Laitostumisesta

 

Laitostuminen liitetään usein fyysistä olemusta ja olemista rajoittaviin konkreettisiin tiloihin kuten sairaaloihin, vanhainkoteihin tai vankiloihin. Niissä ilmiö käsitetään mielen tottumiseksi ja rajoittumiseksi liian vähäisiin ulkoisiin virikkeisiin eli rutiineihin.

Laitostuminen vähävirikkeisissä ympäristöissä on hyvin yksilöllistä ja usein suhteessa siihen, millaiseen viriketasoon ja -laatuun kukin on aikaisemmin ehdollistunut. Rikas ”sisäinen elämä” toimii laitostumisen ”vastalääkkeenä.”

***

Laitostuminen voidaan toisaalta käsittää huomattavasti laajempana ja syvempänä ilmiönä tai ongelmana, joka saattaa haitata ”ihmisyyden luonnollista kehitystä” erityisesti tietoisuuden avartumisen ja syvenemisen suhteen.

Asia käy ilmeiseksi, jos käsite korvataan vaikkapa sanoilla kaavoittuminen tai ehdollistuminen. Näitä käsitteitä voidaan tietenkin puolustella sillä, että periaatteessa kaikki oppiminen tapahtuu ehdollistumalla ja kaavoittumalla joihinkin ajatus- tai toimintamalleihin.

Sellainen muuttuu ongelmaksi vasta silloin, kun omaksutuista kaavoista ei kyetä irtautumaan, vaikka elävä todellisuus nostaa esiin aivan toisenlaisia, paremmin perusteltavia tai toimivia näkemyksiä.

***

”Laajennettua laitostumista” voi jokainen havaita omassa tai toisten ihmisten jokapäiväisissä askareissa – sanotaanhan usein, että ”tottumus on toinen luonto” – käytännössä se kuitenkin on usein ensimmäinen tapa reagoida kohdalle osuviin asioihin.

***

Jossakin yhteisössä muodostuneella kulttuurilla on usein taipumus toimia ehkäisevästi kaikkea siitä poikkeavaa kohtaan. Vanhasta testamentista voi poimia valaisevia esimerkkejä muinaisten juutalaisten tavoista ehkäistä uusien virikkeiden esiin nousua vetoamalla jumalallisiin määräyksiin ja ankariin rangaistuksiin.

***

Kaavoittumista tapahtuu varsin paljon myös tieteiden piirissä, joissa yhteisesti hyväksytyt teoriat toimivat ”kaltereiden tapaan” rajoittaen todella yksilöllistä ajattelua ja tuoreiden oivallusten esiin nousemista. Uuden esittämisen kynnys on (yhteisön paineen johdosta) usein turhan korkealla.

***

Ajattelu ja asenteiden kaavoittuminen vaivaa tietenkin myös poliittisia liikkeitä, joissa pyritään usein hakemaan vahvistusta ainoastaan omille näkemyksille (ja negatiivista vastetta siitä poikkeaville).

Uuden testamentin varoittavat esimerkit ”vanhoista leileistä ja fariseusten kaavamaisesta uskonnollisuudesta” (kuolleesta kirjaimesta) kuuluvat nekin laitostumisen käsitteen alaisuuteen.

***

Uskontojen piirissä ajattelun kaavoittumista ja siitä seurannutta rajoittamista on esiintynyt mahdollisesti kaikkein eniten.

Nykyinen länsimainen filosofia on sekin vajonnut syvälle teorioidensa ja koulukuntiensa muodostamaan suohon kadottaen samalla ”vanhojen viisaiden” selkeän pyrkimyksen ymmärtää ja selittää elämän suurta kokonaisuutta ja lainalaisuuksia.

Joskus kauan sitten filosofeja syntyi tai synnytettiin luonnollisten oppilas-opettajaketjujen kautta. Nykyisin he saavat koulutusta filosofian laitoksissa filosofiasta – eivät suoranaisesti elämästä, maailmankaikkeudesta ja ihmisen kokonaisolemuksesta.

Filosofian opiskelijat saavat kyllä tietoa siitä, miten muinaiset alan edustajat ovat ajatelleet, mutta heidän oma ajattelunsa saattaa jäädä niin rajoittuneeksi ja pintapuoliseksi, ettei siitä koidu yleisen elämänymmärryksen suhteen hyötyä. Vain ani harvat uskaltavat tosissaan yrittää kohota samaan syvään näkemykseen elämästä, kuin mitä heidän muinaiset esikuvansa ovat edustaneet.

Filosofian opiskelussa ei saisi tyytyä ja päätyä hyödyttömien tai jopa järjettömien ongelmien labyrinttiin, vaan siinä pitäisi päästä syvään näkemykseen ja ymmärrykseen elävän elämän suhteen.

***

Tieteiden piirissä on aikojen saatossa tapahtunut ja tapahtuu suuriakin muutoksia, joten ”laitostuminen” – yliopistojen laitostumisesta huolimatta – ei ole aivan samaa luokkaa kuin esimerkiksi monien uskontojen kohdalla.

***

Kristillisyyden suhteen Uusi testamentti todistaa monissa kohdin siitä, kuinka Nasaretin Jeesus yritti avata aikalaistensa silmiä laitostuneen juutalaisuuden suhteen, joka oli suurelta osin kadottanut henkisen ulottuvuutensa muodollisen jäykkyyden alle.

Hän sai myös kokea sekä hengellisen että poliittisen laitostumisen ikävän, mutta varsin yleisen seurauksen: äärettömän suvaitsemattomuuden, johon liittyy turhan usein myös ”oikeutettua aggressiivisuutta.”

***

Muutaman ensimmäisen vuosisadan kuluessa alkuperäisen kristillisen sanoman laajuus, syvyys ja vapaus kapenivat – juutalaisuutta vastaan profiloitunut kirkko juutalaistui sekä näkemyksiltään että asenteiltaan. 

Kirkon johtajat alettiin valita muun kuin ilmentyneen henkisen kapasiteetin nojalla. Käyttöön hyväksytty kirjallinen perinnekin rajattiin pieneen murto-osaan siitä, mitä olisi ollut käytettävissä.

Lopulta päädyttiin vielä ns. uskontunnustuksiin, joiden pysyvyys on ollut aivan toista luokkaa kuin yhdenkään tieteellisen teorian.

***

Tänä vuonna juhlitaan reformaation 500-vuotista historiaa, mikä todentaa sen, ettei ”päivityksiä” ole tänä aikana mainittavasti suoritettu. Muun muassa raamatun tutkimus on parin viimeisen vuosisadan kuluessa edennyt huomattavasti, ja sen esiin tuomat näkemykset poikkeavat monissa kohdin varhain omaksutuista tunnustuksista.

***

Kautta kristillisen historian useat yksilöt ovat koettaneet nostaa esiin Uuden testamentin kuvaaman omakohtaisen pyrkimyksen tärkeyttä ja oikeutusta kaiken muodollisen ja kaavamaisen sijaan, mutta heistä on joko vaiettu, tai heidät on tavalla tai toisella vaiennettu.

Laitostumiseen suoraan viitaten esim. keskiaikainen Jacob Böhme kutsui aikansa kirkkoa ”muurikirkoksi.”

1700-luvulla laihialainen Jaakko Kärmäki puolusti kirkollisista sakramenteista kieltäytymistään sillä, ”etteivät papit itse seuranneet Jeesuksen esimerkkejä, vaan olivat täynnä katoavien asioiden ja itserakkauden tomua, ahneutta ja tyytymättömyyttä. He eivät etsi sielua, vaan kunniaa ja omaa etua.” (Kärmäki vaimoineen tuomittiin kahdeksaksi vuodeksi Turun linnaan).

***

Tämän päivän Suomessa kirkon piirissä ilmenee kuohuntaa lähinnä muodollisten, sosiaalisten toimintojen (kuten epätyyppisten parisuhteiden) suhteen – varsinaisten uskon perusteiden pohtimiseen ei näytä vieläkään olevan kiinnostusta, valmiutta tai tarvittavaa rohkeutta.

Näyttää jopa siltä, etteivät kirkkoon kuuluvat ihmiset itsekään enää odota papeilta muuta kuin totunnaisten seremonioiden muodollista hoitoa – sisäisen elämän opastukseen haetaan apua psykologeilta ja terapeuteilta (rauhoittamiseen lääkäreiltä), joiden käsitys elämän luonteesta nojaa sekin useimmiten teorioihin – kirjaviisauteen.

***

Periaatteessa juuri papeilta ja filosofeilta voitaisiin odottaa näkemyksiä elämän ja myös kuoleman tarkoituksesta ja luonteesta – näissä pelkät moraalifilosofiset teoriat tai ehdolliset lupaukset viimeisenä päivänä herättämisestä eivät rakenna järjellistä perustaa sellaista hakeville.