maan kansalainen”: sen ydin ja perusta on jumalainen, muun olemuksen ollessa sulattamo ja varasto persoonalliselle elämänkokemukselle.

Persoonallinen tajunta kohoaa ruumiin kuoleman jälkeen erilaisten muunnosten kautta sielulliseen tilaansa, jonne se luovuttaa kaiken sen arvokkaan, mitä siihen on elämän aikana kerääntynyt. Sitten persoonallinen tajunta astuu mahdollisesti omaan rikkumattomaan taivastilaansa, missä se kuluttaa autuaana loppuun kaiken, minkä se hyväksi ja kauniiksi kykenee käsittämään.

Elämän sisäinen sato jää sieluun, joka toimiin perustana ja varastona jollekin uudelle persoonallisuudelle, joka syntyy maan päälle noutaakseen ja kehittääkseen lisää ominaisuuksia yhä kasvavaan ja syventyvään yksilölliseen sielulliseen olemukseen.

Tämä uusi persoonallisuus ei siten olisi mikään edellisen jälleensyntymä, vaan sielullisen olemuksen valtavasta koosteesta jumalallisten lainalaisuuksien nojalla rakentuva luomus. Tosin siinä saattaa löytyä joitakin edellisen piirteitä ja kykyjä, mutta siten järjestettyinä, että sielu varmasti saa tämän persoonan kautta aivan uudenlaista kokemusta sulatettavakseen.

Tämä ominaisuuksien yhdistelmä saa ”verhoikseen” vanhempiensa ja heidän kaikkien esipolvien fyysisten ja psyykkisten tekijöiden geneettiset yhdistelmät. Näidenkin ominaisuuksien kooste ei liene sattumaa, vaan noudattaa erehtymättä elämän sisäisiä jumalaisia lakeja.

Syntyvä persoonallisuus joutuu sitten ulkonaisesti kosketuksiin vanhempiensa ja ympäristönsä kanssa, jotka nostavat siitä kulttuurin hyväksi mieltämiä piirteitä, ja pyrkivät tyrehdyttämään haitalliseksi luonnehdittuja.

Voitaneen sanoa, ettei edes sielu jälleensynny, se vain antaa tietynlaisen ominaisuuksien yhdistelmän uuden persoonallisuuden rakennusaineksiksi pysyen itse sisäisenä vuorovaikutuskenttänä, jota kuolema ei lainkaan kosketa (muuta kuin äärimmäisen poikkeuksellisissa tapauksissa). Sieluun kertynyt ominaisuuspotentiaali saattaa olla monin verroin suurempi kuin niiden persoonallisuuksien, jotka ovat rakentuneet sen pohjalta.

Voidaan päätellä, että todellinen, sisäinen ihminen on juuri tämä sielu, mutta se ei sinänsä ole ihmisyyden lopullinen tavoite. Vaikka ihminen olisikin kolminainen, eivät hänen persoonallinen ja sielullinen olemuksensa tavallisesti ole niissä kaikissa itsetietoisia. Näiden kaikkien olemusten yhdistyminen itsetietoiseksi ja ajattomaksi kokonaisuudeksi saattaa olla kaiken ihmisyyden lopullinen tarkoitus.

Sielullista kertymää voitaisiin kutsua myös ihmisen pojaksi, koska se on inhimillisen elämän tuotosta. Ihmisen pojan ylentäminen saattaisi näin ollen tarkoittaa sielullisen ja henkisen olemuspuolen yhdentymistä, jota myös taivaalliset häät voisivat symboloida.

Yhdistymisen mahdollisuuden edellytyksiä on tietenkin vaikeata ja jopa vaarallista eritellä, mutta joitakin tekijöitä voitaneen ottaa esiin:

Yhdistymisen mahdollistamiseksi lienee olennaista, että nämä kolme tekijää lähenevät aikojen ja kokemusten saatossa toisiaan. On varsin todennäköistä, että sielullisen ominaisuusvarannon tulee olla riittävä, että sitä myöhemmissä, ihmiskehityksen ylittävissä kausissa voitaisiin käyttää Paavalin mainitseman ”eläväksi tekevän hengen” luovuuden välineenä.

Koska henki on luonteeltaan neutraali, pitänee myös sielun polaaristen ominaisuuksien olla melko hyvin tasapainossa yhdentymisen mahdollistamiseksi.

Persoonallisuus saattaa muodostaa sen kentän, jonka on viime vaiheessa kyettävä purkamaan kaikki sellaiset varaukset, joilla se on kiinnittyneenä ulkonaiseen, maalliseen elämään, että se voisi kääntyä täydellisesti sielullisen olemuksensa suuntaan.

 Jossakin vaiheessa kaiken toteutuminen riippunee kuitenkin henkisestä olemuspuolesta, armosta.

Sielua ei sellaisenaan voida pitää varsinaisesti feminiinisenä tai maskuliinisena. Mutta sen kokemusvaranto ei välttämättä ole kaikkina aikoina täysin tasapainossa. Lienee todennäköistä, että sen ominaisuuksista juontuvat persoonallisuudet ilmenevät eri sukupuolisina hyvinkin pitkissä sarjoissa, mutta jossakin vaiheessa täytyy tapahtua muutos, että kokemusvaranto kehittyisi monipuoliseksi ja tasapainoiseksi.

Muutoksen tapahtuessa saattaa persoonallisuuteen heijastua hyvin voimakkaasti sielullisen tietoisuuden pitkän kokemuksen aiheuttama sukupuolinen suuntaus. Silloin persoonallisuus kokee, että hänen kehonsa on aivan väärää sukupuolta.

Tältä kannalta katsoen poikkeava sukupuolinen suuntautuminen tulee täysin ymmärrettäväksi: se on luonnollinen tila aina, kun sielullisten kokemusten viimeisimmät muistijäljet antavat erilaista informaatiota kuin mitä persoonan fyysinen keho edellyttäisi.