Minä olen – oletko sinä?

 

(Otsikon Minä ei tietenkään viittaa tekstin kirjoittajaan)

 

Minä on yksi eniten käytetyistä pronomineista ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Sillä viitataan puhujan persoonalliseen olemukseen tai sen eri olemuspuoliin.

Länsimaisen psykologian piirissä puhutaan minästä egona, joka määritellään vaistoperäisen ja superinhimillisen väliseksi olemukseksi.

Itämaiset käsitykset luokittelevat ihmisyyden olemukset hieman tarkemmin, jolloin ns. alempi minuus muodostuisi lähinnä tunneolemuksesta ja alemmasta järjestä.

Korkeammassa minuudessa vuorovaikutukseen tulee mukaan myös järjen yhdentyneempi osio, korkeampi (henkinen) manas, jonka yläpuolelta löytyy vielä puhtaasti henkinen olemus – todellinen, pysyväisluonteinen Itse.

***

Käsitys minuudesta ja olemisesta tulee esiin myös raamatussa. Esimerkiksi 2. Moos. 4:14.

Jumala vastasi Moosekselle: "Minä olen se, joka minä olen." Ja hän sanoi vielä: "Sano israelilaisille näin: 'Minä olen' lähetti minut teidän luoksenne."

Lienee ilmeistä, että tässä ei puhuta mistään rajallisesta minuudesta, vaan jostakin täysin määritelemättömästä kaikkeuden perustekijästä, jossa ei sinänsä ole alkua eikä loppua, vaan joka vain absoluuttisesti ”on”.

Tätä ajatonta luonnetta kuvataan myös käsitteellä ”elämä itsessään” (Joh. 5:26).

***

Evankeliumit (etenkin Johannes) esittävät Jeesuksen ihmisenä, jonka kaikki olemuspuolet – fyysisestä henkiseen - ovat välittömässä vuorovaikutuksessa keskenään. Johannes 10:30 toteaa tämän kirjoittaessaan:

”Minä ja Isä olemme yhtä.”

Yksi Johanneksen evankeliumin eniten siteeratuista julistuksista on 14:6.

”Minä olen tie ja totuus ja elämä; ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani.”

Lausuma tulkitaan usein siten, että ihminen voi saavuttaa ikuisen elämän ainoastaan Jeesukseen – erityisesti hänen sovitustekoonsa - uskoen ja luottaen.

Mutta puhuuko evankeliumi tässä Jeesuksen persoonallisesta olemuksesta, tai hänen kohtalostaan, vai jostakin puhtaasti universaalista minuudesta, jonka kautta jokaisen on ”sisäisen luonnonlain” tapaan, täysin uskonnosta riippumatta, siirryttävä ajallisesta pysyvään?

Olisiko jopa jokainen tavallinen minuuskin välttämätön tie – tai ainakin tien alku – jota kulkien ja eläen ihmisen olisi jossakin vaiheessa mahdollista löytää totuus ja pysyväisluonteinen elämä?

Yksilöllistyvä, yhä enemmän erillistyvä (mikäli ei taannu takaisin laumahenkisyyteen) minuus lienee vain yksi monista ohitettavissa olevista vaiheista ihmisyyden suunnattoman pitkässä kehityskulussa kohti ”viimeistä Aadamia (ihmistä)”, sellaista luovaa Itseä, jonka tahtoa vuoret ja kaikki muukin muodollinen ja ehdollinen toteuttavat.

***

Minuuden universaalista tulkintaa edustaa myös teksti faarao Seti I haudassa (n. vuodelta 1300 eKr):

 

”Minä olen Se mikä Minä olen. Minä olen tie, totuus ja elämä. Joka kulkee minun tietäni, saa ikuisen laupeuden... Joka antaa minulle elämänsä, hänen ei tarvitse kuolla. Tehkää minun tahtoni, sillä minä olen Jumalan ruumiistuma maan päällä. Minä annan teille joka päivä leipää ja minä annan teille teidän velkanne anteeksi... Sillä minun on tämä valtakunta ja minun on voima ja kunnia...”

 

Sanoma muistuttaa Matteuksen evankeliumin ilmauksia, vaikka se on yli tuhat vuotta evankeliumia vanhempi. On ilmeistä, että evankelistat lisäsivät ja sekoittivat teksteihinsä muutakin kuin Jeesukseen liitettyä perimätietoa. Heidän käytössään oli niin juutalaista kirjallisuutta kuin egyptiläistä ja babylonialaista traditiota.

Tämä egyptiläinen teksti on sisällöltään hyvin yhtäläinen Mooseksen kirjan ja Johanneksen evankeliumin kanssa. Ehkä meidän olisi yleensäkin tarpeen etsiä yhtäläisyyksiä eri hengellisten perinteiden kesken eikä korostaa erilaisia tulkintoja, jotka saattavat suurelta osin johtua inhimillisistä väärinkäsityksistä.

***

On mahdotonta tietää varmasti, ovatko useat nämäkään henkiset sanansaattajat todella sananmukaisesti luon­nehtineet itsensä tieksi, totuudeksi ja elämäksi, vai ovatko tekstit heidän seuraajiensa sanallisia tulkintoja esikuviensa sisäisestä olemuksesta ja toiminnasta. 

Henkisten ydinhahmojen jät­tämästä perinteestä voidaan kuitenkin päätellä, että heillä on mitä il­mei­simmin ollut ensikäden omakohtaista kokemusta ja tietoa ”asioiden takana olevista asioista”, joita he ovat pyrkineet nostamaan esiin.

Jeesus itse esittää Johanneksen evankeliumissa toiveenaan sen, että kaikki muutkin kuin hän, kykenisivät tulemaan yhdeksi Isän kanssa - astumaan sisäisesti samaan tietoiseen yksey­teen, missä hän Isänsä, henkisen alkutilansa ja -olemuksensa suhteen oli.

***

Todellista henkistä ei tietenkään voi olla kuin yksi. Jeesus katsotaan ihmiseksi, josta on jossakin vaiheessa tullut tämän universaalin olemuksen ilmentäjä.

Tiedämme hyvin, että aurinko ei valikoi kohteitaan uskonnollisten näkemysten perusteella. Sama periaate lienee voimassa myös henkisten asioiden suhteen: kun inhimilliset ”pilvet” ovat väistyneet yksilön olemuksesta, alkaa yksi ja sama hengen valo loistaa ja valaista ”Pyhän Hengen temppelin” jokaista sopukkaa.

***

Yhtä olevaa” voidaan ajallisin käsittein kuvata vain viitteenomaisesti.

Ei-erillisen taivaan” olemuksesta ja olemisesta löytyy kyllä kuvauksia, kuten Markuksen evankeliumin 12:25.

 "Sillä kun kuolleista noustaan, ei naida eikä mennä miehelle; vaan he ovat niin kuin enkelit taivaissa.”

Tämä ei tietenkään tarkoita mitään avoliittoja, vaan sitä, että henkisessä tosiolemuksessa ja –olemisessa ei voi olla mitään erillistymisen piirteitä. Taivaassa ei siten ole sinua – ainoastaan Minä, täydellinen itsetietous, joka on yhtä kaiken ydinolemuksen kanssa.

Yllä oleva ”taivaskuva” ei välttämättä liity ainoastaan fyysisen kuoleman jälkeisiin tiloihin, saati käsitykseen ”viimeisistä päivistä”, vaan kuvaa inhimillisen tajunnan elinaikana tapahtuvaa muutosta ehdollisesta ehdottomaan, ajallisesta ajattomaan.

***

Mestari Eckhart puhui saarnoissa myös enkeleistä, heidän tehtävistään ja olemuksestaan. Hän sanoo korkeimman Serafin tiedostavan yhdessä ainoassa kuvassa (samanaikaisesti ja -tilaisesti?) kaiken sen, minkä me ihmiset tajuamme kaoottisena moninaisuutena. Tämä korkeimmaksi kuvattu enkelilaji tiedostaa siten kaikkeuden erillistymättömänä - alkuperäisenä Jumalan kuvana. Eckhartin mukaan varsinainen maailma jumalallinen idea eli luominen jopa luotiin (Sanana) Serafeiden olemukseen, josta se monien alenevien vaiheiden kautta siirtyi aina materiaan saakka.

 ”In principio erat Verbum ”, alkaa Johanneksen evankeliumi, ”alussa oli Sana”. Alkuperässä (kreikaksi Logos), kaikkeuden henkisessä periaatteessa ja lähteessä oli malli tai heijastuma äärimmäisestä jonka mukaan kaikki suhteellinen olevainenkin on saanut ja alati saa alkunsa, tarkoituksensa ja tavoitteensa.