Hyvän ja pahan tiedon sekä elämän puun symboliikasta

 

Ensimmäisen Mooseksen kirjan kolmannessa luvussa kerrotaan paratiisin kielletystä puusta:

”Mutta sen puun hedelmästä, joka on keskellä paratiisia, on Jumala sanonut: 'Älkää syökö siitä älkääkä koskeko siihen, ettette kuolisi.’ Niin käärme sanoi vaimolle: ’Ette suinkaan kuole; vaan Jumala tietää, että sinä päivänä, jona te siitä syötte, aukenevat teidän silmänne, ja te tulette niin kuin Jumala tietämään hyvän ja pahan.’

Ja vaimo näki, että siitä puusta oli hyvä syödä ja että se oli ihana katsella ja suloinen puu antamaan ymmärrystä; ja hän otti sen hedelmästä ja söi ja antoi myös miehellensä, joka oli hänen kanssansa, ja hänkin söi. Silloin aukenivat heidän molempain silmät, ja he huomasivat olevansa alasti.”

Kertomusta pidetään alkuperäisenä syntiinlankeemuksena (perisynnin alkuna), josta ihmiskuntaa on sittemmin rangaistu mitä moninaisimmin kärsimyksin. Vieläpä naisten synnytystuskat selitetään tämän hetkellisen makeanhimon ja näpistyksen aiheuttamiksi.

Kirkkoisä Origenes edellytti kaikkien järjellisten ihmisten pitävän tätäkin tarinaa vertauskuvana. Se viitannee koko ihmiskunnan tajunnan suunnassa ja laadussa jossakin vaiheessa tapahtuneeseen periaatteelliseen muutokseen – irtautumiseen välittömästä, aikaan ehdollistumattomasta, sisäisestä tiedostamistavasta.

Ensimmäinen varoitus puhuu kuolemisesta, jota ei kuitenkaan näytä välittömästi tapahtuneen, joten sana kuvannee sitä, että inhimillinen olemus tai sen muotoon sidostunut osa on vain tajunnallisessa mielessä siirtynyt ajallisuuden ja jaksottaisuuden piiriin: ihminen ei enää tiedosta eikä ole välittömästi ja välityksettömästi Jumalan ajattomassa yhteydessä ja ykseydessä.

***

Paratiisin käärmettä pidetään kristillisessä ajattelussa paholaisen symbolina – tosin Uudessa Testamentissa se Matteuksella kuvaa (monien muiden perinteiden tapaan) älykkyyttä (Lutherin ja King Jamesin käännöksissä viisautta).

”Käärme” puhuu silmien avautumisesta eli siitä, että ihminen alkaa havainnoida aika- ja tilasidonnaisia ilmiöitä ulkoisten aistiensa kautta vertaillen niiden itsessään synnyttämiä vaikutelmia mielessään.

Käärmeen lupaus siitä, että ihmisistä tulisi pelkästään ulkoisia ilmiöitä vertaillen samanlainen kuin perimmäinen jumaluus, lienee pahasti ylimitoitettu (elleivät ”kuolleet ilmiöt ole tulleet täysin syödyiksi ja sulatetuiksi”).

***

Hieman myöhemmin samassa luvussa todetaan:

”Herra Jumala sanoi: ’Katso, ihminen on tullut sellaiseksi kuin joku meistä, niin että hän tietää hyvän ja pahan.’”

On ilmeistä, että Herra Jumalalla (monikko) tarkoitetaan tässä joitakin perimmäisestä ehdollistumattomuudesta lähteneitä luovia tekijöitä (ns. aioneita tms.), joiden tietoisuus toimii ainakin osittain erillisyyden ja ajallisuuden piirissä.

”Lankeemusta” kuvataan siten, että puun hedelmät maistuvat hyviltä ja ovat kauniita, mikä tarkoittanee sitä, että ihminen on jo alkanut arvostaa omia aistimuksiaan ja mielikuviaan (samastunut ilmiöihin).

Lisäksi puun hedelmien sanotaan tuottavan ymmärrystä, mikä viitannee ”hyvän ja pahan tiedon puun” perimmäiseen merkitykseen: erotuskyvyn (viisauden tai sen esiasteen) muodostumiseen ihmisyyden mentaaliseen olemukseen.

Kun puhutaan jumalien kaltaisesta erotuskyvystä, ei silloin tarkoiteta tavallista älyllistä ja loogista päättelytoimintaa, vaan korkeampaa, paljon sisäisempää ja välittömämpää mentaalista oivalluskykyä eli viisautta.

***

Mooseksen kirjan sananmukaisen tulkinnan mukaan niin sanottu syntiinlankeemus olisi ollut yksittäinen ajallinen tapahtuma, jonka aiheuttaja oli ihmisessä jo mahdollisuutena ollut nautinnon halu ja kapinahenkisyys.

Lankeemukseen liitetään usein myös erilaistuneesta sukupuolisuudesta juontuva alastomuuden häpeäminen, mikä tosin Mooseksen kirjan ajoituksessa on hieman hämmentävä, koska Jumala teki pariskunnalle fyysiset ruumiit (vaatteet nahasta) vasta lankeemuksen jälkeen (tutkijat arvelevat, että 1. Mooseksen kirjassa on sekoitettuna kaksi erilaista luomisversiota).

***

Jonkinasteinen luonnollinen kapinamieli kuuluu nykyisinkin ihmisyyden kehitykseen silloin, kun siirrytään kehitysvaiheesta toiseen, kuten nuoruudesta aikuisuuteen.

***

Voidaan perustellusti kysyä, miksi Jumala olisi sisällyttänyt ihmisyyteen jonkin sellaisen heikkouden, josta Hän myöhemmin (eli ajallisuuden synnyttyä) joutuisi ihmiskuntaa – omaa luomustaan – ankarasti ja jatkuvasti rankaisemaan?

Entä jos kaikella ”syntiselläkin” on jokin tarkoitus?

Ehkä ihmiskunnan on määrä rajallisten ilmennysvaiheiden kautta muodostua sillaksi ajallisen ja ajattoman välille. Ehkä ihmiskunnan pitää opetella ymmärtämään erillistynyttä ulkoista maailmaa myös vastakkaisten ja suhteellisten polariteettien pohjalta voidakseen joskus täysin tietoisina toimia Paavalin kuvaamina luovina henkinä – viimeisinä Aadameina.

Vastuullinen luova toiminta edellyttää luonnollisesti sitä, että ihmiskunta on itse kokenut elämää ajan ja tilan rajoituksissa niin pitkään ja perusteellisesti, että on itse valmis kaikista sen ulkonaisista hedelmistä irtautumaan (kadottamaan katoavaisen elämänsä) ja mahdollisesti luovuttamaan ”koululaitoksen” seuraavien olentokuntien käyttöön.

***

”Jumalaton” filosofi Nietzsche kuvaa erillistyneen (alkuräjähdyksen jälkeisen) maailman ”henkistämistä” seikkailuna, jossa lukemattomat alun perin puhtaan jumalalliset olemukset heittäytyvät vapaaehtoisesti erillisiin muotoihin tehdäkseen ne ensin tajuisiksi kadottamalla oman alkuperäisen luontonsa.

Aikojen ja kokemusten saatossa he etsivät ja löytävät kuitenkin (kuten raamatun tuhlaajapoika) tien takaisin alkuperäiseen ehdollistumattomaan tilaansa (etsien ja löytäen jälleen todellisen itsensä, kuuluen jälleen itselleen).

Paluu kuitenkin edellyttää sitä, että kaikki ulkoisen kokemisen vaiheet on käyty läpi ja ollaan sisäisesti valmiita ja vapaita palaamaan takaisin henkiseen alkutilaan – tosin mukanaan kaikki ne sisäiset ominaisuudet (taito eritellä hyvän ja pahan tiedon puun hedelmiä), joita luomistyö ilmennyksen puitteissa tulee vaatimaan.

***

Mooseksen kirja kuvaa paluun edellytyksiä vertauksella elämän puusta:

”Katso, ihminen on tullut sellaiseksi kuin joku meistä, niin että hän tietää hyvän ja pahan. Kun ei hän nyt vain ojentaisi kättänsä ja ottaisi myös elämän puusta ja söisi ja eläisi iankaikkisesti!”

(Monikollisen) Herra Jumalan pelko siitä, että ihminen sattumalta huomaisi ojentaa kätensä ja syödä elämän puusta, on hieman erikoinen: paluu takaisin ajattomuuden piiriin kun lienee ihmisyyden ilmeisin tavoite.

Suhteellisen hyvän ja pahan erottamisen opettelu ulkonaisen elämän kokemisen kautta lienee siten tarkoituksenmukainen ”välivaihe”, missä ihmisen kokonaisolemuksen on mahdollista muodostua ajallisen ja ajattoman yhdistäväksi sillaksi, jota niin sanottu ”Pyhän Hengen temppeli” todennäköisesti tarkoittaa.

***

Elämän puu ei tietenkään löydy ajallisista ilmiöistä sellaisinaan, vaikka ne pohjimmiltaan ovat sen ”erillistyneitä lapsia”. Kaikki ajallinen on muutoksen ja katoavuuden alaista, joten todella ”elävä” löytyy vasta ajallisen ajattomasta ydinolemuksesta, jota kristinuskossa kutsutaan Jumalaksi.

Ajallisuus toimii jumalallisten lakien puitteissa, joten niiden oppiminen saattaisi ainakin jossakin määrin johdatella tajuntaa totuutta kohden.

Tuomaan evankeliumi (no 77) toteaa:

 

Minä olen valo heidän kaikkien yläpuolellaan. Minä olen kaikkeus. Minusta kaikkeus on lähtenyt, ja minun luokseni se on jälleen palannut. Halkaiskaa halko, ja minä olen siellä. Kohottakaa kivi, ja löydätte minut sieltä.”

 

Sanoman mukaan ajaton ja jumalallinen on löydettävissä myös kaikkien ajallisten ilmiöiden sisimmästä olemuksesta.

 

***

Elämän puuta käytettiin yleisesti Lähi-Idässä, Egyptissä ja juutalaisen tooran selityksissä. Germaanisissa myyteissä sitä kutsutaan maailmanpuuksi, suomalaisessa Kalevalassa Isoksi tammeksi. Kaikki myytit viittaavat mahdollisuuteen saavuttaa kuolemattomuus.

***

Aistimukset, tunteet ja ajatukset ovat sidoksissa ajassa ja tilassa koettuun, joten niiden kautta ei voida välittömästi (kasvoista kasvoihin) tiedostaa mitään alkuperäistä ja ehdollistumatonta. Niitä tulee muokata niin, etteivät ne kiinteydessään estä tajunnan vapautumista kaikista ”vanhoista viineistä.”

Hengellisen elämän tarkoitus ei liene rakentaa muuria eli torjuntaa tavanomaisten elämänilmiöiden suhteen, koska silloin tajunta rajoittaa itsensä oikeiksi katsomiinsa kiintoajatuksiin ja menettää samalla kykynsä ottaa vastaan mitään poikkeavaa (leili kovettuu ja suolapatsas muodostuu).

Uuden Testamentin kehotus olla vastustamatta pahaa tarkoittanee ennen muuta sitä, ettei ihminen yritä pakottaa itseään sellaiseen, johon hän ei ole sisäisesti valmis: koska väkivalta itsensä suhteen ei yleensä synnytä todellista muutosta, vaan lähinnä torjuntamekanismin.

Olennaista on lähinnä se, mihin ihmisen mieli takertuu ja samastuu. Ihminen on saattanut kuulla tai lukea määritelmiä Jumalasta. Todellisuudessa hän ei kuitenkaan tiedä mitään ehdollistumattomasta, koska ajattelu toimii vain omien ehdollistumien puitteissa.

Hengellisyyteen pyrkijällä on kuitenkin yleensä jonkinlainen käsitys siitä, mikä ei ole jumallista – ja kaikesta sellaisesta ”jokainen viisas ihminen pyrkii tietenkin eroon (Mestari Eckhartin neuvo).”