ISONVIHAN ALTA ELÄMÄÄN

 

Napuen taistelusta (esitelmä veteraanipäivillä 3.4.2014 Isossakyrössä):

Suuresta Pohjan Sodasta ja etenkin Napuen taistelusta 19. helmikuuta 1714 alkoi isoksivihaksi nimitetty, noin seitsemän vuoden ajanjakso, joka kosketti kovalla kädellä etenkin Kyrönmaan pitäjien asukkaita, eikä siltä säästynyt juuri mikään alue Suomenniemellä.

Sotaa edeltäneen vuosisadan viimeinen vuosikymmen oli viljasatojen tai pikemminkin katojen suhteen erittäin vaikeata aikaa, joten sodan alkaminen v. 1700 oli suomalaisten kannalta kaikkea muuta kuin tervetullutta. Se merkitsi aina miesten ja varojen luovuttamista Ruotsin armeijan käyttöön. Kaiken lisäksi vielä sodan aikanakin oli ankara katovuosi, joka pahensi tilannetta.

Ruotsin armeija saavutti alussa menestystä, mutta tappiot alkoivat Pultavan taistelusta. Armeijan johdossa ollut ruotsalainen vapaaherra Georg Lybecker oli toimeensa täysin kykenemätön, ja hänen tekemien virheiden korjaaminen osoittautui hänen tilalleen liian myöhään nimitetylle kenraali Armfeltille mahdottomaksi. Etelä-Suomi oli menetetty ja armeija lähes hajoamistilassa, eikä Ruotsin puolelta tietenkään saatu minkäänlaista apua, vaikka sieltä olisi löytynyt miesvoimaa ja muuta välttämätöntä.

Armeija pakeni kesävarusteisena Pohjanmaalle, missä miehistön piti tulla toimeen lähes pelkällä vedellä ja leivällä. Hevosetkin joutuivat kärsimään nälkää.

***

Tammikuun lopussa v. 1714 venäläiset lähtivät yllättäen talvileiristään Pohjanmaata kohden, josta saadun tiedon jälkeen - maaherra Clerckin jo Pälkäneen taistelun jälkeen valmiiksi kokoama - ja Carl Gustaf Armfeltin hajottama nostoväki hälytettiin apuun, tosin liian myöhään. Kenraali Armfelt ei valitettavasti antanut talonpoikaisarmeijalle suurtakaan arvoa.

Isonkyrön pappilassa pidetyssä neuvottelussa upseerit esittivät vetäytymistä, mutta Armfeltilla oli valtakunnan johdon taholta paineita ratkaisuun, eikä nostoväki halunnut vapaaehtoisesti jättää kotikontujaan vihollisen haltuun.

Tutkija Ville Sarkamon esittelemä, ”Raatteentiemäinen” taistelutaktiikka, jota jotkut upseereista suunnittelivat suoritettavaksi Ilmajoen ja Isonkyrön välisellä metsätiellä, ei ehkä olisi tuottanut kovin positiivista tulosta.

Myös venäläinen kenraali Aradin esitti joskus, että suomalaiset olisivat pärjänneet sissimäisillä manöövereillä, mutta ehkä hän ei ottanut huomioon sitä, että tehokas sissitoiminta vaatii tuli- ja tuhovoimaa, jota ei tuohon aikaan ollut vielä käytettävissä.

 

Taistelutapahtumiin en aio tässä puuttua, koska jokainen pohjalaisista veteraaneista tietää, miten kehnosti siinä kävi. Sen kuitenkin sanon vakaalla rintaäänellä, että De La Barren poistuminen kriittisestä paikastaan oli täysin anteeksiantamaton teko. Hänen ratsuväkensä kun oli asemassa, jota olisi kokonaisasetelman takia pitänyt puolustaa viimeiseen mieheen saakka.

Kun otetaan huomioon varsinaisen taistelun painopiste, tulisi ehkä puhua Laurolan taistelusta, koska verisimmät koitokset käytiin juuri Kyrönjoen pohjoispuolella, Laurolan kylän peltoaukealla.

Kirkkoherra Aejmelaeus oli omin silmin todistanut De La Barren joukkojen kiireellistä vetäytymistä Vöyrille. Jotkut tutkijat puolustavat kenraalia sillä, ettei Armfelt syyttänyt häntä kuninkaalle, vaan langetti sitä vastoin varjon kouluttamattoman nostoväen suuntaan, jolle hän ei muutenkaan antanut arvoa, ja josta hän oli suurimman osan kotiuttanut. Taistelu oli hävitty, mutta upseerien kunniaa puolustettu - eikä Armfelt todennäköisesti katsonut enää aiheelliseksi osoittaa sormella kuninkaan hyvää tuttavaa, Reinholdt De La Barrea.

Lisäksi voitaisiin arvostella Armfeltin pahasti puutteellista tiedustelutoimintaa. Ilmajokinen nuorukainen, Gabriel Peldan pienine joukkoineen harjoitti tiedustelua, jonka johdosta venäläisten pääjoukkojen koukkausliike havaittiin. Mutta kaksi muuta saarrosliikettä tulivat yllätyksinä, joihin alivoimatilanteessa ei todellakaan olisi ollut varaa.

Taistelun jäljet:

Laurolan ja Napuen kentälle jäi taistelun jäljiltä ainakin 4000 vainajaa, ehkä paljon enemmän, sillä venäläisten ilmoittamiin tappioihin ei ole luottamista. Vainajista ei varmaan tuhattakaan saatu kunnialla haudatuiksi. Kun venäläiset ryöstivät sotilaiden vaatteet, ja varislinnut puhkoivat heidän silmänsä, kävi vainajien tunnistaminenkin pian mahdottomaksi. Sotilaat hautasivat upseereita, lähipitäjien naiset hakivat miestensä ja poikiensa ruumiita, mutta kentälle jäi silti valtava määrä vainajia, joista osa oli avoimina luukasoina vielä 1900-luvun alussa, jolloin kerrotaan lehmien kuljettaneen luita kartanoille.

Olojen hieman rauhoituttua ihmiset alkoivat palailla piilopaikoistaan ja ottaa ketoontuneita maita uudelleen viljelykseen, jolloin vainajat piti haudata tai upottaa lähettyviltä löytyviin matalikkoihin ja kivenkoloihin. Napuen kylän alueella oli 1700-luvun puolivälissä 17 hautapaikkaa vajaan neliökilometrin alueella, Laurolassa niitä täytyi olla ainakin saman verran.

Sodan jälkeinen terrori:

Vaikka venäläisten sotataktiikalle käydyssä taistelussa ansaitsee arvostusta, ei heidän toimintansa taistelun jälkeen ollut mitenkään kunniakasta.

Siviiliväestö joutui kokemaan ennennäkemätöntä terroria, jota pahensi se, että keisari Pietari Suuri oli määrännyt tuhottavaksi noin sadan neliökilometrin alueen Pohjanmaata asuinkelvottomaksi estääkseen mahdollisuuden ruotsalaisten vastahyökkäykseen.

Etenkin kasakat tekivät työtä käskettyä, he kun olivat matkassa ryöstöpalkalla ja kävivät yleensäkin mieluummin siviilien kuin sotilaiden kimppuun. Väestöltä vietiin usein kaikki elintarvikkeet, jolloin he joutuivat turvautumaan korvikeruokiin: pettuleipään, suovehkan juuriin ja kaikkeen, mitä luonnosta oli vuodenajasta riippuen saatavissa.

Pohjanmaalla venäläisten terrori ja siviilien kidutus oli systemaattista. Väkivalta kohdistui yhtä hyvin kiinni saatuun siviiliväestöön kuin kirkonmiehiin. Raiskaukset ja joukkoraiskaukset olivat 1700-luvulla yksi vakiintuneista sodankäynnin menetelmistä, ja vangittuja naisia kuljettiin Turun ja Porin venäläisille sotilasleireille. Kotiinsa jääneitä ja maastosta löydettyjä surmattiin säälimättä. Taloja ja kartanoita poltettiin, joitakin asukkaiden kera.

Henkensä säilyttäneet joutuivat pakenemaan soiden takaisiin piilopaikkoihin, sikäli kuin niitä oli käytössä. Pahimman terrorin myllerryksessä, sydäntalvella, olisi ollut vaikeata rakentaa jäisiin rinteisiin asumuksia. Sellaisina palvelivat jo aikaisemmin rakennetut tervanpolttajien saunat ja kytösaunat, joiden pohjia on löydettävissä vielä tänäkin päivänä – tosin monet niistä ovat vielä merkitsemättä. Vähässäkyrössä piilopaikoiksi kävivät mm. Muurivuoren ja Hyyriän louhikoissa olevat luolat.

Kirjaa varten otin mukaan vain joitakin esimerkkejä näistä savusaunoista, pääasiassa sellaisia, joihin liittyy jokin tarina, kuten Laurinlakson metsäsaunaan, jossa kerrotaan napuelaisen leskivaimon synnyttäneen ja asustaneen piikansa kanssa, kunnes kasakat löysivät paikan ja tomera piika päätti heidän päivänsä. Museovirasto on syksyllä asettanut hienot opasteet kyseiselle paikalle.

Miehityskauden aikana paljon väestöä vangittiin vietäväksi orjatyöhön Venäjälle. Erityisesti Pietarin rakennustöihin lähetettiin jopa yli 20 000 henkeä. Venäläisupseeristo välitti vankinsa eteenpäin myymällä heidät orjiksi. Mittavimmat pakko-otot tapahtuivat Pohjanmaalla ja Itä-Suomessa. Pelkästään Pohjanmaalta vietiin 4 600 henkeä, joista suurin osa oli lapsia. Näiden lisäksi miehiä pakko-otettiin armeijaan noin 2 000.  Orjatyöhön viedyistä pääsi palaamaan noin 2 000 henkeä, useimmat joidenkin vuosien, jotkut vasta vuosikymmenten kuluttua.

Kyrönmaan lapsista vain pieni osa sai kokea ”Koivu ja tähti – kohtalon”. Isokyröläisistä 151 vangitusta palasi takaisin 14, laihialaisista ei kukaan, vähäkyröläisistä 2 ja ylistarolaisista 6. Niistä, jotka kuljetettiin Persian tai Turkin toreille myytäviksi, ei kukaan palannut. Inhimillisimmän kohtelun lienevät saaneet ne ani harvat, jotka päätyivät upseereiden perheiden palvelukseen, eivätkä siten enemmistön tapaan joutuneet ”orjien orjiksi”, eläimiä heikompaan asemaan.

Kirkonmiesten kohtaloita ja roolit:

Jo nuijasodan aikoihin papisto oli joutunut välikäteen talonpoikien ja valtaapitävien kiistoissa. Simo Nurkka oli puoltanut talonpoikien valitusta Kaarle herttualle, josta syystä Klaus Flemingin joukot ryöstivät hänet putipuhtaaksi tullessaan voittajina Isoonkyröön.

Isonvihan aikana suurin osa kirkkoherroista poistui maasta, kappalaisten jäädessä hoitamaan seurakuntia ja seurakuntalaisia siinä määrin, missä se oli noissa oloissa mahdollista. Kirkkoherroilla oli ehkä paremmat taloudelliset mahdollisuudet taata itselleen ja perheilleen turvallinen pakoaika.

Isonkyrön papeista Ylistaron kappelia hoitava Anders Aphren joutui hänkin pakosalle, mutta vangittiin ja hirtettiin myöhemmin Kalajoen papinsaarella, koska oli antanut tietoja venäläisten joukkojen liikkeistä. Aphrenin poissaolo ja kuolema selittänee sitä, että Ylistaron tiedot sodan uhreista ovat kovin puutteelliset. Tietoja ylistarolaisten kohtaloista kirjasi ansiokkaasti lukkari Antti Ollinpoika.

Vähässäkyrössä venäläiset hirttivät kanttorin ja papin vaimon, kiduttivat Mulloviusta itseään tulella, mutta tämä jaksoi kuitenkin matkata Vaasaan anomaan armoa seurakuntalaisilleen Golitzinilta, joka rankaisi välittömästi pappia kiduttanutta upseeria. Pitäjän kirkkoherra Laurentius Qvist surmattiin pakomatkalla Torniossa.

Laihian pappi Mathias Reinius pakotettiin opastamaan venäläisiä puolialastomana hangessa, hevoseen kytkettynä. Myöhemmin hän nousi laihialaiset vainajat Napuelta naisten kanssa, lehmien vetäessä rekiä. Sadankahdenkymmenen vainajan hautaamiseen kului aikaa toista viikkoa. Pitäjänapulainen Jooseppi Stenbäck vangittiin ja pahoinpideltiin jaloistaan niin, että häntä jouduttiin sen jälkeen aina kantamaan.

Väestön ollessa paossa soiden takaisissa metsissä, papit järjestivät niin Isossakyrössä kuin Laihialla seurakuntalaisilleen jumalanpalveluksia maastossa – Isossakyrössä tässä läheisellä Kirkkokalliolla, Laihialla Reiniuksen saarnakivellä Käyppälän Palomäellä (mahdollisesti myös Peltomaan Palonmäellä).

Millaista oli ruotsalaisten suhtautuminen suomalaisiin suurvalta-aikana?

Väitöskirjassaan vuodelta 2000 ruotsalainen dosentti Joonas Nordin toteaa, että ruotsalaiset pitivät Suomea omien sanojensa mukaan varastonaan ja etumuurinaan, kuten kruununprinssi Adolf Fredrik asian ilmaisi vuonna 1746.

Veteraanit tietävät kokemuksesta, että etumuurin asemassa Suomi on ollut myös viime sotien aikana – ja on sitä tänäkin päivänä – eivätkä ruotsalaiset ole näinä myöhempinä aikoinakaan ojentaneet auttavaa kättä – paleltuneita perunoita toki olisivat kuulemma luovuttaneet vuoden 1944 hätämme lievittämiseen.

Suurvalta-aikaan ruotsalaiset pitivät tavallista suomalaista kansaa alempiarvoisena. Valtakunnankansleri Axel Oxenstierna kutsui meitä jopa elukoiksi. Valtioteoreetikko Samuel Pufendorfin mukaan suomalaiset soveltuivat kyllä raskaisiin töihin, mutta mihinkään taitoa vaativiin ja tieteisiin meistä ei ollut.

Virkakieli oli koko ruotsinvallan ajan ja vielä 1800-luvullakin ruotsi, mikä ei tietenkään antanut sitä osaamattomille yhtäläisiä mahdollisuuksia puolustaa etujaan, vaikka suomalaiset saivat osallistua valtiopäiville.

Suomi joutui ensimmäisenä ottamaan vastaan idästä tulevan vihollisen. Nordin pitää epäkohtana sitä, ettei Suomea kunnollisesti puolustettu eivätkä asukkaat voineet kommunikoida virkamiesten kanssa ja valtiopäivillä omalla kielellään. Hän sanoo Suomen väestön olleen täysin lapsipuolen asemassa, mutta pitää syynä pikemminkin ruotsalaisten haluttomuutta kustantaa puolustusta ja palveluksia kuin tahallista sortoa. Ruotsalaistamisajatuksiakin esiintyi, mutta niitä ei onneksemme toteutettu. Lukkarikouluihin suunniteltiin jossakin vaiheessa ”pakkoruotsia”.

Periaatteessa hallinto oli toki huomattavasti demokraattisempaa kuin muualla Manner-Euroopassa, mistä ehkä johtui, ettei täällä syntynyt Ranskan vallankumouksen kaltaista liikehdintää. Täällä ei ollut varsinaista läänityslaitosta, joten talonpojat olivat suhteellisen itsenäisiä ja yhtäläisiä lain edessä.

Ruotsalaisissa virinnyt kansallistunne tolkuttomine legendoineen alkukielestä ja muinaisesta goottilaisesta valta-asemasta koski ainoastaan ruotsalaisia. Suomalaiset tuskin pitivät koko valtakuntaa kansanaan, vaan samastuivat samaa kieltä puhuviin suomalaisiin ja Pohjanlahden tällä puolen olevaan kotimaahansa.

Suomalaisten kannalta Ruotsin vallanpitäjien sodat olivat raskaita niin verojen kuin verenkin suhteen. Armeijassa oli esim. 30-vuotisen sodan aikana n. 30 % suomalaisia, ratsuväestä jossakin vaiheessa yli puolet. Suuren Pohjan sodan loppuvaiheissa koko armeija koostui suomalaisista – tietenkin De La Barrea lukuun ottamatta!

Jo 1500-luvun lopussa olivat pohjalaiset talonpojat hermostuneet perusteellisesti armeijan ylläpitoon ja ratsutilallisten linnaleirioikeuksiensa turvin harjoittamaan kohtuuttomaan ja omavaltaiseen verotukseen. Pohjalaiset surmasivat yhden huovin ja ajautuivat sitten vääryyksiä oikaistakseen kapinaan, joka päättyi n. 3000 miehen kuolemaan ja johtajien teloitukseen tuolla Kontsaan eli Kirkkosaarella - samoissa maisemissa, mistä kapina oli alkanutkin.

Nils Slangerfeltin  (s. 28.9.1692 Ilmajoella k. 1753) tarina:

Yhtenä esimerkkinä suomalaisten sotakokemuksista Ruotsin armeijassa voidaan ottaa ilmajokinen, 21-vuotias korpraali Nils Slangerfelt, kappalainen Eskeli Stutaeuksen pojanpoika, joka oli muutama kuukausi ennen Napuen taistelua avioitunut. Napuella Nils joutui Pohjanmaan rykmentin mukana pahimpiin taistelutilanteisiin ja jäi vangiksi. Hänen kuitenkin onnistui parin vuoden sisällä päästä pakoon. Slangerfelt ilmoittautui v. 1716 takaisin armeijaan ja joutui sen mukana v. 1718 onnettomalle Norjan retkelle Tronheimiin.

Se huipentui kuuluisaan Karoliinien kuolonmarssiin Norjan tuntureiden lumimyrskyssä. Yli 3000 miestä sai surmansa, ¾ näistäkin suomalaisia. Tälläkin matkalla Nilsillä oli varjelusta, mutta saattoi hyvin olla, että nämä kaksi hirvittävää sotakokemusta riittivät hänelle, koska hän kotiin palattuaan ryhtyi kirkonrakentajaksi.

Slangerfeltin nimi esiintyy joissakin sodan jälkeisissä käräjäpöytäkirjoissa todistajana tapauksissa, joissa vangiksi joutuneiden vaimot hakivat varmistusta vangeiksi joutuneiden miestensä kohtaloihin voidakseen avioitua uudelleen.

 

 

 

 

Pitkän ajan kehitysnäkymiä:

Kovat kokemukset voivat yhtä hyvin lannistaa kuin vahvistaa ihmisiä. Pohjanmaalla on kaikkien kauheuksien jälkeen palattu normaalin elämän puitteisiin entistä sitkeämpinä ja voimakkaampina. Etenkin naiset ovat olleet avainasemassa, kun isonvihan toivottomasta tilasta on yritetty nousta.

Miehiä on toki tullut avuksi kaukaakin, mutta lesket ja tyttäret ovat pitäneet elämänliekkiä palamassa ja seudun asuinkelpoisena. Muualta Kyrönmaalle tulleet miehet olivat ainakin alussa ”työperäisiä maakuntaan muuttajia”, joita tarvittiin nopeuttamaan maatalouden elpymistä ja väestön kasvua. Samalla he toki toivat myös positiivista lisäystä geeniperimään. Lapsissa oli noina aikoina lähes ainoa turva myös vanhuuden varalle, koska minkäänlaista eläkejärjestelmää ei vielä tunnettu.

Loppupäätelmiä

Ruotsalaisten alentava suhtautuminen suomalaisiin ja isonvihan aikaiset kokemukset venäläisistä olivat omiaan kasvattamaan kansan parissa epäluuloa kaikkea vierasta hallintoa kohtaan. Mutta paljon piti vielä tapahtua, että ajatus suomalaisten itsenäistymisen mahdollisuudesta saattoi nousta tietoisen pohdinnan alaiseksi. Noin kahdenkymmenen sukupolven ajan oli jouduttu sopeutumaan varsin rajoitettuun vapauteen omien asioiden hoidossa, todellisesta vapaudesta ei siten enää ollut edes muistikuvia.

Historiallisten kokemusten valossa ei ehkä ole mikään ihme, että juuri pohjalaisia ei kovinkaan paljon tarvinnut yllyttää mukaan jääkäriliikkeeseen, saati riisumaan venäläisiä aseista itsenäisyytemme alkumetreillä.

Pitkä Ruotsin alaisuus lukuisine sotineen loi aikojen saatossa suomalaisiin kansallistunnon perustaa. Kun siihen lisättiin 1800-luvun lopun kulttuurin ja hengellisyyden nousu sekä venäläistämispyrkimykset, oli kansakunta kypsä ottamaan vallan omiin käsiinsä, joissa se toivon mukaan pysyy myös tulevina aikoina.