Ulkoinen, sisäinen ja sisäisin elämä

 

Otsikko voitaisiin muotoilla myös toisin: katoava, ehdollinen ja katoamaton elämä.

On itsestään selvää, että kaikki ”lihallinen” elämä pisimmilläänkin on varsin lyhytkestoista. Energian häviämättömyyden lain mukaan keho tietenkin ”jatkaa” elämäänsä luonnon suuressa kiertokulussa, mutta inhimillisen tajunnan käyttövälineeksi siitä ei enää ole (jos joku epäilee asiaa, niin kysyköön haudankaivajilta).

***

Fyysinen keho aistielimineen muodostaa vain ulkoisen elämän keskuksen, jota tajunta käyttää aikansa hahmottaakseen itseään suhteessa ympäristöönsä. Ulkoisiin kohteisiin ja virikkeisiin suuntautuva tajunta on sekin pääosin ulkoista elämää, jonka pysyvyys tulee kyseenalaiseksi silloin, kun yhteys fyysiseen kehoon itse kunkin kohdalla katkeaa.

Maitokaupassa, työssä tai lääkärissä käynti, ruuan laittaminen ja syöminen, television katselu, tai lento Thaimaahan eivät edusta sisäistä elämä, vaikka ne aikojen kuluessa saattavat parhaimmillaan sellaista osaltaan rakentaa.

Ulkoisen elämän kokeminen kuuluu kuitenkin olennaisena osana ”ihmisyyden opetussuunnitelmaan”. Saksalainen filosofi Nietzsche kutsui ”painavuuden hengeksi” sitä voimaa, joka vetää ihmismieltä kokemaan ulkoisen elämän ilmiöitä niin pitkään, että mieli on kaikkeen (itsensä mukaan lukien) täysin kyllästynyt.

***

Sisäinen elämä koostuu sellaisista ulkoisen elämän myötä kehittyneistä ominaisuuksista, jotka eivät ole sidoksissa ainoastaan hetkellisiin, ohimeneviin toimintoihin ja ilmiöihin.

Näiden ominaisuuksien puute tulee näkyviin siinä suhteessa, missä ihminen tarvitsee jatkuvasti ulkoisia virikkeitä pysyäkseen tasapainossa ja toimintakykyisenä. Viriketason lasku aiheuttaa helposti ahdistusta tai taantumista, koska tajunnan keskus on ehdollistunut voittopuolisesti ulkoisiin stimulantteihin. Tällaisen näkökannan mukaan esim. oman huoneen varaaminen jokaiselle hoidettavalle vanhukselle ei välttämättä ole kaikkien kohdalla paras ratkaisu.

Sisäinen elämä mahdollistaa tasapainon ja tajunnan vireyden säilymisen silloinkin, kun ulkoiset virikkeet supistuvat lähes olemattomiin. Entisaikoina henkisyyttä etsivät asettivat sisäisen elämänsä koetukselle vetäytymällä täydelliseen yksinäisyyteen. Lempeämpi vaihtoehto oli vetäytyminen luostareiden osittaiseen hiljaisuuteen, joissa tosin yhä löytyi yhteisön tukiverkko.

Täydellinen yksinäisyys ”pitkään nautittuna” on kova koettelemus useimmille ihmisille. Sitä on käytetty (ja käytetään) rangaistuksena niille, jotka eivät sopeudu ihmisyydelle asetettuihin rajoituksiin. Joillekin harvoille tällainen rangaistus tuntuisi oivalliselta tilaisuudelta katsella elämää ja itseään sisältä käsin – itsessään.

Suurimmalle osalle jonkinasteinen vuorovaikutus toisiin ihmisiin on kuitenkin elintärkeä asia – jopa kaupanteon väline. Filosofi Nietzsche totesi osuvasti, että ”kun tahdotte puhua hyvää itsestänne, te kutsutte todistajan, ja kun olette vietelleet hänet ajattelemaan hyvää itsestänne, ajattelette itsekin hyvää itsestänne.”

Filosofi jatkaa asian syiden pohdintaa esittäen, että ”ihmisen kaikista taidoista hienoin, viekkain, viimeisin ja kärsivällisyyttä koetteleva on se, että hänen täytyy oppia rakastamaan itseään – ei tosin sairaiden ja tautisten rakkaudella, sillä heissä löyhkää itserakkaus!

Täytyy oppia rakastamaan itseään vikautumattomalla ja terveellä rakkaudella, niin että sietää itsensä seuraa eikä harhaile muualla.”

Muualla harhailu” on elämää, joka nojaa pääosin ulkoisen elämän mahdollistamiin virikkeisiin, jotka usein auttavat ihmistä välttelemään itsessään kaikkea sellaista, jota hän pelkää (syystä tai aiheettomasti) itsestään löytyvän.

***

Seuraavaksi Nietzsche nostaa esiin näkemyksen otsikon mukaisesta sisäisimmästä elämästä: ”Omaajaltaan näet kaikki oma on hyvin kätketty; ja kaikista aarrekaivoksista joutuu oma viimeisenä kaivettavaksi – näin vaikuttaa painavuuden henki.”

Nag Hammadin löytöihin lukeutuva Filippuksen evankeliumi viittaa sekin ihmisen sisimmässä piilevään täydellisyyden mahdollisuuteen: ”Eikö jokaisen, jolla on kaikkea, pitäisi tuntea itsensä läpikotaisin? Jos jotkut eivät tunne itseään, he eivät hyödy siitä, mitä heillä on. Omastaan hyötyvät ne, jotka ovat oppineet tuntemaan itsensä (sanonta 105).”

Filosofi jatkaa: ”Minä opetan teille ystävän, jolla on aina valmis maailma lahjoitettavanaan. Ja niin kuin maailma vieri häneltä hajalle, niin se jälleen vierii hänelle kokoon kehiksi: hyvän sukeutumisena pahan työstä, päämäärien sukeutumisena sattumasta.”

Nämä ”jumalattoman filosofin” lausunnot ovat sanomaltaan yhtäläisiä Vuorisaarnan ohjeelle etsiä ensin Jumalan valtakuntaa, jonka löytyminen avaa kaikki ulkoisenkin maailman probleemat.

Ulkoisen elämän ongelmat johtuvat periaatteessa aikaan ja tilaan ehdollistuneen tajunnan kyvyttömyydestä hahmottaa elämää sellaisena kuin se on ilman peräkkäisyyksiä ja vastakohtaisuuksia – ajattomuudessa.

Nykyinen hiukkasfysiikka lähenee hieman (ainakin lähemmin kuin kaavoittunut uskonnollisuus) ajattomuuden mysteeriä (aikakäsitteen suhteellisuuden lisäksi) todentamalla mystikoiden ikivanhan tiedon mukaan, että esimerkiksi sama ilmiö voi tapahtua yhtä aikaa eri paikoissa.

Raamattu tuo ajattoman olemassaolon äärimmäisen tavoitteen mahdollisuuden selkeästi esiin esittämällä: ”Joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä, hän löytää sen.”

Siinä ”elämänsä pelastusyritys” tarkoittaa tietenkin pitäytymistä ja samastumista ulkoisiin ilmiöihin nojaavaan elämänkäsitykseen – katoavaisuuteen. Lausuma ei puhu sisäisestä tai ”sielullisesta” elämästä, vaan nostaa esiin ainoan todella pysyvän elämän – ajallisuudesta vapautuneen, ja siten pysyvän elämän henkenä hengessä. Se on tietenkin tietoista sisäistä ”yhtä olemista” kaiken elämän pysyvän ja alkuperäisen ydinolemuksen kanssa.