Elämänkäsitysten perusteiden kantavuudesta

 

Ihmiskunnan viisaus näyttää usein jakautuvan kahteen luokkaan, joista ensimmäisen edustajat alentavat älynsä pelkästään ulkoisten uskonnollisten valumuottien liian ahtaisiin rajoihin, toisten luisuessa karkeaan materialismiin asettamalla tavoitteekseen vain omien halujensa mahdollisimman runsaan tyydyttämisen. Kiihkeän uskonnollisuuden ja karkean materialismin parissa ei totuuteen pyrkimistä yleensä katsota järkeväksi toiminnaksi, vaan lähinnä hullutukseksi.

Että jokin filosofia voisi todella edesauttaa ihmisiä kasvamaan vilpittömämpään, puhtaampaan, itsekieltäytyvämpään ja rakkaudellisempaan suuntaan, tulisi tietämys sellaisesta saattaa kaikkien ulottuville. Ollakseen tosi ja oikea, täytyy uskonnon, tai filosofian kyetä tarjoamaan perusteltavissa ja hyväksyttävissä oleva vastaus kaikkiin elämän olennaisimpiin kysymyksiin.

Se että maailma on tällaisessa heikossa moraalisessa tilassa, ilmentää sitä, etteivät vallalla olleet, tai olevat uskonnot ja filosofiat sisällä ulkonaisessa olemuksessaan ja toimissaan totuutta: ne eivät ole ratkaisseet sellaisten periaatteiden kuin oikean ja väärän, hyvän ja pahan, vapauden ja pakon, tuskan ja ilon, itsekkyyden ja ihmisrakkauden kiperiä kysymyksiä. Niiden yleinen tila näkyy pahimmillaan siinä, että Kristuksen, Krishnan ja Muhammedin seuraajat surmaavat toisiaan ja itseään esikuviensa nimissä ja heidän kunniakseen.

Mutta jossakin täytyy kuitenkin olla oikea valo ja filosofia, kaikkien uskontojen salattu alku ja ydin, joka voisi antaa tyydyttäviä vastauksia. Ihmiskunta on joutunut dogmaattisten tulkintojen, persoonallisten nimien, ihmisen kaltaisten käsitysten ja palkan edestä erilaisten organisaatioiden asemaa tukevien henkilöryhmien kuolleeksi käyneen kirjaimen alistamaksi. Niiden orjuudesta se voisi vapautua kaivamalla esiin ne yhtäläisyydet ja samaisuudet, jotka ovat löydettävissä kaikkien käsitysten sisäisestä sanomasta. Siinä niin Krishna, Buddha kuin Kristus ja Muhammed voisivat näyttäytyä yhden ja saman ihmisyyden äärimmäiseen tavoitteeseen vievän tien eri nimityksinä ja esikuvina.

Kaikki he ovat opettaneet meitä kohottautumaan tavallisen persoonallisen minämme yläpuolelle, irrottautumaan kapea-alaisesta itsekkyydestämme, joka alati kannustaa meitä tuliseen taisteluun paikasta auringossa.

Mitä muuta ovat myöhemmin paisutellut opetukset helvetistä ja kadotuksesta aiheuttaneet kuin täysin suhteetonta ja perusteetonta kuoleman pelkoa sekä siitä syntyvää kouristuksenomaista takertumista elämän haihtuviin muotoihin, petomaista taistelua elämästä, ja kaikkea sen mukanaan tuomaa tuskaa ja epäoikeutta.

Onnellisinkin elämä maan päällä sisältää kärsimystä muodossa, tai toisessa ja on luonteeltaan katoavaa sekä varsin vähän palkitsevaa. Mikäli meitä opastettaisiin siinä, että elämä pohjimmiltaan saattaa muovautua lähinnä meidän omien sisäisten edesottamustemme mukaan - niin että me itse voimme sen tulevaan kulkuun ratkaisevasti vaikuttaa - silloin monen ihmisen huomio varmasti kääntyisi enemmässä määrin omaan sisäiseen tilaan.

Kaiken myrkyttävä taistelu lisääntyvästä mukavuudesta ja asemasta yhteisössä väistyisi edes hieman taka-alalle. Kun ihminen lakkaa tuijottamasta lähimmäistensä puutteellisuuksia ja suuntaa huomionsa omiin virheisiinsä, niiden korjaamiseen ja niistä viisastumiseen, käy eläminen kaikille paljon siedettävämmäksi.

Mutta jos pysyttäydymme siinä uskossa, ettei ihanteellisuus ole koskaan käytännöllistä eikä käytännöllisyys milloinkaan yllä ihanteisiin, on meidän uskossamme jotakin hämärää ja peruskorjausta odottavaa, tai sitten me itse emme vain halua soveltaa sen periaatteita käytäntöön.

Uskonto, tai filosofia eivät saa olla pelkkiä moraalisten tosiasioiden kokoelmia, tai nippu metafyysistä siveysoppia supistettuna teoreettiseksi tutkielmaksi. Ne on saatettava käytännöllisiksi ja vapautettava tarpeettomasta väittelystä. On etsittävä asiallinen ilmaisutapa kaikkia syleilevän elämän (suuren) lain puitteissa, sen keskinäisen suvaitsevaisuuden, armeliaisuuden ja rakkauden hengessä, joka on löydettävissä jokaisen uskonnon ydinsanomasta.

Universaalinen ja uskottava peruskäsitys siitä, mikä inhimillisessä elämässä on todella arvokasta ja tavoiteltavaa, on ainoa sellainen voima, joka voi pitää erilaiset ihmiset, uskontokunnat ja kulttuurit rakentavassa vuorovaikutussuhteessa keskenään - tätä tosiseikkaa korosti myös filosofi Platon. Yhteisen perustan pohjalta on kyettävä kehittämään niin selkeitä eettisiä ihanne- ja velvollisuuskäsitteitä, että ne tyydyttävät meissä syvällä piileviä epäitsekkäitä ja oikeita tunteita.

Asiat tulevat täydellisiksi yhdistämällä eri ainekset niitä kannattavien ajatusten perustalla. Jos riistetään palavat kekäleet toisistaan, niin ne pian sammuvat; kun ne kasataan yhteen, alkavat ne hehkua ja leimahtavat pian liekkiin, joka kohoaa taivaita kohden.