Liike ja lepo

 

Tuomaan evankeliumin sanonnassa 50 löytyy toteamus:

”Isäni merkki teissä (opetuslapsissa) on liike ja lepo.”

Lausuma voidaan ensiksikin tulkita tarkoittamaan kaikessa luonnossa yleisesti ilmenevää rytmisyyttä: kesää ja talvea, päivää ja yötä, valvetilaa ja unta, työtä ja vapaa-aikaa, elämää ja kuolemaa.

Mikäli sanoma kohdistui (kuten tässä) lähinnä todellisiin opetuslapsiin, muuttuu myös sen tulkinta siten, että liike ja lepo voivat heissä ilmetä samanaikaisesti (samassa olemuksessa).

Lepo merkitsee ajattomaan tilaan siirtynyttä (henkistä) tietoisuutta, jossa havaitaan välittömästi kaikkien asioiden ydinolemus (ilman peräkkäisyyttä ja erillisyyttä).

Siinä ollaan myös sisäisesti täydellisessä rauhan tilassa, johon Johannes 14:27 niin kauniisti viittaa:

”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani - sen minä annan teille. En minä anna teille, niin kuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö.”

Liike sitä vastoin tarkoittaa kaikkea ulkoista toimintaa ja muutoksia sekä myös mielenliikkeitä: tunteita ja ajatuksia.

Liike kuuluu siten ulkoisen ilmennyksen ja elämän piiriin, jossa kaikki on alituisen muutoksen alaista.

Herakleitos totesi n. 500 eKr, ettei ”ihminen astu samaan virtaan kahta kertaa.” Mikään ilmenevä – pienimmästä suurimpaan - ei pysy muuttumattomana.

***

On helppo havaita jatkuva liike myös omassa mielessään. Tuntemukset vaihtelevat ja ajatukset nousevat tauotta virikkeiden pohjalta tai itsestään.

Jokainen mielen virtauksen pysäyttämistä kokeillut voi todeta sen olevan hyvin vaikeata.

***

Elämän kokonaisuutta verrataan usein mereen. Sanotaan myös, että muodollinen elämä on syntyisin merestä, joten meissä ihmisissäkin lienee siten merellisiä piirteitä.

Ihmiskehosta suuri osa muodostuu vedestä, lisäksi etenkin ihmisen tunneolemus alkaa helposti aaltoilla elämän tuulien mukana.

Ihmiset eivät yleensä kykene hahmottamaan elämää kokonaisuutena, vaan tutkivat sitä kuin sukeltajat ja kalat merta: hitaasti ja pieni alue kerrallaan, sekin heikosti valaistuna, koska meissä ei vielä ole paljonkaan omaa valoa.

Edellä siteerattu Tuomaan evankeliumin 50. sanonnan alussa puhutaan valosta:

"Jos teiltä kysytään: ’Mistä olette tulleet’, niin vastatkaa: ’Me olemme tulleet valosta, paikasta, jossa valo syntyi itsestään’. Jos teiltä kysytään: ’Oletteko te se valo?’, niin vastatkaa: ’Me olemme sen lapsia ja elävän Isän valittuja’.”

Valon ja pimeyden lapsista kerrotaan etenkin essealaisissa kirjoituksissa.

Vuorisaarna käyttää edellisistä nimitystä Jumalan lapsi, joka toistuu myös käsityksessä ”lapsen kaltaisuudesta” taivasten valtakuntaan pääsyn ehtona.

Johannes 1:9 kirjoittaa:

"Totinen valkeus, joka valistaa jokaisen ihmisen, oli tulossa maailmaan.”

Valistaminen tulkitaan helposti sanalliseksi valistustoimeksi, mutta sen todellinen merkitys lienee tietoisuuden suora avautuminen todellisuuden välittömään havaitsemiseen itsessään (todellisen ylhäältä syntymisen myötä).

Englantilainen, saksalainen (Lutherin) kuin latinalainenkin raamattu käyttävät valistamisen sijaan sanaa valaiseminen..

Saattaa olla niin, että suomentajat ovat tietoisesti pyrkineet välttämään tätä hieman itämaiselta valaistumiselta” vivahtavaa ilmausta.

On valitettavaa, että uskontojen kesken pyritään usein korostamaan omaa erilaisuutta ja olemaan havaitsematta monien käsitteiden täydellistä identtisyyttä.

***

Luonnollista valoa on hyvin monenlaista riippuen sen aallonpituudesta ja intensiteetistä. Sisäinenkin valo voitaneen eritellä esim. järjen, ymmärryksen, sielu ja hengen valoksi, joista vasta viimeinen kykenee ”valaisemaan koko maailman”.

Hengen valon luonteesta antanee jonkinlaisen kuvan myös Ilmestyskirjan 22:5.

"Eikä yötä ole enää oleva, eivätkä he tarvitse lampun valoa eikä auringon valoa, sillä Herra Jumala on valaiseva heitä, ja he hallitsevat aina ja iankaikkisesti.”

Tässäkin olisi oikeampaa kääntää ”valaisee heidät”, jolloin tulisi ymmärrettäväksi, että heissä on toimivana ominaisuus, joka tekee heistä kaiken hallitsevia, Paavalin ”viimeisiä Aadameita” – ihmisyyden äärimmäisen tarkoituksen täyttäneitä.