Pyhä jäännös vai pelkkä jäänne?

 

 

Pyhän ja sen jäämistön ymmärrys edellyttää jonkinlaista käsitystä siitä, mikä on pyhää. ”Maanläheisin” ajatus lienee se, että kaikki ihmisten pyhäksi määrittelemä on pyhää muutenkin kuin vain ihmisten subjektiivissa kuvitelmissa.

Pyhä lienee todellisuudessa jotakin, jota ei voida määritellä, koska se ei ole käsitteellinen asia, vaan pysyy itsessään kaiken ajattelun ulottumattomissa.

Pyhä olisi tämän käsityksen mukaan sellaista, joka on kaiken ilmenevän aluton ja loputon perusta – jota kristillisissä puitteissa kutsutaan Jumalaksi.

Pyhä edellyttänee muuttumattomuutta, jollaista aineellisen maailman puitteissa ei voida löytää.

Jumaluus on käsitteellisessä mielessä määritelty kolminaisuudeksi, joka on kuitenkin erottamaton ykseys. Jumaluuden jako kolmeen (tai useampiin) aspektiin esiintyy jo kristillisyyttä varhaisemmissa uskonnoissa.

Raamatun molemmat osiot määrittävät pyhyyden lähtökohdan ainoastaan Jumalaan kuuluvaksi. Kaiken olevaisen alku on kuitenkin Jumalassa, mistä syystä ihmiset voivat parhaimmillaan tulla sisäisesti osallisiksi pyhittämällä ensin itsensä, pääsemällä käsiksi Jumalan pyhiin salaisuuksiin, tai Paavalin sanoin ”antamalla ruumiinsa (olemuksensa) eläväksi ja pyhäksi Jumalalle otolliseksi uhriksi.”

Paavalin ehdotus nojaa näkemykseen, että Jumalan Henki ”asuu” jossakin ihmisyyden syvimmässä olemuksessa. Henkinen alkuperä on siten jäänyt mahdollisuudeksi johonkin ihmisyyden tavallisesti tuntemattomaan tai latenttiin olemuspuoleen, johon ihminen voi omalta osaltaankin kurottautua ”riisumalla pois omat lihalliset näkemyksensä elämästä.”

Paavalin kirjeiden nojalla jotkut hänen perustamiensa seurakuntien jäsenistä todella saavuttivat omakohtaisen henkisen tilan. Hän osoittaa useita kirjeitä seurakuntien pyhille ja uskoville, joista jälkimmäiset olivat ehkä vasta aloittamassa tai kulkemassa omaa ”pyhiin tai pyhään vaellustaan.”

Ennen kristinuskon syntyä on joitakin poikkeuksellisia ihmisiä pidetty pyhinä monissa uskonnoissa (kuten hindulaisuudessa ja buddhalaisuudessa) ja laajennettu pyhyyden jatkuneen myös näiden yksilöiden maallisissa jäänteissä tai heidän koskettamissaan asioissa ja paikoissa.

Kristinusko määritti pyhäksi tai ylipyhäksi Nasaretin Jeesuksen sekä huomattavan määrän hänen myöhempiä seuraajiaan lähtien apostoleista askeetteihin, kirkon johtajiin ja marttyyreihin.

Katolisen kirkon piirissä kehiteltiin myöhemmin sanallisia määritelmiä, joiden nojalla joku voitiin julistaa pyhäksi eli kanonisoida. Prosessin ensimmäisessä vaiheessa henkilö julistetaan Jumalan palvelijaksi, seuraavassa kunnianarvoisaksi. Tarvitaan vielä jokin ihmeteko tai marttyyrikuolema, että persoona voidaan lisätä pyhimysluetteloon.

Pyhiksi julistamisen tarve itsessään pohjautunee siihen, että ihmisten on helpompaa kohdistaa huomionsa ja palvontansa johonkin sellaiseen olemukseen, josta he voivat muodostaa mielikuvia oman elämänsä pohjalta.

Monille pyhimyksille on osoitettu omat erityisalueensa, joissa ilmeneviin ongelmiin ja tarpeisiin ihmiset voisivat kääntyä heidän puoleensa. Ihmiset ovat ajatelleet, että pyhiä voidaan lähestyä parhaiten näistä jääneiden jälkien eli pyhäinjäännösten läheisyydessä.

Pyhäinjäännösten ”arvoasteikossa” tärkeimpiä olivat kokonaiset ruumiit, niitä alempia olivat ruumiin kappaleet ja henkilöön kiinteästi kytkeytyvät esineet ja materiaalit.

Reliikit on käsitetty (ja käsitetään yhä monissa kulttuureissa) konkreettisina siltoina Jumalaan.

Tämä ihmisten kaipaus on synnyttänyt etenkin keskiaikana lukemattomia, mitä ihmeellisimpiä taruja. Väitetään, että enkelit ovat kuljettaneet Jakob Vanhurskaan ruumiin Espanjaan Santiago de Compostellaan, jonne on muodostunut tänäkin päivänä käytetty pyhiinvaellusreitti. Katedraalissa on Jaakobin luille hopeinen uurna.

Joidenkin näkemysten mukaan Espanja katsottiin sopivaksi vaelluskohteeksi siitä syystä, että Jerusalemiin oli liian vaikea, Roomaan turhan helppo päästä. Ajatus viittaa siihen, että henkisiin tavoitteisiin pääseminen katsottiin vaikeaksi asiaksi, jota voitiin siten edistää myös konkreettisen rasituksen kautta (joka tietenkin saattaa hieman hiljentää mieltä).

Bulgariassa on Pyhän Johanneksen saari, josta on löydetty osa pääkalloa ja oikean käden rystyluu. Tutkijoiden mukaan luut todennäköisesti kuuluvat jollekin Lähi-idästä tulleelle miehelle, jota paikalliset pitävät selvänä todisteena siitä, että kyseessä täytyy olla Johannes Kastaja.

Johanneksen pään kerrotaan löytyvän myös eräästä Damaskoksen moskeijasta, ja hänen oikean kätensä (jolla Johannes kastoi Jeesuksen) sanotaan löytyvän varsin monista paikoista, joista yksi sijaitsee ortodoksiluostarissa Montenegrossa.

”Myöhempien pyhien” kohdalla ruumiin osat voivat tietenkin olla aitoja. Saksalaisen abbedissan, Hildegard Bingeniläisen, luut on sijoitettu Eibingenin pääkirkkoon. Erikoista hänen kohdallaan on se, että hänen kanonisointiinsa kului aikaa yli 800 vuotta.

Jos pyhien ruumiita ja ruumiinosia löydetään ”monistettuina” hyvin kaukana toisistaan, löydetään heihin liittyviä esineitä vielä monin verroin runsaammin.

Esimerkiksi Jeesuksen ristin kappaleita löytyy ”laivalasteittain.”

Eräs mystisimmistä esineitä on ns. Graalin malja, johon yhden legendan mukaan Josef Arimatialainen olisi laskenut Jeesuksen verta, tai jota Jeesus itse olisi käyttänyt viiniastiana viimeisellä ehtoollisella.

Tarina maljasta on liitetty kuningas Artturin ritareihin, jotka etsivät tätä voimallista esinettä Graalin linnasta.

Toinen ristiinnaulitsemiseen liittyvä legendaarinen ja mystinen esine on roomalaisen sotilaan, Longinuksen keihäs (jolla lävistettiin Jeesuksen kylki). Väitetään, että sen omistava armeija olisi keskiaikaisen legendan mukaan täysin voittamaton.

Yksi omituisimmista uskomuksista nojaa arabialaisen apokryfisen lapsuusevankeliumin kertomukseen Jeesuksen ympärileikkauksesta, jossa hänen esinahkansa puhdistettiin ja laitettiin alabasterilippaaseen Marialle luovutettavaksi. Noin kahdeksansadan vuoden päästä näitä esinahkoja alkoi ilmaantua Euroopassa lukuisiin kirkkoihin ja luostareihin. Kuningas Kaarle Suuri luovutti yhden niistä kiitokseksi kruunauksestaan paavi Leo kolmannelle.

Vielä nykyisinkin kiistellään ns. Torinon käärinliinoista, joiden väitetään olevan lähtöisin Jeesuksen haudasta, jonka tarkasta paikasta tai edes hautaustavasta ei ole nykyisen tutkimuksen mukaan kovin vakuuttavaa näyttöä.

Jo paljon ennen kristinuskoa ihmiset ovat pitäneen joitakin paikkoja pyhinä ja rakentaneet niihin temppeleitä suorittaakseen omia palvontamenojaan. Kristillisiä kirkkoja sijoitettiin myöhemmin osaksi vanhoille palvontapaikoille tai pyrittiin löytämään sellaisia, jotka edistäisivät ”sydämen ylentämistä Jumalan puoleen.”

Kaikkialla on temppeleiden mallille, paikalle ja asemoinnille laadittu tarkkoja ohjeita, joiden todelliset, ikivanhat perusteet ovat saattaneet täysin kadota. Paikannuksille voidaan tietenkin etsiä loogisia tai esteettisiä perusteita, mutta niille saattaa löytyä myös syvempiä tekijöitä, jotka ilmenevät ainoastaan niihin herkistyneiden ihmisten olemuksille.

Kun sitten jokin paikka on valittu palvontaan tai esine sellaisen kohteeksi, on mahdollista, että ihmisten psyykkinen energia jollakin tavoin kumuloituu ja sitoutuu kohteeseen. Mikäli näin tapahtuu, saattaa tästä koostumasta saada itseensä lisäystä joku vastaavassa tarpeessa oleva tai siihen virittymään kykenevä.

Niin sanottuja talismaaneja on aina käytetty tuomaan onnea tai suojelemaan pahalta. Niihin on tietoisesti (siunauksien, rituaalien ja loitsujen kautta) pyritty kytkemään energioita tai joitakin näkymättömiä voimia, joita ns. pyhäinjäännöksissä katsotaan usein olevan luonnostaan ”pyhien luonnollisena perintönä.”

Sitä mukaa kun tieteellisestä maailmankuvasta ja materialismista on muodostunut yleinen uskonto, on luottamus pyhäinjäännöksiin ja talismaaneihin lähes täysin hävinnyt. Häviö lienee täydellisintä luterilaisissa piireissä, joissa pyhimysten palvonta lakkautettiin jo yli 400 vuotta sitten.

Suomalaiset olivat katolisen kirkon vaikutuksen alaisina noin 400 vuotta, mutta varsinaisesti suomalaisperäisiä pyhimyksiä ei tänä aikana syntynyt, vaan ne ”adoptoitiin” kirkon historiasta.

Lähinnä suomalaisuutta oli tietenkin Lallin surmaamaksi sanottu piispa Henrik, jonka olemassaolo on tosin nykyisin asetettu hieman kyseenalaiseksi (ei ole löytynyt pitäviä historiallisia todisteita). Useissa vanhoissa kirkoissa on säilynyt keskiaikaisia pyhimyksen kuvia (puuveistoksia), joita puhdasoppisuuden tultua ei haluttu hävittää muuta kuin ihmisten mielistä.

Parin viimeisen tuhannen vuoden aikana ihmiset ovat uskoneet mitä uskomattomimpiin tarinoihin, joihin nykyajan sivistyneinä itseään pitävät ihmiset suhtautuvat suurin varauksin.

Ihmeellisten tarinoiden totena pitämisen ei tietenkään tarvitse olla pahaksi. Sellainen saattaa pitää mielen monessa muussakin suhteessa avoimena ja joustavana niin, että ihminen ei huku ulkoisen elämän nopeissa muutoksissa.

Muutama puhtaasti symbolinen tai jopa täysin keksitty tarina ei ole kaiken tämän muutoksen keskellä haitaksi, vaan käynee jopa edistämään ihmisen luovaa ajattelua – ja siten hänen sisäistä vaellustaan Paavalin mainitsemaa ”eläväksi tekevää henkeä kohden.”

Pyhiin – tai pikemminkin pyhään tai pyhyyteen (koska pyhässä ei ole erotusta) – vaeltaminen on kuitenkin todellisuudessa pääosin sisäinen prosessi. Mikäli ruumiin rasittaminen (konkreettiset vaellukset) tai ylevien mielikuvien synnyttäminen ja ylläpito sitä edistävät, niin kaikki on hyvin – kunhan ulkoiset toimet eivät muodostu pääasioiksi, niin että henkistymisen korvautuu hengästymisellä ja tietoisuuden avautuminen hetkellisillä tunnekuohuilla.