Pyhistä sodista

 

Pyhän sodan käsitteeseen liitetään useimmiten uskonnollisia motiiveita: jonkin erityisen uskonnäkemyksen puolustamista, levittämistä, Jumalan kunniaa tai sovittuja käsityksiä vastustavien rankaisemista. Varsin usein sotaan osallistuvia kannustetaan lupaamalla heille hengellisiä palkkioita, kuten syntien anteeksi antoa ja ikuista elämää.

Suurista sodista käsitteen alle kuulunevat aikakin Euroopan 1500- ja 1600-lukujen uskonsodat, aikaisemmista ns. ristiretket, sekä arabien 600- ja 700-luvuilla suorittamat valloitusretket.

***

Nykyisin käsitteestä nousee kuitenkin ensimmäisenä mieleen joidenkin islamilaisten konkreettisena toimena harjoittama jihad. Sen sanotaan nojautuvan Koraaniin, jossa termiä käytetään tosin aluksi kuvaamaan väkivallatonta vastarintaa, mutta joka myöhemmässä vaiheessa muuntuu puoltamaan tarkoin rajattua aseellista toimintaa islamin puolustamiseksi ja vahvistamiseksi.

Useimmille muslimeille jihad merkitsee ensisijaisesti henkistä kamppailua itsessä olevia pahoja taipumuksia vastaan, jolloin puhutaan varsinaisesta tai suuremmasta jihadista. Tällaista näkemystä edustivat jo 800-luvulta lähtien varsinkin sufilaiset muslimit.

Eniten huomiota herättää kuitenkin jihadin ulkoinen muoto, joka pyrkii ”kaikkien ihmisten vapauttamiseen niin, että he voisivat ottaa vastaan islamin kutsun ja valita sen elämäntavakseen.” Aseellisen taistelun toisena tavoitteena on jo uskovien koetteleminen. Väkivallan käyttö katsotaan oikeutetuksi silloin, kun puolustetaan itseään, vahvistetaan islamia, suojellaan uskonnon harjoitusta ja harjoittajia, oikaistaan vääryyksiä tai rangaistaan valansa rikkoneita vihollisia.

***

Kun tarkastellaan aggressiivisia, hyökkääviä ”pyhiä sotia”, löytyy niiden takaa paljon puhtaasti inhimillistä vallanhalua, vaikka se usein peitelläänkin jumalallisin perustein.

Periaatteessa ”pyhä sota” lienee kuitenkin yhtä vanha käsite kuin ilmenneeseen maailmaan samastuva ihmiskunta, niin sanottu langennut Aadam. Lankeemus kuvannee juuri vaihetta, missä tajunta on alkanut toimia polaarisesti, ”hyvän ja pahan tiedon puun” mukaan. Ristiriitojen aiheuttaja, taistelutanner, on syntynyt ihmiseen itseensä – ja hänen kauttaan myös yhteisöihin ja niiden välille.

Ihmisen tahto toimii vastakkaisten vetovoimien puitteissa. Hän vertaa nykyistä menneeseen, reagoiden usein nykyisyyteen aikaisempien ehdollistumiensa mukaan. Jokainen kulttuuri luo kokemuksistaan ja näkemyksistään omia ehdottomia ”hyvän ja pahan kriteereitä”.

Näiden kriteerien rikkojia varten on yleensä laadittu sanktioita, jotka esim. israelilaisten vanhoissa määräyksissä olivat hyvin ankaria, mistä osoituksena käyvät mm. 5. Mooseksen kirjan lukuisat kehotukset ”pahan poistamiseen kansan keskuudesta”- yleensä kivittämällä. Apostoli Paavali sentään kehotti poistamaan ”paha” sulkemalla tämä yhteisön ulkopuolelle.

***

Hyvän ja pahan lopullisesta taistelusta kertovat niin Johanneksen Ilmestys kuin Qumranin yhteisön essealaiset. Essealaisilla oli pintapuolisesti katsoen predestinoitu käsitys siitä, että pimeyden lapset on jo ennalta tuomittu häviämään. Tämä lienee kuitenkin vain toteamus siitä, että ihmiskunnan pääasiallinen evoluutio johtaa lopulta valon voittoon, henkisen tietoisuuden saavuttamiseen ainakin niiden kohdalla, jotka ovat suoriutuneet omista taisteluistaan voittajina.

Pimeyden lapset” tarkoittanevat kunkin yksilön alitajuisia sisäisiä taipumuksia ja heikkouksia, joita nousee päivätietoisuuteen sitä enemmän, mitä voimakkaammin ihminen pyrkii sisäisen tietoisuuden pariin.

***

Paavali kirjoittaa tällaisesta ”sodasta” roomalaiskirjeessään (7:15): ”Sillä minä en tunne omakseni sitä, mitä teen; sillä minä en toteuta sitä, mitä tahdon, vaan mitä minä vihaan, sitä minä teen.” Samoin galatalaiskirjeessä (5:17): ”Sillä liha himoitsee Henkeä vastaan, ja Henki lihaa vastaan; nämä ovat nimittäin toisiansa vastaan, niin että te ette tee sitä, mitä tahdotte.”

***

Sotimisen problematiikkaa kosketellaan syvällisesti myös hindulaisten Bhagavad Gitassa. Pintapuolisesti tarkastelleen siinä kuvataan konkreettista, ristiriitaista taistelutilannetta. Sen varsinainen tarkoitus on kuitenkin kertoa, ettei ihminen saavuta henkistä havahtumista muuten kuin pitkäaikaisten, kovien kokemusten ja koettelemusten kautta.

Todellinen taistelu käydään katoavan ja katoamattoman välillä ihmisen tajunnassa. Siinä ihminen joutuu taistelemaan kaikkein läheisimpiä asioita vastaan, joita eepoksessa symboloidaan lähisukulaisilla. Niitä ovat esim. ylpeys, itsekkyys, himot, intohimot, halut, viha ja kiukku. Hänen puolellaan on kuitenkin hyvä tahto, nöyryys, totuuden rakkaus, korkeampi tietoisuus ja vakaumus.

Ihmistä kuvaava Arjuna lamaantuu huomatessaan, että hän joutuu taistelemaan läheisiään vastaan. Silloin ilmestyy Krishna (Arjunassa oleva jumalallinen ihminen). Tämä opettaa hänet käsittämään, että persoonallinen ihminen on vain pettävä kuva, ja että kaikki ulkoiset tapahtumat ovat ohimeneviä. Ne voittaen ja velvollisuutensa suorittaen ihminen voi lopulta saavuttaa lunastuksen liittymällä kuolemattomaan olemukseensa.

***

Jos lähdetään etsimään ”pyhän sodan”, tai ristiriitojen yleistä ”oikeutusta” ja funktiota, voidaan ehkä sanoa, että ristiriidat saattavat kiihdyttää ja pitää yllä liikettä. Matteus ja Luukas kirjoittavat, että Jeesus ei ollutkaan tullut tuomaan maan päälle rauhaa, vaan eripuraisuutta. Tämä voidaan tulkita toisaalta samoin kuin Bhagavad Gitan teksti, että ihminen joutuu henkisten pyrkimystensä myötä ristiriitaan entisen olemuksensa ja tottumustensa kanssa. Toisaalta taas hänen ympäristönsä ei välttämättä siedä hänen ”uusia ajatuksiaan”, vaan asettuu vastarintaan.

Liian pitkä turvallinen ulkoinen tila pahimmillaan veltostuttaa ja lapsellistuttaa ihmisiä, jotka eivät ole sellaiseen kypsiä (vaan tekevät hyvinvoinnista huvinvointia). Sota saattaa palauttaa arvostukset ”ihmisyyden oletusarvoihin” – mikä ei kuitenkaan tee sodista ”kovin pyhiä”.