MESTARI ECKHARTIN KRISTILLISYYS

Voitte ladata tämän kirjoituksen myös PDF-tiedostona vaikkapa tabletti-tietokoneelle

 PDF-tiedosto

Mestari Eckhartin kristillisyys

 

"Kun kaikki asiat vaipuivat hiljaisuuteen, laskeutui minuun korkeuksista, kuninkaalliselta valtaistuimelta salainen sana. Me olemme nyt juhlimassa sitä ikuista syntymää, joka Isä jumalan toimesta alati tapahtuu ajattomuudessa, koska tuo sama syntymä on tapahtunut myös ajassa, inhimillisessä luonnossa. Pyhä Augustinus sanoo: ’Mitä se minua hyödyttää että tuo syntymä tapahtuu ikuisesti, jollei se tapahdu minussa! Vasta sen tapahtuminen minussa on merkittävää.’ Tulemme siksi puhumaan juuri tästä syntymästä ja siitä, kuinka se voisi tapahtua meissä sekä saavuttaa täyttymyksensä hyveellisessä sielussa aina kun Isä jumala lausuu Ikuisen Sanansa täydellisessä sielussa. Sillä kaikki tämä sanottu koskee ymmärrettävästi jokaista hyvää ja täydellistynyttä ihmistä, joka on kulkenut ja edelleen kulkee Jumalan teitä. Se ei tietenkään koske luonnollista, kuritonta ihmistä, koska hän on vielä kaukana ja täysin tietämätön tästä syntymästä."

 

Näin aloittaa Mestari Eckhart yhden joulusaarnansa joskus 1200- ja 1300-lukujen taitteessa. Hän aloittaa sen skolastiikan opettamalla tavalla alkaen ensin sananmukaisesta tekstistä, josta siirtyi nopeasti sanoman allegoriseen, moraaliseen ja lopulta analogiseen tulkintaan.

Sananmukaisuus, jossa nykyisin ehkä turhankin kauan viivähdetään, ohitettiin "pimeänä" keskiaikana usein lähes kokonaan. Tässäkin Eckhart siirtyy välittömästi aiheeseen, joka hänen kristillisyydessään on tärkeimmällä sijalla: "Jumalan Pojan syntymiseen ihmissielussa".

 Saarnassaan Eckhart rakentaa kuvaa siitä, missä ja millä edellytyksin tuo sisäinen syntymä voisi tapahtua? Mitä ihminen voi tehdä sen edistämiseksi - ja mitä siitä seuraa?

Hän lopettaa tämän noin kahdeksan A4-liuskan pituisen puheensa seuraavaan, nykyisistä saarnoista varsin paljon poikkeavaan lauseeseen: "Auttakoon Jumala, joka on jälleen syntynyt ihmisenä, meitä pääsemään tähän syntymään. Jumala, joka ikuisesti auttaa meitä heikkoja ihmisiä syntymään Hänessä uudelleen Jumalaksi."

Kuka sitten oli tämä mestari tai maisteri Eckhart? Otavan Encyklopedian mukaan hän oli keski-ajan tärkein kristillinen mystikko, joka yhdisti tomismin ja uusplatonilaisen mystiikan. Tätä enempää ei arvostamamme tietoteos tärkeimmästä mystikosta vaivaudu kertomaankaan.

Grimbergin Kansojen Historian myöhäiskeskiajan tapahtumia ja aatteita koskevassa osassa löytyy Eckhartista muutama sivu niin historiallista, kuin myös sisällöllistä asiaa. Grimberg osuu oikeaan poimiessaan Eckhartin varsin runsaasta kirjallisesta perinteestä kohdan saarnasta, jossa mestari sivuaa Anselmin tunnetuinta kirjaa "Miksi Jumala tuli ihmiseksi?" Kirjassaan Anselm lausuu: "Sen johdosta, että Jumalasta on tullut ihminen, on koko ihmissuku korotettu ja aateloitu. Siitä syystä iloitkaamme, että Kristus, meidän veljemme, on omin voimin kohonnut kaikkien enkeleiden yläpuolelle ja istuu Isän oikealla puolella."

Mutta Eckhart liittää tähän lausumaan seuraavan mietelmän:

"Tämä on kyllä kauniisti sanottu, mutta minä en sittenkään pane sille kovin suurta arvoa. Sillä mitä minua auttaisi, vaikka minulla olisi rikas veli, jos itse olisin köyhä? Mitä minua auttaisi, vaikka minulla olisi viisas veli, jos itse olisin mielipuoli?"

Grimbergin mukaan Eckhart kehittelee käsitystä, ettei raamatussa varsinaisesti puhutakaan Kristuksen ruumiillisesta syntymästä Juudeassa, vaan pikemminkin siitä, kuinka Jumala voisi syntyä juuri minussa. Tämä on Eckhartin keskeinen ajatus, johon hän palaa yhä uudestaan.

Ihminen, joka on elänyt tämän suuren ihmeen, tekee Jumalan tahdon tarvitsematta ponnistella, jopa täysin huomaamattaan. Hän tekee sen luonnon pakosta, kuten aurinko paistaa tai ruusupensas kukkii. Hän ei voi muuta, sillä hänellä on Jumala omassa povessaan.

Tällaisen ihmisen rukouksesta Eckhart lausuu:

"Joka todella on yhtynyt Jumalaan, hän ei toivo mitään eikä liioin pyri vapautumaan mistään. Hän ei ylipäänsä voi rukoilla. Hänen rukouksensa on olla yhtä Jumalan kanssa."

Näin kuvaa Eckhartia Kansojen Historia. Suomeksi on vihdoinkin (v. 2009) saatu edes yksi kirja Eckhartista, Basam Booksin kustantama ”Sielun Syvyys”, joka sisältää hänen kirjoituksensa ja vajaa kolmasosan (30 kpl) hänen saarnoistaan.

 

Eckhartin elämästä

Eckhart syntyi v. 1260 todennäköisesti Hocheimissa, Thüringassa, luultavasti ritarisukuun. Hän liittyi v. 1275 Erfurtin dominikaaniluostariin, jossa saavutti lahjakkuutensa johdosta arvostetun aseman ja lähetettiin opiskelemaan ennen vuotta 1280 Kölniin kuuluisaan dominikaaniseen Studia Generaleen, ehkäpä kuulemaan vielä Albert Suurta - Tuomas Akvinolaisen opettajaa. Tämän jälkeen hän harjoitti todennäköisesti opetustointa ja on varmuudella löydettävissä Pariisista luennoimasta ja osallistumasta väittelyihin v. 1293. Hänen ensimmäinen saksankielinen teoksensa oli Vertailua, tai Opastavia Puheita, jota jaettiin noviiseille vuosien 1294 ja 1300 välisenä aikana, jolloin hän toimi Erfurtin priorina ja Thüringenin apulaispappina. Vuosisadan vaihteessa Eckhart oli Pariisissa, missä hän valmistui maisteriksi v. 1302.

Saksa oli tuolloin jaettu Alemanian ja Saksin dominikaanisiin provinsseihin, joista jälkimmäinen käsitti suurimman osan Pohjois-Saksaa sekä Hollannin. Eckhart valittiin v. 1303 Saksin alueen johtajaksi ja v. 1307 hänen tehtäviinsä liitettiin myös Böömin apulaisjohtajan vastuu.

Vielä tuohon aikaan hänen ajatuksensa eivät herättäneet kovinkaan suurta vastustusta, vaikka hän silloin laati Unkarin leski-kuningatar Agnekselle Kirjan Jumalaisesta Lohdusta, jonka teoksen kimppuun hänen myöhäisemmät syyttäjänsä kävivät ankarasti.  Vuonna 1310 Eckhart lähetettiin muutamaksi vuodeksi Pariisiin, Tuomas Akvinolaisen oppituolin haltijaksi puolustamaan järjestön etuja yhä kärjistyvissä kiistoissa fransiskaanien kanssa. Neljä vuotta myöhemmin hänet löydetään Strassburgista, joka tuolloin oli huomattava uskonnollisen toiminnan keskus.

Virkavelvoitteidensa hoitamiseksi hän joutui matkustelemaan varsin paljon ja laajoilla alueilla: Saksassa, Ranskassa, Sveitsissä ja muuallakin - ja tuon ajan munkit suorittivat matkansa jalkaisin.

Eckhartin maine opettajana oli hyvin laajalle levinnyt. Joskus ennen vuotta 1322 hänet kutsuttiin Kölnin Studia Generaleen hoitamaan virkaa, jonka arvostuksen oli luonut itse Albert Suuri.

 

Tästä alkoivat sitten vaikeudet

Kölnin vanha fransiskaani-arkkipiispa Virneburgin Heinrich oli katkeran vihamielinen kaikkea mystiikkaan vivahtavaa kohtaan ja oli jo pitkään koettanut lopettaa sellaiset harrastukset polttorovioin ja hukuttamisin.

Vuonna 1326 arkkipiispa esitti inkvisitiolle syytteen Eckhartia vastaan aiheena vaarallisten oppien levittäminen kansan parissa. Tunnettua opettajaa vastaan tällainen askel oli ennen kuulumatonta. Eckhart itse ilmoitti olevansa vastausvelvollinen ainoastaan Pariisin yliopistolle ja paaville, mutta oli valmis järjestönsä maineen takia puolustautumaan sovittujen inkvisiittorien edessä.

Prosessin alun dokumentointi on varsin sekavaa, mutta kuitenkin tiedetään, että alkuperäisessä syytteessä oli yli sata joko Eckhartin, tai hänen nimiinsä laitettua kohtaa eri teoksista ja saarnoista. Määrätyn kolmen inkvisiittorin nimetkin tiedetään. Kaksi heistä oli fransiskaania. Joka tapauksessa näillä ei ollut riittävää pätevyyttä tällaisen aineiston tarkastamiseen, eikä Eckhartilla ollut vähäisimpiäkään vaikeuksia heidän tietämättömyytensä esiintuomisessa.

Myöhemmät prosessin vaiheet melko epäselvät: syytösluetteloa lisäiltiin ottamalla mukaan mm. otteita Eckhartin kommentaareista Johanneksen evankeliumiin. Eckhart sai myös puolustajia oman järjestönsä puolelta. Tosin näistä esim. Nicholas Strassburgilainen sai itse syytteen harhaoppisuudesta.

Eckhartia vastaan haettiin todistajaksi jopa pari kelvotonta entistä dominikaania, joista toinen oli julistettu kirkonkiroukseen. Tutkimukset näyttivät etenevän varsin hitaasti, joten Eckhart itse vetosi paaviin ja antoi v. 1327 vakuutuksen siitä, ettei hän ollut harhaoppinen, ja että hänen sanomisiaan oli paljon vääristelty ja väärinymmärretty.

Arkkipiispa kuitenkin hylkäsi vetoomuksen paaviin, mutta paavin virkamiehistö oli jo puuttumassa asiaan. Eckhart lähti tämän johdosta Avignoniin, missä uusi kuuleminen tapahtui. Paavi Johannes XXII nimitti komitean tutkimaan asiaa. Komitea ei edes suostunut kuulemaan kahta aikaisempaa "luopio-todistajaa". Mutta Eckhartin omaakaan puolustuskirjelmää ei toimitettu paaville.

 Tuomittavat asiat supistuivat lopulta 28 kohtaan, joista lopullisessa bullassa 27. maaliskuuta, 1329 katsottiin 17 olevan harhaoppisia, ja loppujen 11 muuten vaarallisia ja epäilyttäviä, mutta kuitenkin jollakin tavoin puhdasoppisesti tulkittavissa. Bulla päättyy lausuntoon, jossa todetaan Eckhartin itse peruuttaneen kaikki sellaiset lausuntonsa, jotka saattoivat synnyttää harhaoppisen vaikutelman. Eckhartia itseään ei näin ollen ole koskaan julistettu pannaan. Se olisikin ollut turhaa jo sen johdosta, että hän oli parisen vuotta ennen paavin päätöstä kuollut.

Päätöksen kaikkia todellisia perusteita on mahdotonta jäljittää. Yhtenä tärkeimpänä osasyynä voidaan pitää dominikaanien ja fransiskaanien valtakiistoja, joista koko prosessi Kölnissä oli saanut alkunsa.

Kun paavi oli julistanut Tuomas Akvinolaisen pyhimykseksi, nostatti se melkoisen vastarinnan fransiskaanien taholta. Tämä myöhästynyt Eckhartin tuomitseminen oli siten jonkinlainen kädenojennus fransiskaanien suuntaan. Asiana se on sikäli erikoinen, että harhaoppisiksi julistetut käsitykset olivat hyvin lähellä kuusi vuotta aiemmin saman paavin toimesta kanonisoidun Tuomas Akvinolaisen ajatuksia. Tuomas Akvinolaisen ja Eckhartin ajatukselliset erot saattavat johtua lähinnä siitä, että Tuomaan filosofiset tulkinnat nojasivat Aristoteleeseen, kun taas Eckhartin käsitykset olivat lähellä Platonia.

Valitettavasti tämä bulla pystyi estämään Eckhartin ajatusten vaikutuksen leviämisen niin tehokkaasti, että hän jäi lähes unohduksiin aina 1800-luvun lopulle saakka. Suomessa hän on varsin tuntematon yhä vieläkin.  

Mies oli poissa, mutta kaikeksi onneksi, suurelta osin nunnien ansiosta, häneltä jäi verraten paljon kirjallista jäämistöä. Todennäköisesti juuri dominikaaniset nunnat kirjoittivat ylös hänen saarnojaan.

Ainakin sata autenttista saksankielistä saarnaa ja kolme tutkielmaa, sekä lisäksi runsas latinankielinen aineisto on jäänyt jälkipolvien arvioitavaksi. Niiden pohjalta käydään seuraavassa  tarkastelemaan, millaista kristillisyyttä Eckhart edusti:

 

Eckhartin kristillisiä tulkintoja

Vaikka Eckhart katsotaan usein nimenomaan kristillisen mystiikan edustajaksi, ei hän ollut sitä sanan tavanomaisimmassa merkityksessä, johon useimmiten liitetään erilaisia haltiotiloja näkyineen. Eckhart itse ei kerro paljonkaan omista kokemuksistaan. Yksi maininta saarnassa n:o 19 lienee omakohtainen:

"Erään miehen mielestä se näytti kuin unelta - kuin valveunelta - että hän tuli raskaaksi tyhjyydestä, kuten nainen lapsesta, ja juuri tuossa tyhjyydessä Jumala syntyi - ollen siten tyhjyyden hedelmä."

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Eckhart olisi pelkkä älyllinen teoreetikko - dogmaatikosta puhumattakaan - vaan ainoastaan sitä, ettei hän itse ollut taipuvainen tunteenomaisiin ekstaattisiin tiloihin, eikä pitänyt sellaista välttämättömänä, saati korkeimpana henkisenä kokemuksena. 

Mutta hänen tapansa esittää ja selittää äärimmäisiä asioita kertoo omaa kieltään hänen saavuttamansa tietoisuuden laadusta. Eräässä saarnassaan (n:o 18) hän mm. siteeraa Isä Meidän rukousta, jossa sanotaan,"tapahtukoon Sinun tahtosi". Eckhart kuitenkin lisää tähän, että parempi sanamuoto olisi:  

"Olkoon minun tahtoni Sinun Tahtosi", koska tämä rukous tarkoittaa juuri sitä, että minun tahdostani pitäisi tulla Hänen Tahtonsa, ja että minusta pitäisi tulla Hän."

Tähän toteaa eräs Eckhartin mystiikkaa tutkinut, Robert Forman, siteeraten erästä toista, joka kuvasi tunnettua hindulaista mystikkoa Ramana Maharshia - seuraavin sanoin, "Hän tietää! Hän tietää!"

Eckhartin saarnoista ja kirjoituksista on todella vaikeata löytää arkuutta ja epävarmuutta. Niitä kaikkia sävyttää jonkinlainen koetun ja ymmärretyn tuntu. Eräässä saarnassaan (n:o 8)hän, selvitellessään vaikeata käsitettä sielun "linnoituksesta tai korkeimmasta kipinästä", sanoo, todennäköisesti itseensä viitaten:

 "Jos te kykenisitte tiedostamaan minun sydämeni kautta, te ymmärtäisitte että tämä on totta - ja että itse Totuus sitä julistaa."

"Minä olen tie, totuus ja elämä", julistaa Johanneksen evankeliumi. "Minä olen se mikä minä olen, minä olen tie, totuus ja elämä..." julistaa myös yli tuhat vuotta vanhempi teksti faarao Seti I haudassa.

 

 

Mistä aiheista Eckhart pääasiassa saarnasi?

Siihen voidaan vastata Johanneksen evankeliumin sanoin:

"Totisesti, totisesti: jos ihminen ei synny uudesti, ylhäältä, hän ei pääse näkemään Jumalan valtakuntaa."  Nikodemos kysyi: "Miten joku voisi vanhana syntyä? Miten joku voisi mennä takaisin äitinsä kohtuun ja syntyä toisen kerran?"  Jeesus vastasi: "Totisesti, totisesti: jos ihminen ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan.  Mikä on syntynyt lihasta, on lihaa, mikä on syntynyt Hengestä, on henkeä."

Tämän mystisen syntymän merkitys säilyy Eckhartilla alati ensisijaisena, joidenkin mielestä jopa ainoana ydinsanomana. Siitä voitaisiin tietenkin tehdä sellaisia johtopäätelmiä, että hänen toimintansa muistuttaisi suuresti viime vuosisadan suomalaisten herännäisliikkeiden johtajien linjoja. Mutta melko vähäinenkin tutustuminen hänen esityksiinsä tuo kyllä esiin varsin suuria eroavuuksia. 

Herännäisyydessä korostettiin kyllä Eckhartin tapaan maailmasta luopumista, mutta useimmiten konkreettisessa mielessä. Eckhart tähtää koko ihmismielen täydelliseen irrottautumiseen ulkoisista kohteistaan ehdollistumistaan, jota tavanomaisessa kristillisyydessä pidettäneen mahdottomuutena. Sellaiseen pyrkimyskin katsotaan usein hengelliseksi ylpeydeksi.

Eckhart ei heristä sormiaan ihmisten pahuuden ja syntivelkojen johdosta, vaan pitää pahaakin jonkinlaisena välttämättömänä kehitysvaiheena, joka sinänsä voi jopa auttaa ihmistä näkemään ilmiöiden todellisen luonteen. 

Tavallinen ihminen on kiintynyt ja sidostunut erilaisiin asioihin, hyviin tai pahoihin. Sellaista tilaa Eckhart kuvaa sanalla "Eigenschaft". Siinä sielun voimat hajautuvat ulkoiseen ihmiseen eivätkä siten voi kantaa todellista hedelmää.  Tavanomaisen tilan ylittäminen tapahtuu yleensä asteittaisen sisäisen irrottautumisen ja erottautumisen myötä, joita Eckhart kuvaa käsitteillä "Gelazenheit" ja "Abegescheidenheit". 

Tällaisen irrottautumisen esiasteet tapahtuvat luonnollisen kokemisen ja siihen kyllästymisen kautta, mutta Eckhart tähtää kuitenkin tietoisempiin ponnistuksiin siinä vaiheessa, kun ihminen itse alkaa etsiä elämälleen syvempää perustaa kuin mitä pelkät ulkoiset virikkeet voivat antaa.  

Eräässä saarnassaan (n:o 52)Eckhart esittää vertauksen rikastumisesta ja johdattelee sen kuvaavan sitä miten:

..."ihminen voi tulla todella rikkaaksi hyveiden suhteen etsimällä omat heikot kohtansa ja korjaamalla ne siten, että pyrkii uutterasti ne voittamaan."

 Eckhart näkee, että uskonnollisuudessa ilmenee kuusi astetta, joista alimmassa ihminen koettaa elää ulkoisten esimerkkien mukaan. Seuraavassa hänessä herää halu tietää jumalaisesta viisaudesta. Kolmannessa vaiheessa hän alkaa vetäytyä sisäänpäin ja koettaa tulla toimeen omin avuin. Neljännessä vaiheessa hän on valmis kohtaamaan kaikki ulkoisen elämän houkutukset ja koettelemukset valittamatta kärsimyksiään. Näitä neljää voitaisiin kutsua valmistaviksi vaiheiksi, eikä niihin sinänsä vielä liity mitään varsinaista mystistä. Ne luovat ainoastaan edellytyksiä todellisiin henkisiin kokemuksiin.

Viidennessä vaiheessa ihminen saavuttaa sisäisen rauhan ja viisauden, mutta näkee kuitenkin totuuden vielä ikään kuin reiän kautta. Kuudennessa vaiheessa ihminen muuttuu pysyvästi Jumalan kuvaksi tai lapseksi ja elää ikuisuudessa. Hän havaitsee totuuden ilman esteitä, kuin ikkunasta. Näkeminen sinänsä on tässä tietenkin symbolinen ilmaus muuttumattoman kaikkeuden välittömälle tiedostamiselle omassa olemuksessaan.

 Kun lukee Eckhartin saarnoja, jää helposti ihmettelemään sitä, millaiselle kuulijakunnalle hän oikeastaan on saarnannut? Saarnat eivät ole milloinkaan tavanomaisia elämänohjeita tavanomaiseen vaellukseen siinä, miten käyttäytyä ja toimia jokapäiväisessä elämässä. Ne pureutuvat suoraan inhimillisen elämän ylittäviin asioihin: korkeimpiin kuviteltaviin ja kuvittelukyvyn ylittäviin metafyysisiin pohdintoihin.  

Jos joku tänään saarnaisi hänen tapaansa suomalaisessa kirkossa, olisi ulkopuolisen varsin helppo havaita yleinen reaktio: hämmennys ja ymmärtämättömyys. Saarnoissa on tosin vaikeusasteiltaan hieman toisistaan poikkeavia, joten voidaan olettaa Eckhartinkin sovittaneen esityksiään kuulijakuntansa vastaanottokyvyn mukaan.

 Esimerkkinä voidaan ottaa vaikka kuvaus sielun "linnoituksesta":

 ”Olen joskus sanonut että sielussa on voima, joka yksin on vapaa. Olen kutsunut sitä joskus hengen valvojaksi, toisinaan myös hengen valoksi tai pieneksi kipinäksi. Mutta nyt sanonkin ettei se ole sitä tai  tätä; ja kuitenkin on se jotakin, joka on vielä suunnattomampaa ’tähän’ tai ’tuohon’ verraten kuin mitä taivas on maahan verrattuna. Joten nimeän sen nyt jalommalla tavalla kuin koskaan aikaisemmin. Mutta kuitenkaan ei se tunnusta noita jalompiakaan nimityksiä tai malleja, vaan ylittää ne kaikki. Se on vapaa kaikista nimityksistä ja vieras kaikkien muotojen suhteen, täysin vapautettu ja vapaa, niin kuin Jumalakin on itsessään vapautettu ja vapaa.

Se on yhtä täydellinen ykseys ja yhtäläinen kuin Jumalakin, niin ettei ihminen mitenkään voi sitä  nähdä ikäänkuin vilaukselta. Tämä sama voima, josta ole puhunut, ja jossa Jumala ikuisesti kukoistaa ja viheriöi kaikkena Jumalalliseen Lähteeseensä kuuluvana, ja Jumalassa oleva henki; juuri tässä samaisessa voimassa Jumala kantaa ikuisesti ainosyntyistä Poikaansa yhtä todellisesti kuin Itsessäänkin, koska todellisuudessa Jumala asustaa tässä voimassa - ja voima synnyttää Isän keralla saman ainosyntyisen Pojan - ja on itse tuona samaisena Poikana, ja on tuona Poikana myös tässä valossa - samoin myös totuutena.

Huomatkaahan nyt! Tämä tarkoittamani sielussa oleva linnoitus on niin yhtenäinen ja yksinkertainen ja kaikkien mallien yläpuolella, että tuo mainitsemani jalompi voima ei ole kyllin arvokas häivähtämäänkään tuossa linnoituksessa. Ei liioin tuo toinen mainitsemani voima, jossa Jumala hehkuu tulisena kaikkine rikkauksineen ja iloineen, voi välähtää hetkeksikään sen sisällä. Todella näin ykseydellinen ja yksinkertainen on tuo linnoitus, niin paljon muodon ja voiman yläpuolella oleva on tuo Yksinäinen, etteivät voima tai muoto saata sitä katsella - eikä edes Jumala Itse.  

Todellakin - ja  Elävän Jumalan kautta! Itse Jumalakaan ei koskaan katsahda sinne hetkeksikään, ainakaan siinä mielessä, missä Hän on olemassa muotojen ja Persooniensa ominaisuuksien piirissä.

Tämä pitäisi huomioida tarkoin: ainoastaan Tästä puheena olevasta puuttuu kaikki muoto ja ominaisuus. Ja jos Jumala katsahtaisi siihen, merkitsisi se juuri tästä syystä samalla kaikkien Hänen jumalaisten nimityksiensä ja persoonallisten ominaisuuksiensa menettämistä: Jumalan olisi jätettävä kaikki ne ulkopuolelle, mikäli Hän siihen katsahtaisi. Mutta vain siinä mielessä, missä Hän on ykseys ja jakamaton, muodoton ja vailla ominaisuuksia (Hän voi sen tehdä): siinä mielessä ei Jumala enää ole Isä, Poika tai Pyhä Henki, vaan on silloin kuitenkin jotakin, joka ei ole sitä tai tätä.

Katsokaahan, kun Hän näin on ykseys ja yksinkertaisuus, voi Hän saapua siihen, jota tässä kutsuin sielun linnoitukseksi, mutta siihen Hän ei voi päästä missään muussa muodossa: ainoastaan tällä tavoin Hän saapuu ja asustaa siellä.

Tässä osassa sielu on samaa kuin Jumala eikä missään muussa. Teille kertomani on totta: Kutsun todisteeksi itse Totuutta ja tarjoan sieluni vakuudeksi (saarna 8).”

 

Saarnojen korkealentoisuus tulee ymmärrettäväksi kun otetaan huomioon, että Eckhart opetti lähinnä dominikaanimunkkeja ja -nunnia, jotka antoivat suurta arvoa filosofisille ja teologisille opinnoille. Tavanomainen noviisi sai kolmisen vuotta alkeisopetusta, jota seurasi viisi vuotta filosofian opintoja ja edelleen kolme vuotta teologiaa sekä kieliä ja taideopintoja. Kaikkeen tähän liittyi vielä olennaisena osana ns. mentaalinen rukous, opiskeltujen asioiden syvällinen mietiskely luostarien rauhassa ja hiljaisuudessa.

Siten ei ole mikään ihme, että dominikaanit miehittivät suureksi osaksi yliopistojen oppituoleja, ja että moni meidän aikamme teologi saattaisi havaita tiedolliset eväänsä keveiksi jopa Eckhartin oppilaisiin nähden.

 

Mistä sitten löytyvät ristiriidat tämän päivän kristillisyyden ja Eckhartin opetusten välillä? Lähinnä vanhurskauttamisopista.

Vaikka kristityt uskovatkin ihmisen alun perin olleen viattomuuden tilassa paratiisissa, josta he ovat Jumalaa uhmaten langenneen kiellettyihin houkutuksiin, ei kaikkien ihmisten äärimmäisiin potentiaalisiin paluumahdollisuuksiin Isänsä todelliseen välityksettömään yhteyteen, saati samaisuuteen, yleensä uskota.

Eckhart nostaa ihmisen lopullisen tavoitteen itse Jumaluuteen, joka voidaan saavuttaa, kun jopa äärimmäinen kolminaisuus ylitetään murtautumalla Jumalalliseen Lähteeseen. Sitä edeltää mystinen Jumalan Pojan syntyminen ihmissielussa, sen pyhimmässä sopukassa, kaiken aistimisen ja käsittämisen tuolla puolen. Tätä syntymistä saattaa edeltää tilapäisiä kokemuksia, joissa tietoisuus tempautuu kaiken aistittavan ja ajateltavan ylittävään tilaan, jota se ei kuitenkaan vielä kykene ylläpitämään tai käsittämään.

 

Varsinaista "pelastavan armon paikkaa" Eckhart kuvaa seuraavalla tavalla:

"Kun luonto saavuttaa korkeimman lakipisteensä, silloin Jumala antaa armonsa laskeutua: heti kun henki on valmis, Jumala saapuu epäröimättä ja välittömästi.

 Salaisuuksien kirja kertoo Herran julistaneen ihmiskunnalle: 'Minä seison ovella kolkuttaen ja odottaen; jokaisen kanssa, joka päästää minut sisään, minä aterioitsen' (Ilm. 3:20). Jumalaa ei tarvitse etsiä sieltä ja täältä, Hän ei ole sydämesi ovea kauempana; siellä Hän seisoo kärsivällisesti odottaen olisiko joku valmis avaamaan ja laskemaan Hänet sisään. Häntä ei tarvitse kutsua kaukaa: Hän malttaa tuskin odottaa että avaisit ovesi. Hän kaipaa sinua tuhat verroin enemmän kuin sinä Häntä: avaaminen ja sisääntulo ovat täysin sama toimi (saarna 8).”

"Armo" ei Eckhartin mukaan ole saavutettavissa millään uskomuksilla, käyttäytymisillä, tai harjoituksilla, vaan ainoastaan täydellisellä sisäisellä irtautumisella ulkoisten kohteiden ja oman minäisyytensä vetovoimista. Tietenkin myös tässä poisoppimisessakin toimii oma armonsa: ihminen voi yhä uudestaan yrittää kääntyä Jumalan puoleen.

Eckhart sanoo:

"Ei ole olemassa mitään tapaa, jolla ihminen voisi tietää, mitä Jumala on. Mutta yhden asian hän tietää: sen mitä Jumala ei ole. Ja sellaisen järkevä ihminen hylkää. Sillä välin tuo järki, joka ei löydä tuekseen yhtään todellista kohdetta, yhä odottaa niin kuin aine odottaa muotoa.

Samoin kuin aine ei koskaan lepää ennen kuin se on muotojen täyttämä, ei järkikään voi levätä muutoin kuin varsinaisessa todellisuudessa, joka syleilee kaikkia asioita.

Vasta ydinolemus voi sitä tyydyttää, ja sen Jumala vetää siltä pois askel askeleelta kiihottaakseen sen intoa ja houkutellakseen sen yhä jatkamaan totuuden ja pohjattoman hyvyyden etsintää ja käsittämistä, niin että se ei tyytyisi mihinkään muuhun kuin huutamaan kaikkein korkeinta hyvää (saarna 3).”

 

Eckhartin käsitystä äärimmäisestä jumaluudesta voidaan alkaa selvitellä vaikkapa erään tuomitun tekstikohdan pohjalta, jossa hän toteaa:

"Jumala ei ole hyvä, parempi tai paras. Kun kutsun Jumalaa hyväksi, puhun yhtä väärin kuin jos sanoisin valkoista mustaksi."

 Eckhartin opetuksen yksi perusasia on jumaluuden tai sen lähteen käsittäminen ehdottomaksi ykseydeksi ja puhtaaksi olemassaoloksi vailla ajan ja paikan käsitteitä. Tästä seuraa, ettei ole periaatteessa olemassakaan mitään todellista olemassaoloa muualla kuin Jumalassa. Kaikki luodut olennot ovat siten äärimmäisessä mielessä olemattomia.

Itämaisessa ajattelussahan tämä on varsin tavanomainen tapa käsittää todellisuutta, joskin se voidaan löytää myös Platonilta ja gnostilaisilta.

Toinen merkittävä ero tämän päivän kristillisiin käsityksiin nähden on siinä, että Eckhartin tarkoittama Kristuksen syntymä ei ole mikään tiettyyn hetkeen ajoittuva historiallinen, kertakaikkinen tapahtuma Betlehemissä, vaan se tapahtuu alati, tässä ja nyt - ikuisessa ajattomuudessa.

Jumala synnyttää Poikaansa sielussa lakkaamatta ja keskeytymättä. Kristuksen syntymä jokaisen ihmisen sielussa on mahdollista juuri siksi, että koko inhimillinen luonto on ykseys - ja siinä mielessä samaa Kristuksessa ja jokaisessa ihmisessä.

Tämä Kristuksen syntymä ei tietenkään käytännössä tapahdu jokaisen ihmisen sielussa. Mutta se on aina potentiaalisena mahdollisuutena. On välttämätöntä luoda syntymälle oikeat olosuhteet. Eckhart kysyykin saarnassaan:

"Mitkä sitten ovat nuo välttämättömät edellytykset Kristuksen syntymiselle sielussani?

Hän vastaa: "Yksikään syntinen ei tätä valoa voi vastaanottaa eikä olla sen arvoinen, koska on täyttynyt puutteista ja pahuudesta, joita kutsutaan ’pimeydeksi’. Juuri tästä syystä sanotaankin: 'Pimeys ei voi vastaanottaa tai käsittää valkeutta' (Joh 1:5). Tämä johtuu siitä että ne väylät, joita pitkin valon tulisi saapua, ovat pimeyden ja kavaluuden tukkimat: valo ja pimeys eivät voi ilmetä samanaikaisesti - eivät myöskään Jumala ja luodut olennot: mikäli Jumalan on saavuttava, täytyy olentojen samanaikaisesti poistua..

Eräs ihminen on täysin tietoinen tästä valosta (puhuu itsestään?). Heti kun hän kääntyy Jumalaa kohti, alkaa tuo valo loistaa ja hehkua hänen sisässään antaen hänelle ymmärryksen siitä, mitä tulee tehdä ja mitä jättää tekemättä sekä paljon opastusta asioissa, joista hän ei aikaisemmin mitään tiennyt tai niitä ymmärtänyt" (saarna 2). 

 Syntyminen ylhäältä edellyttää juuri tuota aikaisemmin mainittua irrottautumista, itsensä unohtamista (gelazenheit, abegescheidenheit). Eckhartin toteaa:

"Ikuinen Sana ei ole koskaan tullut henkilöön. Siksi tulee sinun jättää kaikki sinussa oleva persoonallinen ja kaikki mitä sinä olet, ja pukeutua puhtaaseen inhimilliseen luontoon. Sitten olet Ikuisen Sanan kannalta samanlainen kuin hänen (Kristuksen) inhimillinen luontonsakin on. Sillä sinun ja hänen inhimillinen luontonsa eivät ole erilaiset: on vain yksi luonto, sitä mitä se on Kristuksessa - sitä se on myös sinussa" (N:o 94).

Pyyteellisyydestään irrottautumisesta voitaisiin ottaa esimerkki saarnasta, jossa Eckhart selittää Matteuksen kertomusta temppelin puhdistamisesta:

 "...Voimme lukea että Herramme meni temppeliin ja heitti ulos ne, jotka ostivat ja myivät ja sanoi kyyhkysiä ja muita myyville seuraavaa: ”Viekää nämä asiat täältä! Viekää ne pois!”

 Miksi sitten Jeesus heitti pois nuo, jotka ostivat ja myivät ja käski kyyhkysiä kauppaavat viemään ne pois sieltä? Hänellä ei ollut muita tarkoituksia kuin puhdistaa Temppeli, aivan kuten hän oli sanonutkin: Minulla on oikeus tähän Temppeliin ja haluan sen itselleni ollakseni siinä herrana. Mitä tämä sitten tarkoittaa?

Tämä temppeli, jossa Jumala voi ehdottomasti hallita Tahtonsa mukaan, on ihmisen sielu, jonka Hän on tehnyt täysin Itsensä kaltaiseksi, aivan kuten saamme lukea Herran sanoneen: ”Tehkäämme ihminen kuvaksemme ja kaltaiseksemme” (1.Moos. 1:26). Ja näin Hän myös teki. Jumala on tehnyt sielun niin kaltaisekseen, ettei mikään muu taivaan ja maan kaikista Hänen ilolla luomistaan suurenmoisista olennoista muistuta Jumalaa yhtä paljon kuin ihmissielu. Juuri tästä syystä Jumala tahtoo tämän temppelin puhdistettavan että Hän voisi olla siinä täysin ainoana asiana. Tämä temppeli on juuri Hänen mukaisensa siitä syystä, että se on juuri niin Hänen kaltaisensa - ja Hän on siinä tyytyväinen: voidessaan olla siinä ainoana asiana.

Miettikäähän nyt, keitä olivat - ja yhä ovat - nuo jotka ostivat ja myivät? Ottakaahan vastaan hyvä vihje: Minä puhun tässä saarnassa ainoastaan hyvistä ihmisistä. Siitäkin huolimatta tulen osoittamaan, keitä nuo kauppiaat olivat ja yhäkin ovat, jotka ostivat ja myivät, ja joita Herramme iski piiskalla ja heitti sitten ulos. Hän tekee sen yhä vieläkin niille, jotka ostavat ja myyvät tässä temppelissä: sinne hän ei jättäisi heistä ainoatakaan.

Katsokaahan, kaikki sellaiset ovat kauppiaita, jotka kuolemansyntejä vältellen ja toivoen itse olevansa hyveellisiä suorittavat hyviä tekoja Jumalan kunniaksi: paastoavat, käyvät yöpalveluksissa, rukoilevat tai tekevät jotakin muita vastaaavia hyviä töitä, mutta tekevät sellaisia siinä mielessä, että Herramme antaisi heille jotakin vastapalvelukseksi - tai että Jumala tekisi jotakin heidän toivomaansa - kaikki nämä ovat kauppiaita.

Tämän näkee selvästi, sillä hehän tahtovat antaa yhden asian vaihdossa toiseen ja siten käydä vaihtokauppaa Herran kanssa. Mutta tämän kaupan suhteen he erehtyvät, sillä vaikka he antaisivat kaiken omistamansa ja vallassaan olevan Jumalan vuoksi ja uuvuttaisivat itsensä pelkästään Jumalan takia, ei Hänen tarvitsisi antaa heille tai tehdä heidän hyväkseen yhtään mitään - ellei Hän tahtoisi tehdä sitä täysin vapaaehtoisesti ja vastineetta. 

Sillä kaikki mitä nuo ihmiset ovat, on Jumalasta, ja kaikki mitä heillä on, on myös Hänestä lähtöisin - eikä heistä itsestään. Siten ei Jumalalla ole mitään velvoitetta korvata heille heidän toimiaan tai lahjoja - ellei Hän vapaaehtoisesti armostaan sitä tahdo - eikä sen perusteella, mitä nuo ihmiset ovat tehneet tai antaneet; sillä he eivät anna omastaan eivätkä todellisuudessa itse ole toimijoita. Kuten Kristus sanoo: ’Ilman minua ette voi mitään tehdä’ (Joh. 15:5).  

Vain hyvin typerät ihmiset kävisivät tällaista kauppaa Herramme kanssa; he tietävät totuudesta vain hyvin vähän tai ei mitään. Juuri siitä syystä Jumala heitti heidät ulos temppelistä ja ajoi heidät pois.

Valo ja pimeys eivät voi ilmetä samanaikaisesti. Jumala on totuus, Hän on valo Itsessään. Kun Jumala saapuu temppeliin, ajaa Hän pois tietämättömyyden, joka on pimeyttä ja paljastaa itsensä valossa ja totuudessa. Totuutta paljastettaessa täytyy kauppiaiden poistua, koska totuus ei tarvitse kaupankäyntiä.

Jumala ei etsi Omaa etuaan: Hän on täysin vapaa kaikissa toimissaan, jotka Hän suorittaa todellisesta rakkaudestaan. Niin tekee myös ihminen, joka on yhtä Jumalan kanssa: hänkin on täysin vapaa kaikissa tekemisissään, hänkin tekee ne rakkaudesta, kysymättä koskaan ‘miksi?’ - pelkästään Jumalan kunniaksi - etsimättä niissä omaa etuaan, ja Jumala työskentelee hänessä.

Jatkan vielä tästäkin: niin kauan kuin ihminen kaikissa toimissaan ylipäänsä haluaa jotakin sellaista, mitä Jumala voi tai tahtoo hänelle antaa, kuuluu hän yhä näiden kauppiaiden pariin. Että voisit vapautua kaikista kaupankäynnin leimoista, niin että Jumala sallisi sinun astua tähän temppeliin, täytyy sinun tehdä kaikki voitavasi kaikissa toimissasi ainoastaan Jumalan kunniaksi – ja pysyä itse niistä vapaana niin kuin täydellinen tyhjyys, mikä ei ole olemassa siellä tai täällä – on kaikesta vapaa.

Sinun ei tulisi pyytää mitään vastiketta. Aina kun toimit tällä tavoin, ovat työsi henkisiä ja jumalallisia, ja kauppiaat ovat samassa ajetut pois temppelistä, jossa silloin on ainoastaan Jumala, koska ihminen silloin ajattelee ainoastaan Häntä.

Katsokaahan, juuri tällä tavoin puhdistetaan sinun temppelisi kauppiasta! Ihminen joka ei ajattele itseään tai mitään muutakaan, vaan ainoastaan Jumalaa ja Hänen kunniaansa, on toimissaan todella vapaa kaikista kaupankäynnin piirteistä. Hän ei etsi omaansa vähäisessäkään määrässä, aivan samoin kuten Jumalakin on vapaa kaikissa toimissaan eikä etsi omaa etuaan.

Olen myös maininnut, mitä Herramme sanoi niille, jotka myivät kyyhkysiä: ”Viekää tämä pois! Viekää tämä täältä!” (nyk. muoto, ’kaatoi myyjäin istuimet’). Hän ei ajanut näitä ihmisiä pois eikä nuhdellut heitä ankarasti, vaan sanoi melko lempeästi ”viekää tämä pois!”, ikään kuin sanoen, ettei se ollut väärin, mutta on kuitenkin esteenä puhtaan totuuden suhteen. Nämä kaikki ovat hyviä ihmisiä, jotka työskentelevät puhtaasti Jumalan takia eivätkä itsekkäästi, mutta he työskentelevät vielä sidostuneesti, ajan ja vuorovesimäisten ilmiöiden mukaan, sellaisten kuin ovat kaikki ajalliset, aikaisemmat tai myöhemmät asiat.

Tällaiset asiat estävät heitä pääsemästä osallisiksi korkeimmasta totuudesta ja olemasta täysin vapaita ja esteettömiä kuten Herramme Jeesus Kristus on, joka taukoamatta ja ajan ulottumattomissa hedelmöityy aina uudeksi taivaallisesta Isästään; ja joka aivan samassa ’Nyt’- hetkessä alinomaan syntyy täydellisenä takaisin ylistyksen ja kiitollisuuden saattelemana Isän majesteettisuuteen - yhtäläisessä kunniassaan (saarna 6).”

 

Tähän tapaan saarnattiin - 700 vuotta sitten!

Jumalan Pojan syntymisen universaalisesta mahdollisuudesta voitaisiin ottaa esimerkiksi kolme bullan tuomitsemaa kohtaa:

 "Kaiken mitä Isä Jumala antoi ainosyntyiselle Pojalleen inhimillisessä luonnossa, on Hän antanut myös minulle. Minulta ei puutu mitään, ei ykseyttä eikä pyhyyttä, Hän on antanut minulle kaiken samoin kuin hänellekin," (eli Jeesukselle). "Kaikki se, mitä pyhät kirjoitukset sanovat Kristuksesta, on totta myös jokaisen hyvän ja pyhän ihmisen kohdalla. Kaikki mikä on soveliasta jumalaisen luonnon kannalta, on sellaista myös oikeamielisen ja jumalaisen ihmisen kannalta. Tästä syystä sellainen ihminen suorittaa kaiken mitä Jumalakin, ja hän on luonut taivaan ja maan yhdessä Jumalan kanssa, ja hän on ikuisen Sanan synnyttäjä - eikä Jumala voisi tehdä mitään ilman tällaista ihmistä."

Onhan tuossa tämän päivän kristillisyyteen nähden hieman vieraalta vaikuttava ihmiskuva, mutta meidän on otettava huomioon se, ettei Eckhart kuvaakaan tuntemaamme persoonallista, ulkoista ihmistä, vaan hänen äärimmäistä sisäistä mahdollisuuttaan - täysin toteutettuna.

Toisaalta itse evankeliumeista voidaan poimia paljon sellaista aineistoa, joka tukee ihmisen mahdollisuutta tulla Jumalan ilmentäjäksi. Esim. Johanneksen 10. luvussa (RK-38), missä Jeesusta syytettiin itsensä tekemisestä Jumalaksi, mihin hän vastaa: "Eikö teidän laissanne ole kirjoitettuna: 'Minä sanoin: te olette jumalia'? " Tai Matteuksen viidennessä (RK-92): " Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin? Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen."Tai Johanneksen 17. luvussa (RK-92): " Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa." Ja samaa tarkoittaen 2. Korinttolaiskirjeen 3. luvussa: "Mutta me kaikki, jotka peittämättömin kasvoin katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kuvan kaltaisiksi kirkkaudesta kirkkauteen."

 

Myös Johanneksen kolmannessa luvussa on useita vähemmän siteerattuja kohtia, joita voitaisiin tulkita ihmisen mahdollisuudeksi tulla suoranaiseksi Jumalan ilmentäjäksi, mutta edellytyksenä on ainakin 21. jakeen (RK -38) mukaan se, että ihminen ensin "tekee totuuden", jonka jälkeen hän vasta tulee valkeuteen. Vasta tuollaisen ihmisen teot ovat "Jumalassa tehdyt", näin kertovat vanhemmat raamatun käännökset. Nykyinen raamattu tosin hieman vesittää ihmisen mahdollisuutta kääntämällä, "että hänen tekonsa ovat lähtöisin Jumalasta."

 Yksi merkittävä piirre Eckhartin julkituomassa jumalakuvassa on se, ettei hän katso Jumalan tuominneen ketään ennalta tuhoon tai autuuteen, vaan että Hän kaikessa vapaudessaan on itsekin lainalainen ainakin niin, että:

"Jumalan täytyy toimia ja astua Itse sinuun sillä hetkellä kun Hän huomaa sinut valmiiksi. Älä luulekaan että Jumala on inhimillisen puusepän kaltainen, joka tekee työtä tai on tekemättä halunsa mukaan - ja voi tehdä, tai jättää tekemättä niin kuin tahtoo. Jumalan suhteen tämä ei päde: kun Jumala havaitsee sinut valmiiksi, Hänen täytyy toimia, virrata sinuun, aivan kuten auringon täytyy kirkkaalla ja selkeällä säällä paistaa - eikä pidättyä siitä. Olisi todella vakava puutteellisuus Jumalassa, mikäli Hän ei suorittaisi sinussa mitään suuria tekoja eikä valaisi suurta hyvyyttä sinuun silloin, kun Hän huomaa sinut tällä tavoin tyhjentyneeksi ja paljaaksi (saarna 4).”

 

Jos katsotaan, että vanhurskauttamisoppi on olennaisin ero Eckhartin ja nykyisen kristillisyyden välillä, tulee tietenkin maailmasta irrottautumisen vaatimuksen lisäksi ottaa esille käsitys sovituksesta.  

Ainakin tämä meidän parhaiten tuntemamme luterilaisuus korostaa ehdotonta välttämättömyyttä ottaa uskossa vastaan syntien sovitus, jolloin sovitus perustuu historialliseen tapahtumaan Jerusalemissa. Jumalan sanotaan voivan ottaa vastaan langenneet ihmiset ainoastaan sen ansioista, että Hän on luoduillaan surmauttanut ainokaisen poikansa voidakseen sitten Itse hyväksyä luotunsa - mikäli he tähän ajatukseen uskovat.

 Johanneksen evankeliumissa 3. luvussa sanotaan:

"Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän."

Englantilainen ja ruotsalainen raamattu käyttävät ilmausta ainosyntyinen, joka jollain tavoin voisi viitata Eckhartin ja monien muiden, mm. gnostikoiden tavanomaisesta, historiallisesta tavasta poikkeavaan tulkintaan Jumalan Pojan syntymästä.

Eckhartkin katsoo, että Jeesus - ylhäältä syntymän läpikäyneenä ja sen hedelmien täydellisenä ilmentäjänä - voi olla apuna ja esimerkkinä jälkipolville. Mutta pelkkä usko häneen ei vielä nosta ketään hänen rinnalleen - yhteen ja samaan ykseydelliseen tilaan - joka vasta on ikuisesti pysyvää.

Johanneskin kirjoittaan:

"Että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin minä Sinussa, ja Sinä minussa." 

Eckhartille sovitus merkitsee - kuten monille muillekin - jokaisen yksilön täydellistä sisäistä luopumista samastumisestaan ilmiöihin ja itseensä. Tämä käsitys voidaan tietenkin löytää raamatusta - niin Vanhasta kuin Uudestakin Testamentista - sikäli kuin uskaltaudutaan heittäytyä sananmukaisuudesta poikkeaviin tulkintoihin. 

 1. Mooseksen kirjan 22. luvussa sanoo enkeli Abrahamille:

"Älä koske poikaan äläkä tee hänelle mitään. Nyt minä tiedän, että sinä pelkäät ja rakastat Jumalaa, kun et kieltäytynyt uhraamasta edes ainoaa poikaasi." (RK -92)

 

Me tiedämme varsin hyvin, mikä ihmiselle on yleensä kaikkein rakkainta. Symbolinen Iisak: hänen oma minuutensa. Sisäinen valmius siitä luopumiseen lienee "Jumalan rakastamista yli kaiken". Ja yli kaiken rakastaminen on niin Eckhartin, kuin myös useiden raamatun kohtien mukaan vaikeimmin toteutettavissa oleva todellisen ylhäältä syntymisen edellytys - omakohtainen "sovitusuhri".

 Uuden testamentin puolelta voidaan poimia vaikkapa Markuksen evankeliumin 12. luvusta ote:

 "Niin kirjanoppinut sanoi hänelle: 'Oikein sanoit, opettaja, totuuden mukaan, että yksi hän on (Herra on ainoa jumala RK -92), ja ettei ketään muuta ole, paitsi hän. Ja rakastaa häntä kaikesta sydämestään ja kaikesta ymmärryksestään ja kaikesta voimastaan, ja rakastaa lähimmäistään niin kuin itseänsä, se on enemmän kuin kaikki polttouhrit ja muut uhrit."  Kun Jeesus näki, että hän vastasi ymmärtäväisesti, sanoi hän hänelle: "Sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta."  

Mainitunlainen ymmärrys sinänsä saattoi siis johtaa lähelle Jumalan valtakuntaa. Mutta valtakuntaan sisälle pääseminen edellyttäisi Matteuksen 16. luvun mukaan:  

"Sillä joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen. Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon?" (RK -38)

Ulkoisen elämän - tai koko elämänhalun kadottaminen johtaa siten sisäisen, pysyvän elämän löytämiseen.

 Herätysliikkeissä samastetaan uudelleen syntyminen ylhäältä usein heräämiskokemukseen, jonka katsotaan antavan "pelastusvarmuuden".  

Näyttäisi kuitenkin siltä, että näiden piirien tulkinta tapahtumasta ja sen seurauksista on kovin erilainen kuin Eckhartin. Eckhart kuvaa siinä ylitettävän kaikki ajateltavissa olevat, käsitteelliset asiat. Siinä saavutaan sisäiseen tietoisuuden tilaan, jossa kaikki on ikuisesti ja välittömästi läsnä ilman muotojen ja ajallisten ilmiöiden aiheuttamaa erilaisuutta.

Tällaisen tilan vakiintuminen johtaa myös kaiken ajassa opittavissa olevan ylittävään tietoisuuteen ja lopulta erehtymättömyyteen, jollaista tuskin uskallettaisiin väittää suuressa määrin ilmentyvän tavanomaisen uskonnollisen elämän piirissä.

Ehkä tuo yleinen "herääminen" olisi katsottava lähinnä askeleeksi Eckhartin tarkoittamaa Jumalaksi syntymistä kohden, jonkinlaiseksi havahtumiseksi kaiken katoavuuden keskellä. Siihen ei välttämättä kuitenkaan pitäisi vielä pysähtyä, vaan koettaa Paavalin 1. Korinttolaiskirjeen 9. luvun tavoin juosta juoksunsa loppuun saakka:

"Minä en siis juokse päämäärättömästi enkä nyrkkeillessäni huido ilmaan. Kohdistan iskut omaan ruumiiseeni ja pakotan sen tottelemaan, jottei itseäni lopulta hylättäisi, minua, joka olen kutsunut muita kilpailuun."

 

Eckhartin opetuksia täydellisestä luopumisesta ei missään nimessä voida tulkita hakeutumisena fyysiseen itsetuhoon samaan tapaan, kuin mitä joskus marttyyrikirkon aikoihin on pidetty "oikotienä taivaaseen" (Tertullianus). Konkreettinen luopuminen ei muuta ihmisen mieltä ja sen mukana todellista suuntautumista miksikään. Sellainen voi jopa aiheuttaa valheellisen kuvan muodostumisen omasta sisäisestä tilastaan. Todella Jumalaa rakastava ihminen kykenisi Eckhartin mukaan "luopumaan maailmasta aivan yhtä helposti kuin kananmunasta" (saarna 18). 

Vaikka uudelleensyntyminen ylhäältä onkin tärkein aihe Eckhartin opetuksissa, ei hän kuitenkaan kehota kuulijoitaan tyytymään vielä tähänkään, vaan sanoo ihmisellä tai pikemminkin jo ihmisyytensä ylittäneellä olevan edessään vielä korkeampikin askel: murtautuminen Jumaluuden Lähteeseen. 

Tämä on jo sellaista metafysiikkaa, jota on vaikeampaa löytää tavanomaisesta kristillisyydestä tai sen hallussa olevista teksteistä. Johanneksen evankeliumin 3. luvussa samastetaan arvoituksellisesti "käärmeen ylentäminen erämaassa Ihmisen Pojan ylentämiseen".

Sitä edeltäneessä jakeessa Johannes vakuuttaa, ettei "kukaan ole noussut ylös taivaaseen; paitsi hän, joka taivaasta tuli alas, Ihmisen Poika, joka on taivaassa".

Eckhartin mukaan todellisuudessa ylösnouseva osa sielusta on "puhdas Jumalan kuva, Jumalan verhoamaton ja puhdas Syntymä puhtaassa sielussa". Tässä saattaisi tarjota yhden tavan tulkita "Ihmisen Poika" -käsitettä.  

Kun tuon syntymän aiheuttama kaikesta entisestä täydellisesti poikkeava tila on vakiintunut, tulisi sen hedelmät vielä saattaa aina ulkoiseen ihmiseen saakka.

Eckhart kehoittaa saarnassaan (n:o 50):

"... Jumala tulisi tuoda alas, ei absoluuttisesti vaan sisäisesti ... Tämä Jumalan sisäinen alas tuonti merkitsee sitä, että meidät voidaan nostaa ylös. 

Yläpuolisesta on nyt tullut sisäistä. Sinun pitää sisäistyä itsestäsi ja itsessäsi niin, että Hän on sinussa. Se ei tarkoita että meidän tulisi ottaa jotakin yläpuoleltamme, vaan meidän pitäisi ottaa se itseemme ja itsestämme - ja ottaa se itsestämme itseemme." 

Vasta tämä on Eckhartin mukaan "ruumiin ylösnousemista", mikä tuskin tarkoittaa tämän tuntemamme lihallisen muodon ikuistamista. On sitten täysin eri asia, millaisia mahdollisia muodollisia tai energisiä toimintavälineitä tuollainen jumaluuteen uponnut rajaton ja ajaton tietoisuus tulee käyttämään.

Monissa gnostilaisissa teksteissä kehotetaan tekemään "ulkoinen sisäisen kaltaiseksi", millä varmaan tarkoitetaan "jumalaisen tuomista ilmennyksen piiriin".  

Uudessa Testamentissa voitaisiin esim. Jaakobin kirjeen "tekojen vaatimista" uskon elävyyden toteennäyttämiseksi tulkita juuri tässä merkityksessä: sisäisen jumalaisen kokemisen hedelmät on tuotava ulkonaiseen elämään - toistenkin ihmisten ulottuville. Eivät teot sinänsä tietenkään ketään autuuta, mutta autuaasta tilasta lähtevä toiminta auttanee kaikkea elämää sen etsiessä todellista tarkoitustaan.

Mitä sitten tulee Johanneksen evankeliumin ilmaukseen "käärmeen ylentämisestä erämaassa", voivat kaikki itämaiseen mystiikkaan tutustuneet epäillä käärmeen tarkoittavan kaiken ilmenneen sisäistä, luovaa perusvoimaa tai tulta (kundalinia), jonka ihmisen sisimmässä olemuksessa vapautettuna sanotaan murtavan kaikki rajat ilmenneen ja ilmenemättömän väliltä (tai tuhoavan hänet, mikäli kaikki olemuspuolet eivät ole riittävän puhtaita).  

Matteuksen 3. luvussa kerrotaan Johanneksen ilmoittaneen:

"Minä kastan teidät vedellä parannukseen, mutta se, joka minun jäljessäni tulee, on minua väkevämpi, jonka kenkiäkään minä en ole kelvollinen kantamaan; hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja tulella."

Käärmeellä voitaisiin tietenkin kuvata myös järkeä tai viisautta, joka on saatettava takaisin alkuperäiseen lähteeseensä. Silloinkin käsite "ihmisen, eli manaksen, järjen poika" olisi jollakin tavoin liitettävissä sanontaan - ainakin itämaisittaan tulkiten.

 

Eckhart kuvaa usein tarvetta vetäytyä sisäisesti autiomaahan tai tyhjyyteen kaikesta tämän elämän asioista, "siitä ja tästä". Myös raamatun kertomuksissa vetäydytään usein erämaahan ja ylistetään yksinäisiä - ehkäpä askeleena aivan samaan ykseydelliseen tilaan.

Eckhart ja nykypäivä

 

Entä jos Eckhart syntyisi tämän päivän uskonnolliseen ilmapiiriin? Saisiko hän yhtä runsaasti kuulijoita kuin aikoinaan? Lähtisivätkö ihmiset yhä pitkien matkojen päästä jalkaisin tai muutenkaan kuulemaan hänen sanomaansa?

Ja millaisen vastaanoton hän saisi kirkon taholta? Olisiko hän kauan toivottu uudistaja ja elävän veden lähde, vai vaarallista myrkkyä levittävä käärme, joka pitäisi mitä pikimmiten saada vaikenemaan, tai ainakin vaiettua kuoliaaksi? 

Sanotaan, että sellaista henkistä nälkää, jota tavanomainen uskonnollinen tarjonta ei kykene tyydyttämään, todella on olemassa. Mutta missä määrin tämä piilevä nälkä on todellista totuuden kaipuuta, ja missä suhteessa lähinnä uusien virikkeiden etsimistä - sitä voidaan vain arvailla.

Jos asiaa tarkastelee sen runsaan viriketarjonnan pohjalta, jota TV ja muut suurten joukkojen kiinnostusten mukaan muovautuvat vapaa-ajan viriketarjoajat heijastavat, ei Eckhartin sanomalle todennäköisesti löytyisi "markkinarakoa". Saattaisi tapahtua jopa siten, että hän - itseään tosi kristittynä pitäneenä - joutuisikin jakamaan antiaan lähinnä niille, joita tämän päivän kristityt ovat valmiita kutsumaan pakanoiksi - ainakin agnostikoiksi.

On tosin joitakin merkkejä siitä, että Eckhart on herättänyt huomiota jopa nuoressa teologipolvessa - mutta uskaltautuvatko nämä seurakuntatyössään tuomaan esiin niitä raamatuntulkintoja, joihin ehkä yksityishenkilöinä saattavat tuntea viehtymystä? Tuskinpa monetkaan sellaiseen uhkayritykseen ryhtyisivät, se kun merkitsisi joissakin kohdin poikkeamista uskontunnustuksesta - ainoasta oikeasta ja sallittavasta tavasta tulkita kristillisyyttä.

Fundamentalisteille Eckhartin sanoma olisi paholaisen valmistamaa myrkkyä, liberaaleille ehkä muuten hankala asia - vaikeasti ymmärrettävää - ja vielä vaikeampaa selittää seurakunnilleen.

Muutamille etsijöille hän kuitenkin saattaisi tarjota todellista sielun nektaria, josta jotkut saattaisivat humaltua aina siinä määrin, että menettäisivät virkansa.

Toivon mukaan Grimber on Kansojen historiassaan lähempänä oikeaa lausuessaan Eckhartia koskevan kirjoituksen lopussa juhlallisesti:

"Näin kaltoin kohtelivat ahdasmieliset, suvaitsemattomat kirkonmiehet jalon ja etsivän sielun henkistä jäämistöä, miehen joka oli taistellut rehellisesti saavuttaakseen rauhan Jumalan ja itsensä kanssa. Tuomitessaan Eckhartin kirjoituksia katolinen kirkko teki itsensä syypääksi anteeksiantamattomaan julmuuteen: Yli viiden vuosisadan ajaksi ihmiskunnalta sen johdosta riistettiin se arvaamattoman suuri apu, joka piilee tämän miehen yksinkertaisissa, kaunistelemattomissa, mutta juuri sen johdosta niin elävissä ja vakuuttavissa sanoissa hänen käsitellessään elämän suurimpia kysymyksiä."