Rakkauden rajattomuudesta

 

Me kristityt katsomme rakkauden olevan yksi uskomme luonteenomaisista kulmakivistä. Mihin tämä käsityksemme perustuu? Vanha Testamentti puhuu rakkaudesta vajaassa 60 kohdassa, vihasta sen sijaan löytyy n. 350 kohtaa. Uusi Testamentti mainitsee rakkauden satakunta kertaa, joista vain kymmenkunta sisältyy evankeliumeihin. Paavalia voidaan perustellusti pitää rakkauden apostolina, sillä hän käyttää rakkaus-sanaa n. 70 kirjeidensä kohdassa. Valtaosa koko raamatun rakkauden sanallisista ilmauksista löytyykin siten Paavalilta.

Matteuksen evankeliumissa löytyy pari erikoista luonnehdintaan rakkaudesta, jotka ansainnevat tarkastelua, koska se varsin usein sivuutetaan. Ne saattavat olla vaikeita asioita käsiteltäviksi laajoissa seurakunnallisissa yhteyksissä. Mutta eikö teologian tehtävänä olisikin tuoda valoa juuri elämän vaikeimpiin, äärimmäisiin asioihin - helpot asiat selviävät kyllä itsestään.

 

 

43. "Teille on opetettu: 'Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.' 44. Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, 45. jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. 46. Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin* tee niin? 47. Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin? 48. Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen. (Mt 5:43)

 

34. "Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa. En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan. 35. Minä olen tullut nostamaan pojan isäänsä, tyt­tären äitiään ja miniän anoppiaan vastaan. 36. Viholliset ovat oman talon väkeä. 37. "Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, ei kelpaa minulle, eikä se, joka rakastaa poikaansa tai tytärtänsä enemmän kuin minua, kelpaa minulle. 38. Joka ei ota ristiään ja seuraa minua, se ei kelpaa minulle. 39. Joka varjelee elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.(Mt 10:35)

 

Ks. myös Lk. 6:27-35, 14:26-27, 17:33; Joh. 12:25; Jaak. 1:13-17.

 

Nämä otteet ovat varmaankin hämmästyttäneet monia Uuden Testamentin lukijoita. Monet ovat jättäneet ne ”käsittämättöminä käsittämättömien jouk­koon” tai katsoneet niiden vain tähdentävän Jeesuksen erityisasemaa.

Miksi niissä sanotaan, että viholliset, kärsimykset, epäonni ja muutkin epämiellyttävät asiat ovatkin ystäviä, ja että läheiset ihmiset, hyvinvointi, onni ja muut elämän miellyttävät asiat vihollisia? Emmehän me tavallisesti ajattele siihen tapaan. Me pidämme läheisiä, hyvinvointia ja onnea suosionosoituksina elämältä. Ne ovat toivottavia asioina, joita me saamme jopa rukoilla itsellemme ja lähimmäisillemme Jumalalta.

Me emme pyydä antamaan itsellemme jokapäiväistä kärsimystä ja vaivaa  ja lähimmäisillemme heille kuuluvaa osuutta elämän ikävistä puolista, vaan anomme kaikkea sellaista, joka tekee elämän entistä miellyttävämmäksi ja siedettävämmäksi.

Voi sitä pappia, joka ryh­tyisi korostamaan näitä vaikeita Uuden Testamentin kohtia ja toivottelisi niin valtiovallalle kuin yksityisille kansalaisillekin runsaasti vaikeuksia ja epäonnea!

Nämä tekstit näyttävät kuitenkin varsin yksiselitteisiltä, eikä niiden autentti­suuskaan liene erityisen suurten epäilysten alainen.

Kyseisten tekstien tueksi voitaisiin hakea runsaasti tällaiseen ajattelutapaan viittaavaa ai­neistoa myös kaanonin ulkopuolelle jääneistä teksteistä. Esim. varsin monipuolisen gnostilaisen kirjallisen perinteen piirissä tällainen ajattelutapa lienee vieläkin korostetum­massa asemassa (ks. esim. Tuomaan evankeliumi, sanonnat 55, 99, 101 ja 105).

Tulisiko meidän sitten ottaa nuo lauseet täysin kirjaimellisiksi elämänohjeiksi? Pitäisikö meidän hypätä hymyssä suin kaikkien epämiellyttäviksi koke­miemme ihmisten kaulaan vakuuttaen heille rakkauttamme - tai hakeutua tietoisesti kaikenlais­ten vaikeuksien ja kärsimysten pariin?

Munkkijärjestöjen piirissä ja asketismissa on esiintynyt ainakin osittaista ul­koisen maailman kieltämistä. Äärimmillään ajatus lienee kristillisyy­den piirissä noussut marttyyrikirkon aikoihin, jolloin oman elämänsä konkreettinen alttiiksi saattaminen katsottiin taivaaseen oikeuttavaksi tunnusteoksi (valitettavasti).

Näiden lauseiden sananmukainen tulkinta tekisi varmaan tästä murheen laaksosta entistäkin ankeamman helvetin.

Liian pitkälle viety sananmukaisuus johtaa helposti mielettömyyksiin, koska monet tekstit on tarkoitettu vertauskuviksi. Keskiajan skolastiikan kehittelemää ohjeistoa saarnan rakentamiseksi (ars praedi­candi) käytettiin jopa niin, että alin lähtötaso - sananmukainen tulkinta - jätettiin täysin huomiotta ja aloitettiin suoraan tekstin allegorisesta merkityksestä, josta jatkettiin moraalisiin (tropologisiin) ja analogisiin tulkintoihin.

On vaikeata päätellä, kuinka nykyiset teologit selviäisivät tämäntapaisesta saarnojen rakentelusta, ja kuinka heidän kuulijakuntansa kykenisi sanoman vastaanottamaan. Jonkinasteista painetta näyttäisi olevan ainakin sanoman sosiaalistamisen suuntaan, yhteisöl­lisen vastuun korostuksiin. Moraalinen näkemys voisi tietenkin osaltaan avata vaikeiden lauseiden merkitystä siinä, että ihmisen tulisi suhtautua yhtäläisesti kaikkiin kanssavaeltajiinsa - oli hä­nellä heihin sitten luontaisia kiinnekohtia tai ei. "Auringon kaltaisuus" niin Jumalan, kuin myös henkisen asennoitumisen kuvaajana lienee yhtä tavallinen niin lännessä kuin idässäkin.

Tähän me helposti toteamme, että "ihmiselle se on mahdotonta" - ainakin sen käsityksen puitteissa, jonka me tavallisesti ihmisenä olemiseen liitämme. Läheisten ra­kastaminen muita enemmän, ja kaikkinainen onnen tavoittelu ovat meille ainoita luonnollisia, peri-inhimillisiä asioita, joiden kyseenalaistaminen ei kuulu tähän maailmaan.

"Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta", kirjoittaa Johanneksen evan­keliumi viitaten siihen, ettei sanojen takana oleva henkilöhahmo sovi meidän omaksumamme maallisen ihmiskuvan puitteisiin. Näitä vaikeita kehotuksia ei siten liene koskaan tarkoitettukaan tavanomaiseen vaellukseen tyytyvän ihmisen elämänohjeiksi.

Mutta nuo vaatimukset saattavat kuitenkin olla edessämme sil­loin, kun sisäinen pakko vaatii tavanomaisuutemme ylittämistä, ja kun sisäinen voima ja kypsyys luovat siihen riittävät edellytykset. Vaatimukset eivät varmaan olekaan tästä maailmasta, koska tämän maailman luonteeseen kuuluu kaiken miellyttävän hakeminen ja epämiellyttävän välttäminen. Siten ovat myös meidän käsityksemme "hyvästä ja pahasta" oman mielemme erillistyneen ja ehdollistuneen näkemystapamme tuotteita, joilla sen takia on hyvin suhteellinen luonne, niin kuin seuraava Siirakin viisauskin näyttäisi osoittavan:

 

Älköön sanottako: "Tämä on huonompi kuin tuo”, sillä kaikki osoittautuu aikanaan hyvin kelvolliseksi (Siirak 39:39-40)

 

Lauseen viisaus näyttäisi liittyvän meidän tavalliseen, ajalliseen kokemuspii­riimme. Se kertonee kaiken elämänkokemuksen suhteellisesta luonteesta: siitä, kuinka nä­kemämme hyvän ja pahan alituinen vuorottelu muokkaa ihmisen mieltä sekä määrällisesti että laadullisesti. Parhaimmillaan tästä prosessista syntyy ymmärryskykyä - viisautta.

Muokkautumisessa juuri elämän ikävämmät kokemukset saattavat aikaa myöten luoda kestävimpiä ja jalompia tuloksia. Tästä pääsemme käsiksi "vihaamiemme asioiden rakastamisen" erään puolen ymmärtämiseen: ihmiset, asiat ja tapah­tumat, joita mieluummin kaihtaisimme, kasvattavat parhaiten meidän kärsivällisyyttämme. Ilman niitä me jäisimme avuttomien lasten kaltaisiksi (kirjaimellisessa mielessä), eikä meistä milloinkaan voisi tulla henkisessä mielessä lasten kaltaisia, vaan murtuisimme ja kompastuisimme pieniinkin hankaluuksiin.

Elämänkokemusten luonteen vaihtelu itse luomallamme hyvän ja pahan akselilla on juuri sitä, joka venyttää ja vanuttaa mieltämme ajoittain myös syvyysulottuvuudessa. Niitä vailla me suuntautuisimme mielellämme miellyttäviin asioihin - ja niiden kautta  irrottamattomasti  tähän häviävään maailmaan.

Kuinka vaikeata olisikaan oman itsekeskeisen elämännäkemyksen kadottaminen, mikäli elämä toisi joka hetki eteemme ainoastaan miellyttäviä asioita ja kokemuksia. Kärsimykset ja kyllästyminen lienevät siten välttämättömiä tekijöitä siinä, että ihminen voisi kestää omat erämaakoettelemuksensa ja toteuttaa lopulta sisäisen tarkoituksensa.