Filosofi Friedrich Nietzschen ”kristillisyydestä”

Otsikko saattaa vaikuttaa hieman omituiselta sellaisen henkilön yhteydessä, jonka yhden kirjan nimi on Antikristus, ja joka vakuutteli kirjoissaan, että Jumala oli kuollut.

Nietzsche oli papin poika, joka  ei hyväksynyt subjektivismia. He olivat hänen mukaansa  ”takamaille pyrkijöitä” - harhaisia. Hän kuvasi vinoutumisen taipumusta seuraavasti (Zarathustrassa):

"Vaivainen, tietämätön väsymys, joka pyrkii yhdellä hyppäyksellä viimeiseen: se loi kaikki jumalat ja takamaailmat. Kurjuuttansa he tahtoivat paeta, ja huokasivat: 'Oi jospa olisi taivaallisia teitä hiipiä toiseen olemiseen ja onneen!'"

Ihmisten tulisi sitä vastoin kehittää itseensä ”korkeammat havaintovälineet, korkeampi ruumis”, jonka välityksellä vasta voitaisiin tiedostaa oikein elämän perustana olevia asioita.

"Tulkoot he tervehtyviksi ja voittaviksi ja luokoot itselleen korkeamman ruumiin!"

Todellista taivasta filosofi kuvasi seuraavasti:
"Tuo maailma on hyvin kätketty ihmiseltä. Se on ihmisetön epäinhimillinen maailma, taivaallinen ei-mikään."

Myös mestari Eckhart ja Jakob Böhme määrittelevät ajan ja ajattelun ylittävän tilan usein kaiken rajallisuuden kieltävällä ilmaisulla "ei-mikään" - ei määriteltävissä oleva: koska määrittely onnistuu ainoastaan aikaan ja tilaan ehdollistunein käsittein. Buddhalaisten näkemys "tyhjiin raukeamisesta" lienee hyvin lähellä edellistä - joskin kyseessä on todennäköisesti täydelliseen raukeaminen.

Nietzsche esitti ”ikuista paluuta tähän samaan elämään, pienimmässä ja suurimmassa”. Lausuma  lienee tulkittu todennäköisesti väärin: niin, että joka yksilö kertaisi loputtomasti aikaisempia elämiään.

Hän kirjoitti, että se syiden summa, johon hän oli kutoutunut, tulee takaisin ja luo hänet uudestaan samaan elämään.

Elämällä tarkoitettaneen tässä yleensä ulkonaista kokemisen tasoa täysin uuden persoonallisuuden kautta. Persoonallisuuksien perustana lienee kuitenkin jokin sielullinen kooste, jollaisesta hän toteaa: "Satojen sielujen kautta minä kuljin tietäni ja satojen kehtojen ja synnytystuskien kautta. Monet jäähyväiset minä jo lausuin, minä tunnen sydäntä särkevät viimeiset hetket."

Tässä vaelluksessa "sielujen kautta" eri persoonallisuudet hakevat kokemuksia tästä yhdestä ja samasta elämästä – tosin ulkonaisesti eri olemuksina ja eri olosuhteissa – ja vasta hyvin pitkän kokemustaustan jälkeen itsetietoisina vaelluksistaan ja vaeltajistaan.

Nietzsche katsoi ihmiskunnan olevan kehityskulussaan suunnilleen puolessavälissä ”eläimen ja yli-ihmisen välissä. Näkemys vastaa itämaisia käsityksiä seitsemän juurirodun kautta kulkevasta kehityksestä, jossa näiden mukaan ollaan hieman yli puolessa välissä, nousevan kaaren alussa.

***

Ihmisen tajunnallinen kehitys kulki filosofin mukaan periaatteessa kolmen vaiheen kautta: ensin hänestä piti tulla kameli, sitten leijona ja lopulta lapsen kaltainen.

Kameli tarkoittaa "hyvää ihmistä", joka on oppinut kapinoimatta kantamaan omat taakkansa syyttelemättä olosuhteita ja epäonnea. Tällainen hyvyys nojaa kuitenkin usein sosiaaliseen paineeseen, jota Nietzsche kuvaa seuraavasti:

"He taipuvat ja alistuvat, nämä hyvät, heidän sydämensä toistaa, mitä sille sanotaan, heidän syvimpänsä on kuuliainen: mutta se ei kuule itseänsä. Hyvien ja vanhurskaiden sydämeen näki kerran eräs, joka sanoi: 'He ovat fariseuksia.' Mutta häntä ei ymmärretty. Hyvät itse eivät voineet häntä ymmärtää, koska heidän henkensä on suljettu heidän hyvään omaantuntoonsa."

Hyvien keskuudessa vallitsee usein itsestään selvä vastavuoroisuuden periaate: "Kun tahdotte puhua hyvää itsestänne, te kutsutte todistajan, ja kun olette vietelleet hänet ajattelemaan hyvää itsestänne, ajattelette itsekin hyvää itsestänne."

Tavanomaisessa mielessä hyveellisistä Nietzsche totesi: "Heidän polvensa palvovat aina ja heidän kätensä ovat hyveen ylistystä, mutta heidän sydämensä ei tiedä siitä mitään." Filosofi tuo esiin hyvän ja pahan suhteellista luonnetta kirjoittamalla: "Vertauksia ovat kaikki hyvän ja pahan nimet; ne eivät puhu, viittovat vain. Hullu on se, joka niiltä tahtoo tietoa! Totisesti minä sanon teille: hyvää tai pahaa, joka olisi katoamatonta – sitä ei ole. Itsestänsä sen täytyy yhä uudestaan itsensä voittaa."

Hän osoittaa varoituksen sanoja liialliseen hyvinvointiin ja mukavuuteen pyrkiville ihmisille ja yhteisöille: "Te pienenette yhä, te pienet ihmiset. Te murenette omaan mukavuuteenne: moniin pieniin hyveisiin, paljoon tekemättä jättämiseen, paljoon pieneen alistumiseen. Liian suojaava ja pehmeä on teidän mantunne. Suureksi kasvaakseen puu tahtoo kiertää kovat juurensa kovien kallioiden ympärille. Teidän tekemättä jättämisenne kutoo sekin kaiken ihmistulevaisuuden kudosta."

***

Päästäkseen irti tavanomaisista sosiaalisista ehdollista ihmisestä piti tulla ”leijonan kaltaiseksi”, joka kykenisi murtamaan itsessään kaikki vanhat ehdollistumat ja alkaisi luoda jotakin todella omaa. Ihmisen tuli  elää täysin voimin, ettei se syiden vyyhti, johon hänen tajuntansa joka hetki kietoutuu, alkaisi liian aikaisin menettää eteenpäin vievää voimaansa. Jokaiselle oli hyväksi käyttää saamansa leiviskät korkoa tuottavalla tavalla. Ihmisen täytyisi myös pitää sydämensä aisoissa, "sillä jos hän päästää sen valloilleen, häneltä pian karkaa pääkin!"

Nietzsche varoittelee niistä, jotka ovat lukinneet käsityskantansa: "Kavahda hyviä ja vanhurskaita, he ristiinnaulitsevat mielellään niitä, jotka keksivät itselleen oman hyveen. Kavahda myös pyhää yksinkertaisuutta, koska sille on epäpyhää kaikki, joka ei ole yksinkertaista, ja se leikkii mielellään polttorovioiden tulella."

Hän arvosteli varhaisten kristityiden tapaa Jeesuksen "martyroimisessa". Nykytiedon mukaan kirkkoisät korostivat jopa sitä, että Jeesuksen seuraaminen tarkoitti konkreettista itsensä uhraamista, joka johtaisi "tunnin tuskasta iankaikkiseen elämään (Tertullianuksen sanomaa)."

Ihmisen tuli päästä eroon sellaisesta syyllisyyden tunteesta, jolla ei ollut mitään eteenpäin vievää funktiota, koska: "Ihmisen kaikista taidoista hienoin, viekkain, viimeisin ja kärsivällisyyttä koetteleva on se, että hänen täytyy oppia rakastamaan itseään – ei tosin sairaiden ja tautisten rakkaudella, sillä heissä löyhkää itserakkaus! Täytyy oppia rakastamaan itseään vikautumattomalla ja terveellä rakkaudella, niin että sietää itsensä seuraa eikä harhaile muualla. Sinä kuljet tietäsi omaan itseesi, ja itsesi ohitse vie sinun tiesi, ja seitsemän paheesi ohitse! Sinun täytyy tahtoa polttaa itsesi omassa liekissäsi: kuinka tahtoisit uudistua, jos et ole ensin tullut tuhkaksi. Sinä tahdot luoda itsellesi jumalan seitsemästä paholaisestasi."

Tuhkaksi tuleminen lienee hyvin lähellä evankeliumien kehotuksia itsensä unohtamisesta ja elämänsä kadottamisesta.

***

Lapseksi muuttuminen on täysin identtinen evankeliumien lasten kaltaisuuden vaatimuksen kanssa. Kummassakaan tapauksessa ei varmaan ole kyse lapselliseksi heittäytymisestä, vaan tajunnan kohoamisesta tavanomaisen järkeilyn yli asioiden ydinolemuksen välittömään tiedostamiseen ja siitä lähtevään toimintaan.

Nietzschen mukaan ihmisessä oli kätkettynä korkeampia olemuspuolia: "Pelkkiä työvälineitä ovat aistit ja henki, niiden takana on vielä itse. Se etsii myös aistien silmillä, se kuuntelee myös hengen korvilla, se vertailee, lannistaa, valloittaa, hävittää. Se hallitsee, ja on minänkin hallitsija."

Tätä minä hallitsijaa hän kuvaa: "Minä opetan teille ystävän, jolla on aina valmis maailma lahjoitettavanaan. Ja niin kuin maailma vieri häneltä hajalle, niin se jälleen vierii hänelle kokoon kehiksi: hyvän sukeutumisena pahan työstä, päämäärien sukeutumisena sattumasta."

Tämän ystävän löytäminen ei tietenkään ole koskaan ollut helppoa, sillä: "Omaajaltaan näet kaikki oma on hyvin kätketty; ja kaikista aarrekaivoksista joutuu oma viimeisenä kaivettavaksi: näin vaikuttaa painavuuden henki."

Nietzsche piirtää Zarathustrassaan kuvaa jopa ilmennyksen lähtötasoista: "Minun vuorilla syntynyt viisas kaipaukseni tempasi minut ylös ja ulos kaukaisiin tulevaisuuksiin, joita ei mikään unennäkö ole vielä nähnyt, missä kaikki sukeutuminen näytti minusta jumalten tanssilta ja huimuudelta: monien jumalien ikuisena itsensä pakenemisena ja takaisin etsintänä, monien jumalien itsensä vastustamisena, itsensä jälleen kuulemisena, itselleen jälleen kuulumisena. Siellä minä jälleen löysin vanhan viholliseni painavuuden hengen ja kaikki, mitä se on luonut: pakon, säädöksen, hädän ja seurauksen ja tarkoitusperän ja tahdon ja hyvän ja pahan.