Synnittömyydestä

Nykyajan ihmiset kysyvät aikaisempaa harvemmin, mikä on syntiä? Kysymys on muuntunut muotoon, mikä on eettisesti ja moraalisesti oikein?

Äärimmäisessä, hengellisessä mielessä synti ei tarkoittane mitään erityisiä tekoja, vaan tajunnan tai tietoisuuden todellista suuntausta ja laatua.

Niin sanottu perisynti kuvaa erillään oloa Jumalasta, sisäistä erillä oloa, jossa inhimillinen tajunta kokee itsensä ulkoisten kohteiden ja ilmiöiden keskellä olevana, kaikista muista erillisenä yksilönä. Raamatullinen käsitys hyvän ja pahan tiedon puusta ilmentää juuri tällaista tilaa. Se kuvaa inhimillisen tajunnan tapaa hahmottaa asioita vertaamalla niitä tiedostamiinsa ja ehdollistamiinsa vastakohtaisuuksiin.

Niin sanottu syntiin lankeemus on raamatussa karkean symbolinen kuvaus siitä, että inhimillinen tajunta on jossakin varhaisessa kehitysvaiheessa alkanut samastua ulkoisiin ilmiöihin ja niistä oman ajattelunsa kautta luomiinsa mielikuviin. Se on kadottanut ajasta riippumattoman tiedostamisen muodon hieman samaan tapaan kuin millä evoluution kulussa katoavat ja surkastuvat sellaiset ominaisuudet ja välineet, joita lakataan käyttämästä.

Tuhlaajapoika, ihminen, on aloittanut pitkän matkansa ulkoisten ilmiöiden piirissä - ehkäpä siinä tarkoituksessa, että hänestä, ensimmäisestä Aadamista ja elävästä sielusta, joskus muodostuisi ilmenevään universumiin todellinen luova tekijä, viimeinen Aadam, eläväksi tekevä henki.

Polariteetteihin nojaavan, "syntisen tilan" vastakohtana - ainoana synnittömänä tilana - lienee se, missä ihminen kokee kaiken sisäisesti ja ajattomasti itsessään ja samalla Jumalassa sellaisena kuin asiat ilmenevät muuttumattomassa ydinolemuksessaan (Sanan piirissä).

Synnittömyyteen pääseminen ei siten tapahdu muuttamalla pelkkää ulkoista käytöstä, pelkästään välttelemällä epäsuotaviksi katsottuja tekoja. Muutos täytyy tapahtua koko tiedostamistavassa niin, ettei ihmisen enää tarvitse nojautua ehdollistuneisiin käsityksiinsä hyvästä ja pahasta, vaan hän havaitsee kaiken välittömästi oikein itsessään, koska hän on sisäisesti samaa olemusta kaiken ytimen - elämän puun - kanssa.

Uskonnollisessa kielenkäytössä puhutaan tekosynneistä, joista on laadittu hieman eri vivahtein luetteloita kautta ihmiskunnan historia. Mooseksen lait ovat ainoastaan yksi myöhäinen ilmentymä näistä, ihmisten yhteisöelämän myötä syntyneistä ohjeistoista. Ne kaikki nojaavat kokemukseen ulkonaisesta yhteisöelämästä, missä epäsuotavaksi havaitut muodot on määritelty synneiksi tai laittomuuksiksi.

Henkisessä mielessä tällaiset luokitukset ovat kuitenkin hyvin suhteellisia, koska elävän elämän dynamiikassa pahatkin asiat tuottavat usein positiivisia tuloksia ihmisten sisäisessä olemuksessa. Kärsimykset saavat aikaan kärsivällisyyttä, epäonnistumisten korjaaminen kehittää kykyä ratkaista ongelmia.

Ikävät asiat näyttelevät suurta roolia myös siinä, ettei ihmismieli liiaksi kiinny ulkonaiseen elämään, vaan säilyttää sen suhteen jonkin verran varauksia. Niiden avulla se saattaa jossakin vaiheessa kyetä irrottautumaan omista ehdollistumistaan eli kadottamaan katoavaisen elämänsä ja löytämään (katoamattoman armosta) katoamattoman, elämän itsessään ja kaiken ytimessä.

On väitetty, että ihminen on luonnostaan sekä syntinen että vanhurskas. Jos ymmärrämme ihmisen ruumiin, mielen (psyyken), sielun ja hengen yhdistelmäksi, voitaneen sanoa, että vain ihmisen äärimmäinen lähtökohta, ajaton henki on autuas. Mieli on ajallisten ehdollistumiensa vanki, sielun sijoittuessa jonnekin välimaastoon, jossa todennäköisesti kaikki pitkäaikainen, sisäinen kasvu, kypsyminen ja periaatteellinen muutosmahdollisuus kuitenkin syntyy - mikäli sielulle ei ole tuotettu liiaksi vahinkoa, vääränlaista ravintoa.

Jaakobin kirjeessä on omituinen lause (1:15): ”kun sitten himo on tullut raskaaksi, synnyttää se synnin, mutta kun synti on täytetty, synnyttää se kuoleman.” 

Tekstikohta kuvannee ihmisen sisäisiä tapahtumia siten, että hänen mielensä halut synnyttävät synnin, jos ne muodostuvat kiinteiksi tavoiksi. Mikäli sitten nämä kiinteät tavat pääsevät värittämään koko luonteen, saattaa siitä koitua syvemmänasteisen olemuksen muodostuminen elinkelvottomaksi - jopa sielullisen olemuksen näivettyminen - sisäisen ihmisen kuolema (fyysinen olemus tuhoutuu joka tapauksessa).

 Jos katsotaan Vuorisaarnan ja monen muun raamatun tekstikohdan syvimpiä määreitä synnittömyydestä, päädytään varsin yksiselitteisesti siihen, että ajatusten laadunkin on täytettävä esitetyt kriteerit, itsekkyyden luonnollistenkin piirteiden puuttumisen.

Näillä ehdoilla kaikki puheet tekojen ja uskon merkityksestä ovat turhia, koska ymmärrykseksi kypsynyt, täysin puhdistunut ajattelu tuottaa aina luonnostaan kaltaisiaan tekoja. Hyvät teot sellaisinaan eivät käy takeeksi täydellisestä mielestä, vaan saattavat olla yhä täynnä tietoisia tai tiedostamattomia pyyteitä.

Toisaalta lienee niin, ettei täydellinen ajattelun muutos ole edes mahdollista, ellei tajunta ole missään vaiheessa kohonnut ajatusten yläpuolelle (syntynyt ylhäältä), suoraan ja välityksettömään havaitsemiseen. Synnittömyyden ylläpito edellyttänee lisäksi sitä, että henkinen tietoisuus jää pysyväksi tai välittömästi palautettavaksi tietoisuuden tilaksi.