MUISTOLAUSEITA SURUUN

 

On Kalervo Mieltyn v. 2002 kirjoittama kokoelma runomittaisia lauseita,

jonka painos on loppunut v. 2005.

Uusintapainosta ei toistaiseksi ole tulossa, joten lauseet  julkaistaan oheisena. 

Yksittäisten lauseiden ei-kaupallinen käyttö on sallittua. 

Epäselvissä tapauksissa voitte tiedustella

osoitteesta: kalervo.mielty@netikka.fi

tai 0400-562157

 

SISÄLTÖ (Klikkaa päästäksesi haluttuun kohtaan):

Kohdentamattomia  1-41

Ystävälle  42-59

Ikääntyneille  60-82

Äidille  83-84

Isälle 85-86

Aviopuolisolle  87-95

Lapselle  96-108

Isoäidille  109

Isoisälle  110

Tädille  111-112

Sedälle 113

Enolle 114

Itsetuhoon ajautuneelle 115-122

 

 

A. Kohdentamattomia:

 

1. Maa taakse jäi, jo valot loistaa

Nyt aamu saa, ja varjot poistaa.

 

2. Poissa on päivät elävät, hyvät,

jäljellä lyhde, korret ja jyvät.

Poissa on taakka, huolien häivät,

aukeni hengen valoisat päivät.

 

3. Sisällä meissä on sielu niin kaino

sitä ei satuta kuolo ei vaino.

Kaiken se antaa ja säilyttää,

täynnä on ikuista elämää.

 

4. Kerran astumme rajojen yli

yksin ja hartaana aivan.

Siellä on vastassa sielumme syli,

lohtu mi’ poistavi vaivan.

 

 5. Herramme kädet mi’ kaiken kantaa

elämän ottaa ja elämän antaa.

Niissä on kaikkeuden ikuinen kohtu

jokaisen ihmisen loputon lohtu.

 

6. Ihmisen osa kuin siemenen hyvän

siin’ tietoinen elämä herää.

Salassa kasvattaa sielussaan jyvän

ja viisautta itseensä kerää.

Kerran on aika jokaisen meistä

maljamme pohjahan juoda.

Luopua raskaista maailman teistä

aarteemme sielulle suoda.

 

7. Kuin syksystä jouluun käy ihmisen tie,

pian päättyvi elämän koulu.

Maailman valkeus pimeyttä lie,

kun valaisee henki ja joulu.

 

8. Tuonen uneen kun nukkua saat

ja herätä sielusi valoon.

Kauas on kaikonneet tuskien maat,

oot matkalla Isäsi taloon.

 

9. Kuin hetken heijastus pinnalla kiven

on matkamme maailman kyliin.

Se haihtuvi pois, ja vain henkinen hiven

jää muistona sielumme syliin.

 

10. Hetkessä haihtuvat maalliset päivät,

kuolo kun silmämme sulkee.

Hälvenee synkeät pilvien häivät,

sielu taas vapaana kulkee.

 

11. Tule lähelle meitä sä hetkinä illan,

kun tuntomme taivasta kohtaa.

Tule kuiskaten lävitse elämän sillan

sun sanasi meitä voi johtaa.

 

12. Kaikki mi’ parasta elossa lie,

on kotoisin taivasten teiltä.

Sinne sen sielumme takaisin vie,

ei pakene rakkaus meiltä.

 

13. Tuuli soi lempeä siellä,

mis’ sielumme lohtunsa saa.

Ei taivasten kulkijan tiellä

lie karu ja korpinen maa.

 

14. Kuin höyhen mi’ hienona tuulessa käy,

on ihminen sielunsa vöissä.

Siel’ valkeus aina - ei murheita näy,

ei tuskia synkissä öissä.

 

15. Vakavat silmäs ja vakava suus,

ne meille nyt muistoja tuovat.

Sielusi koti on paikkasi uus,

sinne enkelit valoaan luovat.

 

16. Henkemme ydin ja sielumme valo,

on aivan lähellä meitä.

On ikuinen elämän kehto ja  talo,

se ketään ei unholaan heitä.

 

17. Kuolossa kaikki ei päättyä voi,

mikä kulkenut täällä on ajat.

Sielussa välkkyy jo aamun koi,

kun murtuvi maaelon rajat.

 

18. Ihmisen päivä ja ihmisen yö,

eletty aika ja raskas työ.

Milloinkaan vaivu ei varjoihin maan,

henki mik' on ajaton luonnoltaan.

 

19. Hengessä kaikki ain kaunista ois,

kun huolet ja tuskat on riisuttu pois.

 

20. Mennyt aika kauneinkaan

ei ikiajaks taivu.

Henki henges yhtä vaan,

siihen sä iäksi vaivu.

 

21. Sinun turvasi, lamppusi siellä on ain,

missä siintävi sielusi niityt.

Sinne kuljet kuin liitäen vain,

siellä henkesi helmaan sä liityt.

 

22. Hengessä kaikki on lähellä aina,

suru ei koske, huolet ei paina.

Siihen kun nousevi ihmisen mieli,

kiitosta täynnä on henki ja kieli.

 

23. Kammio pieni ja mittaamaton,

on sielujen oikea kohtu.

Sen tuntea saa, kun rikkumaton,

on päivien, iltojen lohtu.

Täältä ken lähtee se porttina lie,

ja hengen valkeutta hohtaa.

Siellä käy sielujen salainen tie,

se oikeaan elämään johtaa.

 

24. Elo maallinen varmaankin sielulle ois

kuin pitkä matkamme kodista pois.

 

25. Nouse lintusen lailla yli laaksojen vuorten,

yhä ylemmäs henkesi teille.

Me matkaasi siunaamme keralla nuorten,

vaik’ kaipuu on raskasta meille.

 

26. Hengessä kaikki on mukana aina,

täällä mi’ siruina kulkee.

Maassa on jokainen hetkisen laina,

sielu sen itseensä sulkee.

 

27. Ain' yhtä on hetkemme jokaiset siellä,

missä aika ei hetkiä jakaa.

Kohtaamme kerran sen elämän tiellä,

jok’ alkaa tä’än näkyvän takaa.

 

28. Eikä sun sielusi syntymämaata

vierahat vallat voi voittaa.

Siellä saa tuskat ja murehet laata,

henkesi rauha jo koittaa.

 

29. Sielujen maassa on paikka niin hieno,

mis’ kerran me  kulkea saamme.

Siellä soi sävel - käy tuuli niin vieno,

ja onnemme kaikille jaamme.

 

30. Untako lienee tuonelan päivä,

vai kirkkaampi maailman aikaa.

Siellä ei kosketa huolien häivä,

kiitos vain puhtaana kaikaa.

 

31. Hengessä henkemme isä ain vuottaa

lastansa luoksensa johtaa.

Kaikessa Häneen aina voi luottaa

aika kun määränsä kohtaa.

 

32. Niin lyhyt on kulkumme maailman teillä

ja haihtuva päivämme juuri.

Mut mittana sielujen matkalla meillä

on ymmärrys syvä ja suuri.

 

 33. On kaiken sisällä arvoitus pyhä,

ratkaista saamme sen kerran.

Se sielumme pohjalla vartovi yhä,

kätköissä elämän Herran.

 

34. Taakse salatun sielun verhon

käy  sisältö elämän terhon.

Ken vois'  lausua runoa uutta,

kaikki on yhtä ikuisuutta.

 

35. Yli tähtien tarhain ja enkelten maan

sielusi siivin liidät nyt vaan.

Maailman kautta sä kuljit vain hetken

vain alkua on se sielusi retken.

 

36. Jää hyvästi hetkeks' kun aistimme heikot

ei toiselle puolelle yllä.

Vaan paremmin lausuvat siskot ja veikot,

kun sanovat - tapaamme kyllä.

 

37. Sielumme maistaa koetun virtaa

pian siltä jo silmänsä sulkee.

Sulamme suuren sisäisen pirtaan

miss’ henkemme askel ain kulkee.

 

38. Sydän lämmin jo sykkeensä sulki

käy katseensa sisäisiin oviin.

Askeleen pienen, viimeisen kulki

astui jo isänsä hoviin.

 

39. Vaikeni huulet vaikeni kieli,

ne lohtua antoivat kerran.

Vakaasti uskon et’ ihmisen mieli,

kädes' on elämän herran.

 

40. Valo sammumaton on sielumme kohde

täältä kun lähdemme kerran.

Siellä on rakkauden ainainen hohde

mi'  lähtee kädestä Herran.

 

41. Kaik’ kaunis vain hetkisen loistaa,

pian kiertää jo sielujen kerää.

Luonto viel’ mennehen uudeksi toistaa

kuin kevät,  mi’ talvesta herää.

 

 

B. Ystävälle:

 

42. On ystävä poissa ja kaipuumme syvä.

Hän taivaan on koissa, mis’ olla on hyvä.

 

43. Käy luoksemme unessa ystävä hyvä,

on kaipuumme suuri, surumme syvä.

 

44. Rauhassa ikuisen Isämme hovin

lepää nyt ystävä siunatun tovin.

Vaalimme muistoas rakasta meille,

siunaamme matkaasi taivasten teille.

 

45. Tulkaa ja tuokaa kukkanne tänne,

myös kauniit ja kallihit muistot.

Siellä mis’ nyt on tää ystävänne,

aukenee autuuden puistot.

 

46. Kiitos nousee nyt puhdas aivan

sinulle ystävä elämän laivan.

Siunaamme muistoas, antejas ajan,

tapaamme luona taivaisen majan.

 

47. Ikuisiin käsihin laskemme armaan,

päättynyt pitkä on työ.

Siellä on rauha ja ilokin varmaan,

milloinkaan koita ei yö.

 

48. Kerran ol ’aikaa elämän verran,

aikaa ja mahdollisuutta.

Nyt hän on kädessä ikuisen Herran,

siellä mis’ kaikki on uutta.

 

49. Mene sielusi kotiin kulkija maan,

se on henkesi syntymämailla.

Olit hetkisen meillä lainassa vaan,

tääl’ oikeaa kotia vailla.

 

50. Sielumme kätkössä maja niin hieno,

sinne kun siirtyä saamme.

Hengen kosketus siinä on vieno,

se oikea on kotimaamme.

 

51. Käy sielujen kotihin silkkinen tie,

niin hieno, et’ nähdä en voi.

Sen kulkija onnensa lähellä lie,

mis’ on ikuinen aamunsa koi.

 

52. Ystävä kaikessa elämän työssä,

arjessa, juhlassa maailman yössä.

Kaivaten jätämme kukkamme tähän,

katsahda ylhäältä meitäkin vähän.

 

53. Ystävä, kumppani elämän ajan,

niin hetken hän kanssamme kulki.

Kohta jo siirtyvi ylitse rajan,

mi’   yhteyden selkeän sulki.

Kuitenkin meillä on luonnostaan,

oman sielumme pohjalla usko.

 Päivät kun loppuvat päällä maan,

on vastassa aamun rusko.

 

54. Kirkkohon kannamme ystävän hyvän,

siunaten hautaan - ihmisen luomaan.

Aika saa lievittää kaipuumme syvän,

Ajaton nostaa Herramme huomaan.

 

55. Kerran me vielä kohdata voimme,

siellä mis’ esteet on poissa.

Hiljaiset kiitokset tässä me toimme,

vaik’ ootkin jo sielusi koissa.

 

56. Vie sielujen maahan tää viestimme yhä,

sinne kun ääni ei yllä.

Hengestä henkeen käy kuiskaus pyhä,

kerran me kohtaamme kyllä.

 

57. Rauha ja rakkaus, ehtoja vailla

on elämän sisäinen laki.

Ei päivää ei yötä, taivasten mailla,

sinn’ rakkaus ystävän haki.

 

58.Tule rakkaus lähelle meitä,

on ystävä poistunut juuri.

Ylhäällä kaitsee taivasten teitä,

lohtumme ikuinen, suuri.

 

 

59. Käy lyhdettäs kantain sä ystävä hyvä,

kun henkes taas uutena herää.

On sielulla paikka niin kaunis ja syvä,

siel’ ikuisuus siemenet kerää.

 

 

C. Ikääntyneelle:

 

60. Turhaa, niin turhaa on tuskat ja surut,

sielu jo rauhassaan lepää.

Käyty on elämän raskahat turut,

nyt taivas ei armoaan epää.

 

61. Jo raukeni elämän juoksu,

ja hiljaisuus haudalle laski.

On edessä hienompi tuoksu,

ja elämän henkinen kaski.

 

62. Maailman äänet ne kauaksi haihtuu,

sielu kun vapaana kulkee.

Polkumme raskahat keveiksi vaihtuu,

murheet pois mielestä sulkee.

 

63. Oli valmis ja vakaa sun sielusi syvä,

kun lähtösi hetki tuli.

Niin eestä kuin takaa sen korsi ja jyvä,

henkesi valoon suli.

 

64. Ken kulkea saa yli maailman siltain

ja saapua sielunsa tyveen.

Siellä saa ilon ja rauhansa iltain,

kehdossa onnen ja hyveen.

 

65. Niin kevyt on liidellä enkelten lailla,

ken täällä on nääntynyt vaivaan.

Riemuita jälleen henkien mailla,

valossa ikuisen taivaan.

 

 

66. Hyvä on jättää elämän näytös,

kypsynyt mieli kun taipuu.

Kaunista katsella ystävän käytös,

henkensä helmaan kun vaipuu.

 

67. Hän poissa on täältä, mut lähellä aivan,

kodissaan,  jälkeen tuskan ja vaivan.

Kaipaus meillä niin suuri ja syvä,

sinulla lepo ja rauha niin hyvä.

 

68. Päättyi työ ja viimeinkin

jo loppui raskas retki.

Sielun siivin kantavin

nyt alkoi lepohetki.

 

69. Aika on tulla ja lähteä pois,

aika on luopua kerran.

Hengessä kaikki yhtä ain ois,

keralla elämän Herran.

 

70. Elämän ilta vie lepoon niin lauhaan,

takaisin suuren luojamme rauhaan.

 

71. Mennyttä aikaa kaipaisko kukaan,

tuskatkin siitä jos lasketaan mukaan.

Seuraava hetki tuo armonkin uuden,

suunnaksi otamme kun ikuisuuden.

 

72. Takaisin kääntyiskö yksikään meistä,

kun päässyt on maailman pimeistä teistä.

 

73. Sielunsa valoon ihminen vaipuu,

täältä kun aika on päästä.

Tuska ja synkeys ilohon haipuu,

taivas ei siunaustaan säästä.

 

74. Ei kuolema tehnyt oo tähtien teitä,

ei henkistä karttaa, mi’ johtavi meitä.

Kaikki on kädestä elämän Herran,

meidänkin perintöosamme kerran.

 

75. Katsomme taakse huomaten  juuri,

muutosten jäljet julmat.

Mielemme valtaa pelko niin suuri,

koemme pimeät kulmat.

Mut’ sielumme  kaiken kokoaa yhteen,

muovaten valmiiksi elämän lyhteen.

 

76. Tule lähelle Herra ja nosta teiltä,

ken tässä nyt lepää niin hiljaa.

On poissa niin paljon, salattu meiltä,

kun sirppi on leikannut viljaa.

 

77. Aika on jättää maalliset aatteet,

niin turhaa niihin on luottaa.

Aika on pukea henkiset vaatteet,

sielu kun kulkijaa vuottaa.

 

78. Menneet on päivät ja menneet yöt,

kaukana tuskat ja raskahat työt.

Sielusi liitää nyt henkesi teitä,

ehkäpä siellä sä muistat myös meitä.

 

79. Aine on hauras vain henki on pyhä,

niin turhaa on kaikki tää työ.

Parhain meistä on jäljellä yhä,

kun viimeinen hetkemme lyö.

 

80. Kalliita hetket maallisen ajan,

kalliita katseet niin syvät.

Niissä on tarpehet sielumme pajan,

henkemme kypsyvät jyvät.

 

 81. Kuolon uni ei ikuinen lie,

vaik’ siltä niin usein näyttää.

Jonnekin täältä käy salattu tie,

se sielumme kaipauksen täyttää.

 

82. Elämän liekki on hiipunut hiljaa,

enää ei naurusi helää.

Jossakin katselet henkesi viljaa,

se ainiaan kanssamme elää.

 

 

D. Äidille:

 

83. Äitimme armas, niin korvaamaton,

sun lähtösi aika jo koitti.

Kaipuumme määrä on mittaamaton,

sen hengen kutsu vain voitti.

 

84. Äitini emoni armahin tässä,

nyt jalkaini juuressa lepää.

Hyvyyden kehtona elämässä,

ei siunaustaan milloinkaan epää.

 

E. Isälle:

 

85. Isämme, turvamme vankkumaton,

jo rannalla uudella kulkee.

Sinne nyt sanamme lausumaton,

hänet henkensä huomahan sulkee.

 

86. Isäni kallio elämän myrskyin,

nyt lähtöäs kellot soittaa.

Minua autoit ylitse tyrskyin,

yhdessä saatoimme voittaa.

 

F. Aviopuolisolle:

 

87. Puoliso kuin osa itseään,

tyhjyyteen jättää niin suureen.

Paljon viedä voi mennessään,

elämän yhteiseen juureen.

 

88. Sielusi kotiin mun mieleni halaa,

paikkaan mis’ onni on aina.

Sinne mä unessain hiivin niin salaa,

sieltä kun olit sä laina.

 

89. Vielä hetkinen oota, ja minäkin retken,

luo sielusi portille lennän.

Käy vastaani armas ja kanna sen hetken,

kun kerran taas luoksesi ennän.

 

90. Lennä mun lauluni sielujen pesään,

sinne miss’ kultani elää.

Siellä on tarpehet ikuiseen kesään,

siellä ain’ laulumme helää.

 

91. Jos suruni siivet mua kantaa nyt vois,

niin kauaksi täältä jo lentäisin pois.

Sun luokses ma saapuisin salaa,

siel' missä nyt liekkisi palaa.

Mutta  periks' en vielä voi antaa,

vain ristini perille kantaa.

 

92. On sammunut silmäsi loisto,

enää lohtua niistä en saa.

Mut muistosi lämpimän toisto,

luo uskoa rajojen taa.

 

93. Kerran löydämme salaisen lehdon,

mis’ rakkaamme sielu jo lepää.

Silloin kun täytämme ikuisen ehdon,

ei kuolema pääsyä epää.

 

94. Poissa on maailman himmeät valot,

sieltä miss'  rakkaani elää.

Siintävi sielujen valkeat talot,

henkiset soinnut ain helää.

 

95. Vain hiljainen kuiskaus sielussain soi,

kun rakkaamme läksi jo meiltä.

Sen yksin ja yölläkin kuulla nyt voi,

kaikuna taivasten teiltä.

 

 

G. Lapselle:

 

96. Pienoinen lapsi kuin lintunen vaan,

hetken tääl’ kanssamme lensi.

Sitten jo takaisin ylitse maan,

hän sielunsa kotihin ensi.

 

97. Enkelin siivin luoksemme tulit,

hetkenä onnen niin suuren.

Enkelin siivin taas sieluusi sulit,

sylihin elämän juuren.

 

98. Niin vaikea päästää on lastansa pois,

sen uskoo kai jokainen varmaan.

Vain Jumala yksin nyt lohtua tois,

ja valaisee hetkemme harmaan.

 

99. Lapseni lahjani parhain,

kovin nuorena siirryit sä pois.

Hetkesi koitti niin varhain,

kunpa uskomme lohtua tois.

 

100. Enkeli lapsosen siivillään kantoi,

virran tuon salaisen yli.

Sinne mis’ Jumala elämän antoi,

siellä on ikuinen syli.

 

101. Poikani, ainoa elämän lohtu,

viipynyt kauan et täällä.

Raskas on rinnassain surujen kohtu,

vain tyhjyyttä paikkasi päällä.

Vielä mä kerran sun äänesi kuulen,

katseesi kohdata saan.

Jossain on paikka henkien tuulen,

mis’ kestävää kaikki on vaan.

 

102. Enkeli aamulla elämään kantoi,

jo illalla takaisin nousi.

Sielu vain lyhyen näytöksen antoi,

hetkisen ajassa sousi.

 

103. Niin raskast' on laskea lastansa pois,

viipyi kun vain hetken verran.

Kuitenkin hälle ain'  parasta ois,

kädessä elämän Herran.

 

104. Kun pieni ja viaton vaipua saa,

taas huomahan henkensä kohdun.

Vain sielunsa ohuen verhon taa,

se antaa meille myös lohdun.

 

105. Mene lapsonen sinne mist’ elämä nousi,

henki kun hengestä suli.

Siel’ oikea isäsi purttansa sousi,

kun kaikkehen kaikeksi tuli.

 

106. Lapsonen pieni ja koskematon,

hän synnin ja maailman vihan.

Suuntana jälleen on tuntematon,

luo taivasten kaunihin pihan.

 

107. Niin kaunis on liukua henkensä kohtuun,

äsken kun sieltä hän tuli.

Niin raskas on tyytyä ihmisten lohtuun,

kun toivomme tuhkaksi suli.

Mut’ jossakin lähellä kuitenkin on,

se paikka mis kohtaamme kerran.

Tie sinne vie salattu, tuntematon,

siellä koti on elämän Herran.

 

108. Enkelit toivat ja enkelit veivät,

valmiiksi kypsyivät elämän leivät.

 

 

H. Isoäidille:

 

109. Mummi niin hyvä ja hellä,

rauhaan jo saapunut on.

Taivaassa on ihmisellä,

turva niin vankkumaton

 

I. Isoisälle:

 

110. Nyt jo päättyvi vaarin päivä,

katkesi askel niin vakaa.

Sieluhun sarasti uusi häivä,

aikamme rajojen takaa.

 

 

J. Tädille:

 

111. Tätimme lämmin ja ystävä hyvä,

me sinua kaipaamme aina.

Tekosi kauniit ja katseesi syvä,

ne ylhäältä olivat laina.

 

112. Tätimme tuskat on pyyhitty pois,

on takana antaumus syvä.

Kiitosta suurta nyt sydänkin sois,

olkoon sun rauhasi hyvä.

 

K. Sedälle:

 

113. Setämme, ystävä kaikissa töissä,

polkusi muistamme hyvät.

Rauhasi saat nyt tähtien vöiss,ä

siel’ arjetkin aina on pyhät.

 

L. Enolle:

 

114. Enomme, ystävä turvallinen,

et jättänyt lohtua vaille.

Kukkamme, mielemme kiitollinen,

sinut saattavat henkesi maille.

 

***

 

M. Itsetuhoon ajautuneelle:

 

 115. Raskas on päivä viel' raskaampi yö,

edessä tuskaa ol' vain.

Pimeät hetket ja toivoton työ,

ei valoa löytynyt lain.

Väsymys viedä voi jokaisen kerran,

luovutusaatosten mukaan.

Kädessä kaikki on elämän Herran,

tuomita voisko nyt kukaan.

 

116. Hälvene pilvi tuskan niin suuren,

aukene iloinen päivä.

Poistuu jo vaikutus kipujen juuren,

lähenee onnesi häivä.

 

117. Huomaako kukaan kun laulu ei helää,

missä on lohtujen tuoja.

Nostaako mikään, kun jaksa ei elää,

kaikessa henkii ain luoja.

 

118. Elämän ahdistus viedä voi nuoren,

uusien tilojen hakuun.

Piilottaa koettaa tuskien vuoren,

suurien tunteiden makuun.

Rinnassa suuren elämän Herran,

oikean levon saamme.

Siinä on onnemme, ilomme kerran,

siinä me autuuden jaamme.

 

119. Tää maailman polku niin kivinen lie,

ja katkerat lastensa mielet.

Joskus se väsyneen tilahan vie,

jot’ kuvata ei voi kielet.

Ymmärrys suurin siellä on varmaan,

mis’ sisäinen matkamme kulkee.

Siellä on valoa tilalla harmaan,

siell’ henki pois tuskamme sulkee.

 

120. Ken tuomita vois jos raskaus maan,

vei rakkaamme täältä nyt pois.

Se puntari yksin on Jumalan vaan,

mi' tekomme arvella vois.

Meidän turvamme vankkumaton,

on uskossa armon tähteen.

Sen suojassa jokainen ihminen on,

kätköissä taivaisen lähteen.

 

121. Emme ymmärrä vielä,

sä miksi oot poissa,

et jaksanut kanssamme elää.

Sen tiedämme kerran,

siel’ toisessa koissa,

mis’ laulumme uutena helää.

 

122. Rakkauden liekki mi lämpöä vaan

toi tunteiden suureen paloon,

kohtasi tuskan ja kylmyyden maan

ja hiekkaa sai hehkuunsa jaloon.

Liekki niin puhdas ja tahraamaton,

jo tuhon suuntahan taipui.

Elämän usko vankkumaton,

se öiseen pimeyteen vaipui.

Mut käsissä henkemme ikuisen isän

on ymmärrys suurempi meitä.

Se kaiken kantaa - se lohdun antaa

ei yhtäkään luotansa heitä.