Paavalinko näkemys lopun ajoista?

 

Ote Paavalin Tessalonikalaiskirjeestä 1.Tess. 4:10-18.

Mutta me kehotamme teitä, veljet, siinä varttumaan yhä enemmän ja katsomaan kunniaksenne, että elätte hiljaisuudessa ja toimitatte omia tehtäviänne ja teette työtä käsillänne, niin kuin olemme teitä käskeneet, että vaelluksessanne olisitte säädylliset ulkopuolella olevia kohtaan ettekä olisi kenenkään avun tarpeessa.

Edellä olevat kehotukset ovat yleviä ja yleispäteviä. Kehotus välttämään avun kohteeksi joutumista viitannee siihen, että ihminen pysyy sillä tavoin vapaana toisten vaikutusvallasta.

Kirjeessä seuraa yllättäen viisi omituista eskatologista kuvausta, jotka tekstin kokonaisuuden huomioiden vaikuttavat Paavalin jälkeisiltä lisäyksiltä.

Mutta me emme tahdo pitää teitä, veljet, tietämättöminä siitä, kuinka poisnukkuneiden laita on, ettette murehtisi niin kuin muut, joilla ei toivoa ole.

Jo ensimmäinen lause sulkee pelastuksen piiristä kaikki ulkopuoliset, jotka Paavalin aikoihin muodostivat ehdottoman valtaenemmistön.

Sillä jos uskomme, että Jeesus on kuollut ja noussut ylös, niin samoin on Jumala Jeesuksen kautta myös tuova pois nukkuneet esiin yhdessä hänen kanssaan.

 

Lauseen looginen päättely on täysin keinotekoista. Jeesuksen ylösnouseminen ei sellaisenaan pakota Jumalaa tuomaan esiin kuolleita. Esiin tuominen Jeesuksen kanssa ja kautta vaikuttavat lähinnä seurakunnissa myöhemmin syntyneiltä konkretisoinneilta.

Sillä sen me sanomme teille Herran sanana, että me, jotka olemme elossa, jotka jäämme tänne Herran tulemukseen, emme suinkaan ehdi ennen niitä, jotka ovat nukkuneet.

Kirje siirtyy pian tapahtuvan lopun aikaan, joka on jo lähes kahdentuhannen vuoden ajan todettu täysin virheelliseksi ja perusteettomaksi. Tämä ei tietenkään poissulje sitä tosiasiaa, että muodollisen elämän mahdollisuudet katoavat tältä pallolta viimeistään kahden miljardin vuoden kuluttua, kun auringon polttoaine alkaa loppua.

Jokaisen persoonan edessä on myös henkilökohtainen viimeinen päivä täällä maallisessa elämässä ja sen suomissa mahdollisuuksissa. Sen jälkeen hän joutunee ominaisuuksiensa mukaisiin psyykkisiin tiloihin, kuolleiden piireihin. Ruumiin siunauksessa mainittava "viimeisenä päivänä herättäminen" on todettu varsin myöhäiseksi tulkinnaksi. Perinteisen käsityksen mukaan kuollut jatkaa elämäänsä välittömästi ruumiista erottuaan - tosin ei entiseen tapaan.

Kirje päättelee loogisesti, että nämä fyysisestä ruumiista vapaat voivat reagoida ja liikkua hieman nopeammin yläilmoissa.

 Sillä itse Herra on tuleva alas taivaasta käskyhuudon, ylienkelin äänen ja Jumalan pasuunan kuuluessa, ja Kristuksessa kuolleet nousevat ylös ensin;

Eskatologian varsinaisen tapahtuman kuvaus on kovin fyysinen, pahasti ihmisen mielikuvituksen tuotteelta vaikuttava. Siinä ei kuitenkaan mennä samanlaisiin, tolkuttomiin yksityiskohtiin kuin Ilmestyskirjassa. Sekin kuitenkin lienee oikeilla jäljillä siinä, että sekä ilmenneen elämänmuodon perusteiden alku (alkuräjähdys) että sen loppu (auringon tuhoutumisen myötä) tapahtuvat eräänlaisen tulen kautta. Mystikko Jakob Böhme toteaa, että tulesta alkunsa saanut myös päätyy tuleen, mikäli se ei sitä ennen ole päätynyt valoon (40 kysymystä sielusta).

Kristuksessa kuolleet tarkoittavat sellaisia, jotka ovat "kuolleet katoavan suhteen" ja saavuttaneet sisäisesti jumalallisen, ajattoman ja katkeamattoman tietoisuuden. He ovat jo nousseet ylös, joten väittämä ei perustu sellaiseen tietoon, jota Paavalilta voitaisiin perustellusti odottaa.

sitten meidät, jotka olemme elossa, jotka olemme jääneet tänne, temmataan yhdessä heidän kanssaan pilvissä Herraa vastaan yläilmoihin; ja niin me saamme aina olla Herran kanssa. Niin lohduttakaa siis toisianne näillä sanoilla.

Edellisen kaltainen kollektiivinen ylösnosto ei perustu juuri muuhun kuin seurakunnalliseen toiveajatteluun - lisäksi todennäköisesti huomattavasti Paavalin jälkeiseen.

Suomalainen Paavali-asiantuntija, tohtori Kari Kuula tulkitsee Paavalin pelastusnäkemystä:

että se tapahtuu Kristuksen ja Hengen välityksellä. Kristus tulee ihmiseen ja välittää tälle Jumalan pelastavan läsnäolon. Hän siirtää ihmisen synnin ja muiden tämän maailman valtojen alta omaan läsnäoloonsa ja vaikutuspiiriinsä, jolloin synnin mahdin täytyy väistyä. Asia voidaan ilmaista myös Hengen saamisen näkökulmasta.

Näiltä osin näkemys vaikuttaa varsin yleispätevältä, jopa yleisuskonnolliselta, mikäli Kristus tulkitaan puhtaasti henkiseksi prinsiipiksi, jonka kanssa sisäiseen yhteyteen - tai pikemminkin ykseyteen - inhimillinen tajunta voi parhaimmillaan yltää. Se edellyttää syntymistä ylhäältä, Kristuksen pukemista ylleen, jossa henki voi ilmetä inhimillisen olemuksen kautta.

Mutta pastori Kuula vielä jatkaa tulkintaa:

 että kun lopunajallinen Henki valtaa ihmisen, hän tulee pelastuksen ajan voimista osalliseksi ja vapautuu tämän maailmanajan valtiaiden otteesta. Tätä näkemystä kutsutaan partisipatoriseksi soteriologiaksi: pelastus on osallisuutta tai yhteyttä Kristukseen ja Henkeen.

Tässä kohdin dosentti lähenee valitettavasti kirkollista perinnäisajattelua, jossa unohdetaan evankeliumien yksilöllinen sanoma - kaidat tiet ja ahtaat portit - ja käytetään Kristusta kuin Troijan hevosta välineenä taivaaseen pääsyyn muodollisen yhteyden nojalla.

Partisipatorinen soteriologia on hieno, vierasperäinen nimitys, joka osoittaa, että teologit ovat tutustuneet asiaansa myös vierailla kielillä. Mikäli filosofi Nietzsche eläisi, saattaisi hän todeta, kuten aikansa saksalaisista runoilijoista, että "he samentavat vetensä näyttääkseen syvemmiltä".

Sillä henki on ikuinen ja jakamaton. Se ei kohdistu alkuun tai loppuun (koska ei ole ajallinen). Henki ei varsinaisessa mielessä valtaa inhimillistä tajuntaa muuta kuin silloin, kun mieli on kypsä ja valmis täysin ehdoitta väistymään sen tieltä, jolloin se kadottaa oman itsekeskeisen elämänsä.

Seurakunnallis-kirkollinen pelastusnäkemys tulkitsee mielellään (omaa asemaansa ajatellen) niin, että pelkkä sanallinen tai muodollinen yhteys tai jäsenyys (kaste) riittää hyvin ikuisuuden takeeksi. Tällaiselle näkemykselle on lähes mahdotonta löytää pitävää perustaa suoraan evankeliumeista, joissa jo opetuslapseuden vaatimukset esitetään varsin ankarina.

Olisi jo korkein aika luopua kaikista eskatologisten teemojen suoraviivaisista tulkinnoista. Saattaa olla niin, että ne edustavat suurelta osin konkretisoituja ja väärin ymmärrettyjä käsityksiä kaiken hengellisen opastuksen tarkoituksesta johtaa ihminen sisäiseen tilaan, missä henkinen voi tulla esiin itsenään - Kristuksen toisena, kyseisen yksilön kannalta ainoana merkittävänä tulemisena.

Tämän toteutumisen mahdollistamiseksi Matteuksen evankeliumi esittää täydellistä sisäistä puhtautta ja mielen vapautumista luonnollisista puolustusmekanismeistaan, kuten väkivaltaisuudesta. Samoin se vaatii sisäistä vapautumista kaikista muodollisen elämän ehdollistumista - "ns. rikkauksista".

Myös Johanneksen evankeliumi edellyttää yksilön täydellistä muutosta, ylhäältä syntymistä, jonka tulee johtaa tietoiseen, välittömään ja välityksettömään ykseyteen ja yhdistymiseen hengen kanssa. Kyse on sisäisestä samaisuudesta, yhdestä ja samasta Jumalan poikuudesta: sillä todellisessa  (totuuden)hengessä ei ole, eikä voi ollakaan minkäänlaista erotusta.

Johanneksen evankeliumin onneton kohta (20:22-23), jossa Jeesus kuolemansa jälkeen "puhaltaa" heihin kaikkiin Pyhän Hengen ja antaa valtuudet tuomita ja pelastaa ihmisiä, vaikuttaa siten täysin evankeliumien ydinsanoman vastaiselta, seurakunnalliselta "mainoskatkolta".

Paavali puhui muutoksesta, jossa ensimmäisestä Aadamista, elävästä sielusta, muodostuisi kerran viimeinen Aadam, eläväksi tekevä henki. Hän totesi, että hänen aikanaan kaikki olivat (ihmiset keskimäärin) vielä ensimmäisen Aadamin kaltaisia, joten ihmisyyden tarkoituksen täyttymys oli vielä hyvin kaukana tulevaisuudessa. Tämän todentaminen ei pitäisi olla vaikeata tänäkään päivänä.

Kaikessa elämässä ja luonnossa kasvu johtaa kukoistukseen. Sato siirtyy siemeneksi tai aihioksi uutta kasvukautta varten. On oletettavaa, että ihmisyyden suhteen pätee aivan sama periaate sekä yksilöllisessä että kollektiivisessa mielessä. Kun viimeisen Aadamin kehitysaste on riittävässä määrin saavutettu, ilmennys (tietoisuuden peili) on tehtävänsä suorittanut ja tulee viimeinen päivä, jolloin muodolliset ilmennykset purkautuvat ja kypsynyt sato siirtyy periaatteelliselle (henkiselle) tasolle,  lähtömalliksi kaukaiselle uudelle ilmennykselle.

Johannes 12:50 toteaa, että Isän käsky on iankaikkinen elämä. Elämä sinänsä on luonteeltaan ikuista, mutta sen rajalliset ilmentymät ovat syklisiä aikakausia - "iankaikkisuuksia".

Monissa itämaisissa uskonnoissa on jo kauan ennen kristinuskoa esiintynyt näkemyksiä elämän perimmäisestä ikuisuusluonnosta sekä ajallisten ja muotoperäisten ilmennysten syklisyydestä. Samoin elämänmuotojen ja olosuhteiden vaihtelusta vuorovaikutuksessa tietoisuudessa tapahtuviin muutoksiin.

Saattaisi olla niin, että kristillisyyttä vanhempia ajatusmuotoja on aikojen saatossa kulkeutunut juutalaisuuteen ja sen välityksellä kristillisyyteen, jossa niitä on sovitettu aivan liian lyhyisiin aikapuitteisiin ja päädytty lähiaikoina odotettavissa olevaan maailmanloppuun.