Poikuuksista

 Inhimillisessä mielessä poikuuden menettäminen edellyttää jonkinasteista potenssia, halua ja kykyä. Jumalallisen Poikuuden jälleen saavuttaminen edellyttää täydellistä haluttomuutta, eräänlaista "impotenssia" kaiken inhimillisen suhteen.

Kummassakin tapauksessa ollaan periaatteessa tekemisissä uudenlaisen elämän luomisen kanssa: ensimmäisessä uuden ajallisen, jälkimmäisessä ikuisesti uuden ja pysyvän. Kummassakin koetaan myös autuutta, joko hetkellistä tai pysyvää.

Inhimilliseen parisuhteeseen liittyvä poikuuden menetys on varsin tavallista, ja ulkoisen elämänkokemisen mahdollistamiseksi välttämätöntä. Inhimillisen ja jumalallisen yhdistäminen on sitä vastoin erittäin harvinaista. Ihmiset ovat tosin kärsimättömyyttään madaltaneet jälkimmäisen tapahtuman kriteerit niin alas, että melkoinen osa ns. tosi uskovaisista katsotaan Jumalan Poikiin kuuluviksi.

Apostoli Paavali totesi aikalaistensa olevan yhä ensimmäisen Aadamin kaltaisia, eläviä sieluja, tavallisia ihmisiä, kun taas ihmisyyden lopullisena tavoitteena olisi tuleminen kerran viimeiseksi Aadamiksi, eläväksi tekeväksi hengeksi (1. Kor. 15:45-). Paavali puhui henkeen yhdistymistä, Kristuksen päälle pukemisesta.

Tuomaan evankeliumissa sanotaan (n:o 23): 

”Minä valitsen teidät, yhden tuhannesta ja kaksi kymmenestätuhannesta, ja valitut tulevat seisomaan yhtenä ainoana.”

Sanonta voitaisiin tulkita siten, että henkinen opettaja – oli se sitten ulkoinen tai sisäinen – kelpuuttaa oppilaikseen keskimäärin yhden henkilön tuhannesta. Näistä kokelaista vain kaksi kymmenestätuhannesta yltää elämänsä aikana ihmisyyden korkeimpaan tavoitteeseen, mikä on  ”seisomista yhtenä ainoana”, ainoan äärettömän todellisuuden jakamattomassa ykseydessä, ainoassa ”pyhäin yhteydessä”.

Mikäli yhdistämme nämä kaksi edellä kuvattua valintaperustetta, voisimme päätellä, että keskimäärin vain yksi viidestä miljoonasta voi tulla oikeutetuksi sanomaan, ”Isä ja minä olemme yhtä.”

Inhimillinen tietoisuus on eriytynyt muotosidonnaisen ajattelun ja ehdollistumisten myötä niin etäälle todellisuuden sisäisestä ydinolemuksesta, ettei se ilman pitkällistä sisäistä prosessia kykene tempautumaan irti omista rajoituksistaan – ainakaan pysyvästi.

Rajaton henki ei luonteensa mukaisesti ”häpäise itseään” yhdistymällä johonkin ehdolliseen. Mestari Eckhart sanoi eräässä saarnassaan, ettei Jumala oikeastaan (äärimmäisessä merkityksessä) edes havaitse syntistä ihmistä silloin, kun sen tajunta vielä on pääosin suuntautunut aineellis-psyykkisiin ilmiöihin.

Moni saattaa pitää tämänkaltaisia tulkintoja jopa masentavina ja pahasti liioiteltuina, mutta meidän tulisi ymmärtää, että kyseisessä sanonnassa kuvataan koko inhimillisen kehityksen äärimmäistä tavoitetta, täydellistä sisäistä yhdistymistä Jumaluuteen. Vuorisaarna viittaa siihen sanoin: "olkaa siis te täydelliset, niin kuin teidän taivaallinen isänne täydellinen on (Matt. 5:48)."

Karkeimmillaan jo puhdas arkihavainto voi vahvistaa, että keskuudessamme liikkuu kyllä paljon hyviksi luonnehdittavia ihmisiä, mutta täydellisiä ja kaikki tietäviä tuskin ainuttakaan.

Johanneksen Ilmestyskirjassa on omituinen kuvaus pitkiin valkeisiin vaatteisiin pukeutuneista, jotka ”ovat tulleet suuresta ahdistuksesta, pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä.”

 Joukko tarkoittanee juuri noita täydellistyneitä, jotka ovat oppineet kantamaan kaiken elämän tuoman ahdistuksen, näkemään ilmiöiden suhteellisen merkityksen, ja karistamaan yltään egoon rakentuneet rajoitukset. Heidän vaatteensa ovat valkoiset, koska heissä ei ole enää minkäänlaista vetovoimaa ulkoisen elämän kokemisen suuntaan. He voisivat milloin tahansa luopua siitä kuin euron kolikosta.

Jossakin mielessä juuri persoonallinen minä-tunne saattaisi olla se karitsa, josta on kyettävä sisäisesti irrottautumaan, mikäli aikoo ylittää tavallisen hyvän ihmisen ja ihmisyyden korkeimman mahdollisuuden välisen rajan.

Toisaalta voisimme tulkita Kristuksen olevan tuo Karitsa, joka vuodattaa henkisen olemuksensa (verensä) inhimillisistä rajoituksista tyhjentyneeseen sieluun, valkaisten sen hengen tyyssijaksi.

Edellistä Ilmestyskirjan tekstiä käytetään usein siunaustilaisuuksissa, pyydetään, että poisnukkunut saisi liittyä näiden valkeavaatteisten joukkoon. Eihän pyyntö tietenkään ketään vahingoita, mutta sen esittäminen pelkän ulkonaisen tavan vuoksi lienee liian ylös kohotettua optimismia tai tietämättömyyttä siitä, kuinka harvinaislaatuisesta joukosta on kyse.

Kukin inhimillinen olento saavuttanee joskus maallisen vaelluksensa päättymisen jälkeen itselleen ominaisen ja soveltuvan ”autuuden”, mikä ei – autuudestaan ja pitkäkestoisuudestaan huolimatta - välttämättä ole vielä koko inhimillisen prosessin korkein tavoite ja kukinto rajattomassa ikuisuudessa.

Me käsitämme ikuisuuden helposti iankaikkiseksi venytetyksi ajaksi, mitä se ei tietenkään tarkoita, koska aika on vain erillistyneen universumin kokemisen tuottama käsite, joka inhimillisen tietoisuuden kohdalla perustuu tajunnan ehdollistumiseen ulkoisten tai sisäisten ilmiöiden peräkkäisyyteen.

Ikuisuudessa, olemisessa, jossa ei ole aikaa, ei ole tapahtumiakaan, eikä ainoatakaan erillistä muotoa tai olentoa. Siinä ”Isä ja minä olemme yhtä” – ja kaikki muutkin, jotka ovat etsineet ja todella löytäneet tuon ykseyden. Omassa ykseydessään (ainoassa sellaisessa) Jumala ei varsinaisesti (Itsenään) tee mitään, sillä kaiken ilmentyvän perusta on tuossa Sanaksi kutsutussa perimmäisen heijastumassa.

”Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala. Hän oli alussa Jumalan tykönä. Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään, mikä syntynyt on."

Näin julistaa Johanneksen evankeliumin alku kuvaten ikuista alkukuvaa hengessä, johon kaikki ilmennyt perustuu ja viime vaiheessa – poikuutensa jälleen saavuttaneena - saapuu takaisin.