Olenko - vai pelkästää kuvittelen olevani?

 

Ihmisen olemisen kriteereistä on esitetty monenlaisia tulkintoja. Joillekin omat aistimukset, tunteet tai ajatukset riittävät todisteiksi. Toiset esittävät, että mainitut tekijät kelpaavat ainoastaan suhteellisen, alati muuttuvan ja lopulta katoavan olemassaolon perusteiksi.

Olemista eli olemassaoloa voidaan siten tarkastella joko ennemmin tai myöhemmin katoavana tai ainakin muuttuvana olemisen tapana, tai sitten pysyvänä ja muuttumattomana tilana. Lähes kaikkien uskontojen ydinteemat viittaavat ikuiseen olemiseen, vaikka sellainen valitettavan usein käsitetäänkin päättymättömäksi venytetyksi ajallisuudeksi.

Psalmi 103 kirjoittaa: ”Hän tietää, minkä kaltaista tekoa me olemme Hän muistaa meidät tomuksi. Ihmisen elinpäivät ovat niin kuin ruoho, hän kukoistaa niin kuin kukkanen kedolla. Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne. Mutta Herran armo pysyy iankaikkisesta iankaikkiseen (RK-38).”

Uusin raamatunkäännös (-92) kääntää Jumalan tietävän alkumme, mikä on selvästi väärä tulkinta, koska teksti ei puhu ihmisen ”alkutilasta”, vaan muotoon ja aikaan samastuvasta ”jälkitilasta”. Luther kääntää samoin kuin RK-38: ”Was für ein Gemächte wir sind”, King James kääntää “He knoweth our frame” (tietää rakenteemme, puitteemme, ulkoiset rajoitteemme).

Psalmi puhuu elinpäivistä, suhteellisesta olemisesta muotojen ja ilmiöiden piirissä ja rajoittamana. Tällaisella aikaan ja tilaan sidotulla elämänmuodolla on oma päätepisteensä, jonka jälkeen yksilöä entisessä olemuksessaan ei enää ole olemassa. Seuraava lause toteaa, etteivät eloon jääneet voi häntä enää tunnistaa. Tämä viittaa siihen, että persoonallinen olemus on siirtynyt muotoon, jota fyysiset aistit eivät tavoita.

Psalmin ensimmäinen lause kuvaa sitä, että persoonallinen, erillisiin muotoihin ja ilmiöihin samastuva ihminen ei sellaisenaan edusta pysyvää olemista, koska hänen tajuntansa rakentuu pääosin ajallisista ehdollistumisista.

Aineelliset ja aineesta muodostetut asiat häviävät aikanaan, todennäköisesti myös psyykkiset muodosteet (tunteet ja ajatusmuodot), ellei niiden kautta ole muodostunut vastaavuuksia henkisiin, pysyviin alkukuviin.

Oleminen on näin ollen ihmiselle suuri mysteeri. Ihminen ei yleensä todella ole, hän vain tulee ja menee, koska hänen olemisensa tila muuttuu koko ajan. Kuolemassakin se siirtynee toisen laatuiseen olemukseen, joka sekään ei todennäköisesti ole pysyvä. Se pohjautunee fyysisen elämän kokemuksiin ja on siten lähinnä subjektiivisen kokemisen tila – ja sellaisena mahdollisuuksiltaan jopa rajoitetumpi kuin edeltänyt aistillis-psyykkinen elämä.

Paavali julistaa ensimmäisessä Korinttolaiskirjeessään: ”Mutta tämän minä sanon, veljet, ettei liha ja veri voi periä Jumalan valtakuntaa, eikä katoavaisuus peri katoamattomuutta.”

Apostoli tyrmää varsin selkeästi ensinnäkin lihallisen olemuksen ikuistamismahdollisuudet. Lisäksi hän toteaa, että kaikki katoavuuteen nojaavakin on itsessään katoavaa, mikä tarkoittaa maallisiin ilmiöihin ja olemuksiin samastuvaa eli ehdollistunutta tajuntaa. Sellaisen ei tietenkään tarvitse kokonaan häipyä, mutta se ei kuitenkaan yllä tilaan, missä ei ole minkäänlaista aikatekijää. Vasta ajan täydellinen puuttuminen tekee tilasta ikuisen, koska kaikella ajallisella on oma alkunsa ja loppunsa.

Roomalaiskirjeestä löytyy lisävahvistus: ”Sillä jos te lihan mukaan elätte, pitää teidän kuoleman.”

Paavalille on ollut itsestään selvää, että fyysinen kuolema seuraa ehdottomasti kaikkea muotoperäistä elämää, siinä ei siten ollut mitään pelättävää. Ainoa tavoiteltava asia oli ihmisen sisäisen olemuksen pysyvyyden rakentuminen.

Ensimmäinen Pietarin kirjeessä todetaan: ”Te, jotka olette uudestisyntyneet, ette katoavasta, vaan katoamattomasta siemenestä, Jumalan elävän ja pysyvän sanan kautta.”

Teksti kertoo täydellisestä tajunnan muutoksesta ”ajallisesta ajattomaksi – jälkiperäisestä alkuperäiseksi”. Katoamaton siemen on ihmisen sisimpään olemukseen jo ennen kaikkea ilmennystä kätkeytynyt ja kytkeytynyt henkinen ydin. Se on ikuisesti elävä, erillistymätön tekijä, Jumalan pysyvä sana tai kuva.

Sen aktivoituminen eli ”ylhäältä syntyminen” – Pyhän Hengen voimasta – merkitsee ensi vaiheessa ihmisen psyykkisen olemuspuolen avautumista henkiseen.

Parhaimmillaan avautumisen tulisi kuitenkin jatkua siten, että henkinen tietoisuus ja voima läpäisevät lopulta (consummatum est) koko olemuksen aina fyysiseen kehoon saakka. Vasta silloin voidaan hengellisessä mielessä puhua todellisesta hengen mestariuden saavuttamisesta.

Tällaisesta tilasta käsin kaiken olevaisen pysyvä ydin voidaan havaita itsessään välittömästi ja välityksettömästi, koska ajalliset ehdollistumat eivät enää kavenna ja vääristä tietoisuutta.