Kirj.  Marja-Terttu Mielty 

 

 

LUMIRATSU

 

Joulukuun alkupäivinä satoi taivaan täydeltä ihanan pehmeää lunta, kuin isoja hahtuvapalloja. Pikku-Miika seisoi nenä litistyneenä ikkunalasia vasten ja seurasi lumihiutaleiden tanssia ilmassa. ”Tuonne lumihiutaleiden sekaan minäkin haluan mennä”, hän tuumi ja alkoi vetää saappaitaan jalkaansa. ”Minne noin kiire”, kysyi äiti ihmeissään Miikalta, joka kiskoi vauhdilla takin ja pipon päällensä. ” Haluan tehdä lumesta hevosen, samanlaisen kuin vaarin Juuliska. Muistatko äiti, kun ratsastin sillä viime kesänä?  Uskotko äiti, teen lumesta yhtä hienon ratsun kuin vaarin Juuliskakin”, hihkui Miika silmät loistaen ja livahti samalla ulos sakeaan lumisateeseen.

Miika potkaisi kengänkärjellään lunta. Juuri sopivaa, totesi poika ja alkoi pyörittää nurmikolle kerääntynyttä lunta isoksi palloksi. Hän pyöritti pallon toisensa perään ja kiinnitti ne vierekkäin  sekä päällekkäin taputellen ne tiiviisti toisiinsa. Nyt hevosen vartalo oli sopivan kokoinen. Seuraavista palloista Miika rakensi kaulan. Sitten vuoroon tuli pää, jonka poika totesi olevan kaikkein vaikein muovailtava, vaikka lumesta olikin tänään helppo tehdä mitä halusi. Miikan posket hehkuivat punaisina innosta. Vaarin Juuliskalla on pehmeä ja hauskasti lerpattava turpa, lumihevosellakin piti olla samanlainen. Sitten korvat somasti pystyyn, kuin kuunnellen, mihin päin Miika halusi ratsastaa. Sitten pitäisi rakentaa hulmuava harjas. Juuliskalla on melkein valkoinen, pitkä otsatukka ja tuuhea harjas. Niitä poika oli saanut kesällä harjata vaarin nostaessa Miikan tynnyrin päälle, että ulottui harjakseen. Lumesta tehtynä harjas ei näyttäisi hyvältä. Silloin poika keksi oljet. Nehän liehuisivat tuulessa kuin oikea harjas. Miika juoksi latoon, mihin tiesi isän varanneen linnuille kauralyhteitä. Yhdestä lyhteestä riittäisi mainiosti tarpeet harjaan ja häntään. Poika kaiversi varovasti  päälaelta kaulaan asti uran, johon asetteli oljet tukien ne lujasti nuoskaisella lumella. Miika taittoi oljet sivulle. Kauran helpeet hapsottivat hauskasti alaspäin. Osan oljista Miika taittoi otsalle. Vielä oljista piti saada lumihevoselle häntä. Pihasta löytyi sopivat kivet silmiksi. Nyt se alkaa varmaan näkemään ympärilleen, tuumaili poika ja kaiversi hevoselleen vielä sieraimet. Miika muisteli tarkkaan Juuliskan selän kaarta ja pulleaa vatsaa, taputteli ja siloitteli pintaa tehden siitä silkin pehmeän näköisen kuten on oikealla hevosellakin . Lopuksi Miika kaiversi jonkin verran lunta vatsan alta ja näin jalat tulivat näkyviin. Kokonaan lunta ei voinut kaivertaa pois, silloin se olisi luhistunut maahan. Miika katseli tyytyväisenä lumihevostaan pää kallellaan.”Siitä tuli tosi hieno”, tuumi poika innoissaan. Lumisade oli jo aikoja lakannut, mutta poika ei sitä huomannut, kierteli ja kaarteli ihaillen hevostaan.

Ylpeänä Miika juoksi sisälle  ja pyysi äitiä tulemaan ulos katsomaan hevostaan. ”Ompas hieno hevonen”, kehui äiti,”onko tämänkin nimi Juuliska?” ”Ei, tein Juuliskalle varsan, tämän nimi on Lumiratsu”, kertoi poika tohkeissaan. ”Kuules Miika, Lumiratsu tarvitsee satulan. Etsitään matonpala sen selkään, sitten se on täydellinen”, ehdotti äiti ja tarttui poikaa  kädestä taluttaen hänet sisään hämärtyvässä illassa.  Siitä lähtien Miika ratsasti Lumiratsullaan joka päivä.  Kopoti pop---kopoti pop. Niin sitä mentiin mielikuvituksen siivin minne halusi. Eräänä päivänä varis lensi Miikan päänsä yli ja silloin Lumiratsukin lähti lentoon variksen lailla pitkin pilvien pintaa. Joskus poika kuvitteli ratsastavansa vaarin luo tai kylän toiseen päähän. Se oli hienoin leikki, minkä Miika tiesi.

 Juuri joulun alla sää lämpeni nopeasti, satoi silkkaa vettä. Aamulla Miika kiiruhti ikkunaan katsomaan Lumiratsuaan kuten joka aamu oli tehnyt. Voi kauhistus! Paikalla, jossa Lumiratsu oli seisonut, näkyi nyt vain epämääräinen kasa lunta. Kasasta törrötti olkia ja  jostain pilkisti maton kulma. Miika katseli kyynelten sumentamin silmin lumikasaa, joka oli ollut hienoin leikkitoveri ikinä. ”En enää koskaan rakenna lumesta hevosta”, nyyhkytti poika pettyneenä.

 Jouluyönä Miika näki unta vanhasta miehestä, joka muistutti hiukan vaaria, vaikka ei ollutkaan oma vaari. Vanhus pyysi Miikaa mukaansa. He kulkivat lumista polkua pitkin kunnes  näkyviin tuli Lumiratsu. Siinä se seisoi yhtä upeana kuin miksi Miika oli sen tehnytkin. Lumiratsu hirnahti tervehdykseksi nähtyään pojan. ”Voi,se on minun Lumiratsuni, rakas Lumiratsuni”, hihkui Miika ja riensi halaamaan hevosta. ”Niin, sinun lumiratsusi on tullut tänne minun luokseni. Aina kun ajattelet sitä, löydät sen täältä mielikuvituksesi siivillä. Ja katso, se muistuttaa yhä enemmän Juuliskaa, jota ajattelit tehdessäsi Lumiratsuasi. Huomaatko, se ei ole enää lumen valkoinen, vaan ruskea kuten oli Juuliskakin. Sillä ei ole enää olkia harjaksena eikä häntänä, vaan Lumiratsullasi on mitä kaunein valkoinen harjas ja häntä”, jutteli vanhus pojalle.”Katsos, jatkoi vanhus ”siirsit rakkautesi Juuliskaan tähän Lumiratsuun. Rakentaessasi Lumiratsua annoit sydämesi rakkauden sille, siksi se voi elää täällä. Suljet vain silmäsi, niin voit ratsastaa sillä samoin kuin sen ollessa lumesta tehty. Poikani, teet mitä hyvänsä, pane siihen sydämessäsi oleva rakkaus. Näin annat työllesi elämän, vaikka tekisit sen lumesta joka sulaa, säilyy tuntemasi rakkaus siinä. Näin antamasi elämän tuntee jokainen ihminen, johon olet koskettanut rakkaudella.”. Herättyään unesta Miika ihmetteli unen elävyyttä kuin se olisi tapahtunut oikeasti. Hän jäi ajattelemaan vanhuksen viimeisiä sanoja. ”Siirrä jokaiseen tekemääsi työhön sydämesi rakkautta, silloin se työ tulee eläväksi ja tuo siunausta sinulle ja muille, jotka näkevät työsi. Näin tapahtui Lumiratsullesikin”. Miika ei oikein ymmärtänyt kaikkea, mitä vanhus hänelle kertoi, mutta Miika tunsi sydämessään jokaisen sanan olevan totta, siksi hän painoi vanhuksen sanat mieleensä. Ehkä hän ymmärtäisi opetuksen joskus myöhemmin.