Miksi murehdit, minun sieluni, ja olet minussa niin levoton?

 Psalmi 42:6 käy todisteeksi siitä, ettei yleiseksi kansantaudiksi luokiteltava murehtiminen ole mikään uusi keksintö. Kärjistäen voitaisiin väittää, että turhan murehtija on ihmisen toinen nimitys (monilla ensimmäinen). Nimitys istuu erityisen hyvin vastuuntuntoiseen ja vakavaan ihmiseen, joka ei halua jättää mitään sattumana varaan.

Murehtiminen ei ole varsinaista surua ja murhetta, vaan lähinnä kaikenlaisten kielteisten mielikuvien alinomaista märehtimistä. Toiminnon takaa löytyy useimmiten erilaisia pelkoja.

 Matt. 6:25 kirjoittaa: ”Älkää murehtiko hengestänne, mitä söisitte tai mitä joisitte, älkääkä ruumiistanne, mitä päällenne pukisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet? Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä eivätkä leikkaa eivätkä kokoa aittoihin, ja teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ettekö te ole paljoa suurempiarvoiset kuin ne? Ja kuka teistä voi murehtimisellaan lisätä ikäänsä kyynäränkään vertaa.”

Jokainen lintuja seuraava joutuu huomaamaan, kuinka tavattoman ahkeria ne ovat rakentaessaan pesäänsä ja ruokkiessaan poikasiaan. Lieneekin selvää, ettei vertaus kehota ihmistä pidättäytymään järkevistä ja välttämättömistä toimista.

Ainakin täällä pohjoisessa on olosuhteiden pakosta jouduttu huolehtimaan niin vaatetuksesta kuin ravinnon tuottamisesta ja säilömisestä talvikausiksi. Ihmiset eivät ole menneinä aikoina voineet lentää etelään ja palata sitten tänne ”kesän ajaksi pesimään” (ihmisen ”pesimäkausikin” on sellaiseen turhan pitkä).

Usein sanotaan, että hyvin suunniteltu on puoleksi tehty. Hyvin murehdittuun kulutetaan sen sijaan monin verroin energiaa. Nykyisen tietämyksen mukaan murehtiminen saattaa todellisuudessa lyhentää elinvuosia. Järkevässä suunnittelussa ihminen käyttää lähinnä mentaalista olemustaan, murehtimisessa siihen sekaantuu negatiivisia tunteita, jotka heijastuvat hermoston ja umpieritysrauhasten kautta rasittavasti fyysisen kehon toimintaan.

Matt. 6:31-34 jatkaa: ”Älkää siis murehtiko sanoen: 'Mitä me syömme?' tahi: 'Mitä me juomme?' tahi: 'Millä me itsemme vaatetamme?' Sillä tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne kyllä tietää teidän kaikkea tätä tarvitsevan.  Vaan etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan. Älkää siis murehtiko huomisesta päivästä, sillä huominen päivä pitää murheen itsestään. Riittää kullekin päivälle oma vaivansa.”

Matteus käyttää pakana-sanaa niistä, jotka tavoittelevat ainoastaan tai voittopuolisesti ulkonaista ”hyvää”. Sana kuvannee periaatteessa niitä, jotka eivät ole tietoisia elämän todellisista tarkoituksista: siitä, että ihmisten olisi hyvä tilapäisen nautinnon sijaan etsiä pysyväisluonteista tietoisen olemisen ja onnen tilaa, todellista taivasten valtakuntaa.

Matteus varoittelee tässä myös ihmisen psyyken taipumuksesta heijastaa eilisen murheita huomiseen, jolloin ihminen välttelee ja jättää elämättä sitä ainoata hetkeä, joka hänellä on elettävissään. Ihmisen tietoisuus ei usein ole täydellisesti läsnä siinä mitä tekee tai on tekemättä, vaan mielessä risteilee samaan aikaan erilaisia häiritseviä ajatuksia ja tuntemuksia.

Avoimen ja välittömän läsnä olemisen puute ilmenee myös siten, että ihminen reagoi kohtaamiinsa asioihin jollakin tavoin konemaisesti, ennen omaksumiensa mallien pohjalta pohtimatta paljonkaan sitä, kuinka hyvin ne soveltuvat käsillä olevaan tilanteeseen. Evankeliumien vertaukset ”vanhoista ja kovettuneista leileistä”, jotka eivät kestä ”uutta viiniä”, kuvannevat ihmisen taipumusta sulkea mielensä tiukasti ja turvallisesti omien ja toisilta omaksumiensa ajatusmuotojen puitteisiin.

Ihmisen tulisi pyrkiä kokoamaan itsensä ja keskittymään koko olemuksellaan edessään olevaan asiaan, oli se sitten pieni tai suuri, maallinen tai henkinen. Äärimmillään ja parhaimmillaan puhutaan antaumuksesta, eriasteisesta sulautumisesta käsillä olevan asian ydinolemukseen.

Murehtimattomuuteen liittyy läheisesti myös ”köyhyyden ihanne”, josta Nietzsche kirjoitti: ”Totisesti, joka vähän omistaa, hänet sitä vähemmän omistetaan: ylistetty olkoon pieni köyhyys!”

Vähäiset aineelliset ja aineettomatkin omistukset (kuten valta ja kunnia) supistavat tietenkin murehdittavien asioiden lukumäärää, ellei ”köyhyys” mene niin pitkälle, että se olisi uhkana hengissä pysymiselle. ”Suuri köyhyys” ei varmaan olisi Nietzschenkään mukaan kovin ylistettävää.

***

Voitaneen väittää, ettei Jumalan valtakunnan etsiminen ensin tai edes vihoviimeisenä kuulu nykyisin kaikkein tavanomaisimpien harrastusten joukkoon – ainakaan sen tietoinen etsiminen sisäisyyksistä, mihin Luukkaan evankeliumin viimeistä edellinen käännös sen sijoittaa. ”Taivasten kuvitteellisia esiasteita” tosin haetaan ahkerasti lämmön ja lekottelun muodossa Thaimaasta, kemiallisessa muodossa Tallinnasta.