Pelottaako mystiikka vieläkin?

Kristillisissä piireissä mystiikka nousi esiin mm. paavi Gregorius Suuren (540 – 604) kirjoituksissa. Hän opetti, että kontemplaatio eli mietiskely (eivät tosin ole aivan samoja käsitteitä) edellyttävät hiljaisuutta ja yksinäisyyttä. Tämä paavi piti luostareita hengellisen elämän peruspuitteina. Ajatusta voidaan (ja on syytäkin) kritisoida, koska luostari ei sisällä niitä normaalin elämän ”haasteita”, jotka koettelevat ja lujittavat luonnollisella tavalla hengellisen pyrkijän vakaumusta ja olemusta.

Gregoriuksen aikaan harjoitettiin etenkin typologista raamatun tulkintaa, joka on allegorisen eli vertauskuvallisen tutkimisen osa-alue. Typologiassa pyrittiin löytämään Vanhan Testamentin kertomuksista vastineita Uuden Testamentin sanomille eräänlaisiksi ”perusmalleiksi” eli tyypeiksi (kreikan ”typos”). Vanhan Testamentin käyttö Uuden perustana ei tietenkään ole mikään keskiajan keksintö, jo evankelistat harjoittivat sitä laajentaakseen sanomaansa ja lisätäkseen sen luotettavuutta ”täyttymyksen julistuksena.”

Gregoriuksen käsitysten mukaan todellinen hengellinen täyttymys oli mahdollista vasta kuoleman jälkeen, mutta tässäkin elämässä ihminen saattoi kokea sen ”esiasteita”, eräänlaista Jumalan läsnäoloa. Tämä näkemys voidaan kieltää monilla suorilla raamatun sitaateilla, joissa ”ylhäältä syntyminen” ja ”ahtaan portin läpäisy” jo elinaikaan esitetään ehdoiksi katkeamattomaan tietoiseen olemiseen ja olemukseen päätymiseen. Tuomaan evankeliumi todistaa selkeästi näkemyksen puolesta, että ellei ihminen jo eläessään löydä henkistä perustaansa, ei hän voi sitä kuolemansa jälkeen enää löytää. Hänen tajuntansa ei yllä ajattomaan, koska se vielä on sidoksissa ajalliseen sisältöönsä – ei ole ”kadottanut katoavaista elämäänsä.”

***

Raamatun ja muidenkin merkittävien kirjoitusten ”hengellinen tulkinta” on ollut varsin yleistä vielä keskiaikana, mutta on nykyisessä teologiassa valitettavan harvinaista, mistä saattaisi johtua se, että kiinnostus tavanomaista teologiaa ja kirkollista aktiviteettia kohtaan on laskenut jyrkästi.

Allegorista eli vertauskuvallista tulkintaa harjoitettiin jo varhaisten kirkkoisien piirissä, joista Origenes (185 – 254) lienee tyypillisin esimerkki. Hänen mukaansa raamatusta löytyy mielettömiltä ja eettisesti kyseenalaisilta vaikuttavia kohtia juuri siitä syytä, että ihmiset alkaisivat pohtia, mitä kyseinen sanoma todella tarkoittaa. Origenes totesi, että vain idiootit uskovat Aadamiin ja Eevaan todellisina persoonina, koska näiden kautta esitettiin karkean vertauskuvallisesti ulkoiseen maailmaan samastuvan ihmiskunnan muodostumista – tietoisuuden kääntymistä ”pois Jumalasta”, ja jakautumista kahteen polariteettiin.

***

Apostoli Paavalia täytyy kuitenkin pitää hengellisen tulkinnan varhaisimpana käyttäjänä. Selkeimmin tämä ilmenee (Damaskon tien valaistus-kokemuksen lisäksi) mm. Galatalaiskirjeen tekstissä: ”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa.”

Mystiikan keskeisin ajatus on siinä, että ihmisen on tavalla tai toisella sisäisesti tyhjennyttävä kaikista ajallisen kokemuksen synnyttämistä ehdollistumista, että Jumala voisi saada hänessä tilaa. Tätä ajatusta voidaan pitää yhteisenä lähes kaikille uskonnoille, eroja ilmenee lähinnä käytetyissä käsitteissä – ei niinkään itse asiassa.

***

Mystiikka samastetaan usein johonkin käsittämättömään, omituiseen, salaiseen tai ainakin arvoitukselliseen. Käsittämätöntä se onkin siinä mielessä, että todelliset kokemukset tapahtuvat tunne- ja ajatteluprosessien ulko-, tai pikemminkin sisäpuolella.

Ihminen voi luoda käsitteitä ainoastaan aikaan ja tilaan nojaavan ajattelunsa kautta. Ajallisen kokemuksen ylittävistä tiloista voidaan rakentaa ainoastaan karkean symbolisia viitteitä, jotka useimmiten synnyttävät vääriä käsityksiä. Paavali totesi Korinttolaiskirjeessään, että henki voi tutkia Jumalan syvyydetkin, mutta luonnollinen (käsitteisiin nojaava) ihminen pitää sellaista ”hullutuksena.”

***

Kaste käsitetään kristillisten mystikkojen parissa usein ”Pyhän Hengen kasteeksi.” Siinä voimakas sisäinen tekijä, jota myös tuleksi kutsutaan, muuttaa ja valaisee ihmisen tietoisuutta ja olemusta parhaimmassa tapauksessa niin, että koko tiedostamisen tapa muuttuu välittömäksi ja pysyväksi todellisuuden havaitsemiseksi.

***

Varhaisista kristillisistä mystikoista mainittakoon Dionysius Areopagita 400-luvun lopulta. Hän oli – monien muiden tapaan – ammentanut vaikutteita myös uusplatonilaisuudesta, jossa maailma esitetään jumalallisena emanaationa, jonka on määrä kerran palata takaisin alkuperäiseen olemukseensa. Ihmisen kohdalla ”paluun” on määrä tapahtua jo tässä maailmassa sisäisen yhdentymisen kautta. Sen edistämiseksi tarvitaan tavallisesti ulkoisen ja sisäisen olemuksen (mielen) puhdistamista, joka voisi ymmärryksen syvenemisen myötä johtaa jumalyhteyteen.

***

Eräs tärkeimmistä kristillisistä mystikoista on saksalainen Mestari Eckhart (n. 1260 – 1327). Häneltä on jäänyt perinnöksi muutama kirjallinen selitysteos sekä sata autenttista saarnaa, jotka on laadittu aikansa tyypillisen mallin – ars praedicandin – mukaan. Eckhartin mukaan ihmisen kaikkein sisimmässä olemuksessa on ”kipinä”, joka on ollut jo ennen kaikkea luotua, ja jossa todellisen yhdistymisen kolminaisuuden takaiseen, perimmäiseen jumaluuteen tulee tapahtua.

Eckhart esittää, että on periaatteessa kolmenlaisia sisäisiä kokemuksia: tempautuminen, Jumalan Pojan syntymä sielun korkeimmassa olemuksessa, ja murtautuminen Jumalalliseen Lähteeseen. Näistä ensimmäinen ei ole kovin merkittävä, koska se ei vielä synnytä mitään pysyvää olemisen tilaa. Vasta todellinen ”ylhäältä syntyminen” voi johtaa pysyvään tietoisuuteen kaiken ydinolemuksesta. Ihmisyyden korkein aste (consummatum est) saavutetaan silloin, kun kaikki erottavat tekijät inhimillisen ja jumalallisen välillä katoavat. Eckhart sanoo tästä, että ”Jumala on tuotava alas, että ihminen voisi nousta ylös.”

Mestari Eckhart on vaikuttanut suuresti myös myöhäisempien mystikoiden (esim. Johannes Tauler, Henri Suso, Ristin Johannes, Jakob Böhme) ajatteluun ja tulkintoihin.

***

Katolisen ajan toinen merkittävä mystikko oli Ristin Johannes, Juan de Yepes Alvarez (1542 – 1591). Hän esittää varsin seikkaperäisesti niitä vaiheita, joihin todellinen mystikko yleensä joutuu tullakseen koetelluksi ja sisäisesti puhtaaksi kaikesta turhuudesta. Johannes kuvaa kirjassaan ”Pimeä yö” monin viittauksin raamattuun niitä sisäisiä prosesseja, jotka alkavat ”aistien yöllä” ja johtavat ”hengen yöhön”. Pitempien tai lyhempien tyydytyksen ja kärsimysten kausien tarkoituksena on vieroittaa tajunnan kaikki olemuspuolet aikaisemmista sidoksista katoavaan elämään ja koetella samalla saavutetun tilan kestävyys.

***o:p>

Raamatussa on kohtia, joissa vakuutetaan kaiken salatun tulevan ennemmin tai myöhemmin ilmi. Salatun synonyyminä käytetään myös käsitettä mysteeri, joten kätketyn tulo esiin olisi samaa kuin mysteerien paljastuminen.

Saattaa olla niin, että raamattu viittaa ennen muuta niihin alitajuisiin, inhimillisiin heikkouksiin, puutteisiin ja vääryyksiin, jotka nousevat esiin viimeistään Ristin Johanneksen kuvaamassa aistien ja hengen yössä. Varsinaiset mysteerit eivät kuitenkaan ole alitajuisia, vaan ylitajuisia. Ne nousevat eteen vasta sitten, kun päivätietoiset ja alitajuiset ”mysteerit” on paljastettu ja havaittu tyhjiksi.

***

Johanneksen evankeliumi kirjoittaa: ”Ja valkeus loistaa pimeydestä, ja pimeys ei sitä käsittänyt.” Hengen mysteerit ovat siten aina ja ikuisesti läsnä, mutta ulkonaiseen maailmaan ja itseensä kohdistuva inhimillinen tajunta ei voi niitä havaita ennen kuin ihminen kykenee kääntämään tietoisuutensa ehjänä ja kokonaisena, aistien, tunteiden ja ajatusten häiritsemättä, syvintä sisäisyyttään kohden.

***

Reformaatio, jota täällä on tapana kutsua uskonpuhdistukseksi, oli erityisesti ns. puhdasoppisena kautenaan tuhoisaa kaikkea mystistä kohtaan. Syy lienee siinä, että päädyttiin korostamaan pelkistettyä paavalilaista näkemystä, yksin uskosta, yksin armosta”. Tällöin katsottiin monet raamatussa selkeästi ilmaissut omakohtaiset pyrkimykset ”itsevanhurskautukseksi.”

Protestanttisuuden aikaisia mystikoita olivat Valentin Weigel (1553 – 1588), Johannes Arndt (1555 – 1621) ja Jakob Böhme (1575 – 1624), joista viimeinen vaikutti (ainakin paikallisesti) 1700-luvulla myös suomalaiseen hengenelämään – erityisesti Pohjanmaalla.

Mystiikan vaikutuksia on havaittavissa 1700-luvulla lisäksi August Francken ja Ludwig Zinzendorfin edustamassa pietismissä, jossa pyrittiin yksilölliseen, kokemusperäiseen uskoon.

Seuraavan vuosisadan aikana virinneet herätysliikkeet sisälsivät nekin pyrkimystä sisäisiin kokemuksiin. Radikaaleimmissa muodoissa sellaista pidettiin jopa tärkeimpänä pelastuksen ehtona, mikä saattoi johtaa hetkellisten psyykkisten kokemusten ylikorostukseen todellisen sisäisen muutoksen kustannuksella.

***

Seppä Jaakko Högmanin (1750 – 1806) kerrotaan opastaneen Paavo Ruotsalaista toteamalla: ”Yksi sinulta puuttuu – ja sen mukana kaikki: Kristuksen sisällinen tunto.” Kristillisen mystiikan tavoitteena voitaneen pitää juuri tuota sisäistä tuntoa tai tietoisuutta Kristuksessa, joka toteutuakseen todella edellyttää oman maalliseen elämään ehdollistuneen käsitystavan korvautumista välittömällä asioiden todellisen olemuksen havaitsemisella.

***

Protestanttisuus hylkäsi mystiikan ja rajasi näkemyksensä tiukasti tunnustuksiin. Tyhjentyvät kirkot puhuvat selvää kieltä siitä, että suurin osa tämän päivän ihmisistä ei enää koe saavansa tyydyttävää hengellistä ravintoa kirkon saarnoista ja sakramenteista – suola lienee käynyt varsin mauttomaksi.

Mikäli tämä tunnustetaan, ei ole muuta mahdollisuutta kuin lähteä etsimään kaivosta, josta voi löytää ”suolaa, joka ei menetä makuaan.” Kun katsotaan minkä tahansa uskonnon tai filosofian alkulähteitä, on helppo havaita, että lähes kaikkien esikuvat vakuuttavat saaneensa  tietämyksensä ”suoraan ylhäältä” – mystisesti.

Jälkipolvet ovat vuosisatojen kuluessa tulkinneet alkuperäistä sanomaa oman (usein puutteellisen) ymmärryksensä ja esiymmärryksensä valossa, mikä on saattanut johtaa henkisen näkemyksen liialliseen konkretisointiin ja käsitteellistämiseen.

***

Mystiikka – ja sen vastuulliset ja vakaat harjoittajat – saattaisivat tuoda kaivattua hapatuksen kaltaisuutta”, joka voisi valaista niin hengellisen kuin maallisenkin elämän todellisia tavoitteita.