Lihan ristiinnaulitsijat

 

Paavali toteaa Galatalaiskirjeen 5. luvun lopussa:

"Ja ne, jotka ovat Kristuksen Jeesuksen omat, ovat ristiinnaulinneet lihansa himoineen ja haluineen. Jos me Hengessä elämme, niin myös Hengessä vaeltakaamme. Älkäämme olko turhan kunnian pyytäjiä, niin että toisiamme ärsyttelemme, toisiamme kadehdimme.”

Kristuksen omia eivät Paavalin käsityksen mukaan näytä olevan kaikki seurakuntaan kuuluvat tai edes Kristukseen muodollisesti uskovat, vaan ainoastaan ne harvat (Kristuksen päälle pukeneet), joissa ei enää ilmene itsekästä halua mihinkään ulkoiseen tai edes valtaan ja kunniaan. Näiden osallakaan ei ole kyse pelkkien aistillisten halujen hallinnasta, vaan mielen kaikkien halusidonnaisuuksien voittamisesta.

Jakob Böhme käyttää ristiä hieman Paavalin tapaan kuvaten sen kulminaatiopisteeksi, jossa ihminen irrottautuu kaikista maallisen elämän synnyttämistä ehdollistumistaan ja siirtyy sisäisessä mielessä ”tulen piiristä valoon.”

Galatalaiskirjeen 6. luku alkaa:

Veljet, jos joku tavataan jostakin rikkomuksesta, niin ojentakaa te, hengelliset, häntä sävyisyyden hengessä; ja ole varuillasi, ettet sinäkin joutuisi kiusaukseen.”

Paavali antaa ojentamisen oikeutuksen ainoastaan hengellisille, jotka eivät tee sitä enää pelkkien ulkoisten tunnusmerkkien perusteella tai tunteenomaisesti. Kaikkein innokkaimpia ojentajia ovat yleensä ne (lihalliset ja psyykkiset), joissa itsessään löytyisi vielä eniten ojennettavaa. Toisten heikkouksia tarkasteltaessa oman puutteet näyttäytyvät vähäisemmiltä tai katoavat jopa kokonaan omasta näköpiiristä.

Kirje jatkuu:

Kantakaa toistenne kuormia, ja niin te täytätte Kristuksen lain.”

Kristuksen laki edellyttää kykyä rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseään. Mestari Eckhart totesi, että tavallisesti ihmiset kuitenkin rakastavat Jumalaansa samoin kuin lehmää – siltä odottamansa maidon takia – ja siten varsin kelvottomasti.

Kristuksen lain toteuttaminen merkitsee itsekeskeisen minuuden katoamista. Sitä ennen oma minuus on ihmiselle ”se rakkain Iisak”, josta hän ei ole valmis luopumaan. Tekstistä on vaikea päätellä, kehotetaanko siinä toisten kuormien kantoon ainoastaan hengellisiä, vai kaikkia muitakin. On kuitenkin ilmeistä, että pidemmälle ehtineillä on paremmat mahdollisuudet ohjailla ja auttaa jäljessä tulijoita.

Paavali jatkaa:

Sillä jos joku luulee jotakin olevansa, vaikka ei ole mitään, niin hän pettää itsensä. Mutta tutkikoon kukin omat tekonsa, ja silloin hänen kerskaamisensa on vain siinä, mitä hän itse on, ei siinä, mitä toinen on; sillä kunkin on kannettava oma taakkansa.”

Paavali mainitsee kirjeissään kerskaamisen useita kymmeniä kertoja. Todennäköisesti hän ei kuitenkaan tarkoita kerskumista, itsekehua tai itserakkautta, vaan tervettä itsetuntemusta siitä, missä vaiheessa itse kukin hengellisessä vaelluksessaan liikkuu.

Sellaisesta ei ehkä ollut lupa puhua mitään julkisesti etenkään varhaisemmissa vaiheissa olevien keskuudessa, koska sellainen nostattaisi helposti kateutta ja vihaa. Paavalikin nimeää (2. Kor. 12:2) ”kolmanteen taivaaseen tempautumisensa” jonkun toisen miehen kokemaksi.

Apostoli edellyttää tässä myös täydellistä rehellisyyttä itsensä suhteen, ettei kukaan kuvittele ensi oivallustensa ja näkemiensä esimerkkien innostamana olevansa itse jo ”santapaperia vaille taivaskelpoinen.”

Paavali esittää tässä myös saman vaatimuksen kuin synoptiset evankeliumit, että kunkin on kannettava oma taakkansa – kiellettävä itsensä, otettava ristinsä ja seurattava parhainta opetusta.