Olemmeko Tutteleita vai Putteleita?

Sakari Topeliuksen (lasten) sadussa sisarukset lähetetään ostamaan leipää. Kahden tien haarassa Tutteli valitsi oikealle johtavan tien, jolla leppälintu lupasi kuivaa leipää. Putteli valitsi vasemman, johon varis houkutteli rinkeleiden ja piparkakun avulla.

Tutteli suoritti ostoksensa ja palasi leipineen kotiin. Putteli nautiskeli paluumatkalla rinkeleitä ja piparkakkuja itse ja palasi sitten tyhjin käsin kotiin. Poikaa ei kuitenkaan rangaistu, annettiin hänen vain ottaa opikseen kokemuksestaan.

Tämä satu on tarkoitettu lapsille lähinnä ajattelun siemeneksi, varsinaisesti se kohdistuu (monien muiden satujen tapaan) aikuisiin ihmisiin, jotka jo suorittavat itsenäisiä valintoja elämässään.

Topeliuksen sadun perustana on ilmeisesti Matteus 7:13 - 14.

”Menkää ahtaasta portista sisälle. Sillä se portti on avara ja tie lavea, joka vie kadotukseen, ja monta on, jotka siitä sisälle menevät; mutta se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät.”

Matteuksen esittämä näkemys on sananmukaisesti tulkittuna jyrkkä ja kaksijakoinen. Se on johtanut siihen, että lausumaa on käytetty painostuskeinona, ellei suorastaan henkisen väkivallan välineenä, jollaiseksi sitä tuskin on tarkoitettu.

Topelius saattoikin haluta ”normalisoida” raamatun karrikoitua kielenkäyttöä, jonka sananmukaisten tulkintojen ylilyönneistä hänellä oli kokemusta lähiympäristössään. Hänen sisarensa oli herännyt, eikä Topelius voinut täysin hyväksyä liikkeen alkuaikojen ankaraa joko-tai asennetta ja ulkoisten muotojen korostusta. Esimerkkinä näistä voidaan ottaa tapaus Ylihärmästä. Siellä pastori Frans Durchman oli kirkossa julkisesti osoittanut erästä parhaimpiinsa sonnustautunutta nuorta naista ja todennut, että ”sinunkin suruttoman kylkiluiden välistä on kerran lieska lyövä helvetissä.”

Monet raamatun ohjeet sisältävät paradokseja, joita tulisi tarkastella laajemmin ja syvemmin. Elämä ei ole niin yksinkertaista, että jokin karkeasti yleistetty, ainoastaan ääripäitä kuvaava laki soveltuisi sananmukaisesti kaikkiin tilanteisiin.

Topeliuksen lisäksi myös Elias Lönnroth arvosteli heränneiden uskontulkintaa ja käytäntöä siitä, että he kielsivät elämästä kaiken ilon. Lönnrothin mukaan ankara uskonnäkemys alkoi jopa näkyä muutoksena ihmisten ulkoisessa olemuksessa (Lönnroth oli lääkäri).

Lönnroth kirjoitti kriittiset näkemyksensä Helsingfors Morgonbladiin. Kirjoituksen lopussa hän esitti kertomuksen, jossa kaksi miestä kulkivat Herran vuorta kohden. Toinen tuijotti koko ajan vuorta ja kompastui ja kaatuili sen vuoksi kaikkeen mahdolliseen eteensä osuvaan. Toinen miehistä katseli välillä sivuilleen ja alas välttyen siten kaatumisilta. Molemmat tulivat kuitenkin lopulta perille, ensimmäinen tosin hyvin väsyneenä ja vaatteet rähjäisinä. Vuoren Herra kysyi häneltä syitä, johon mies vastasi, että hänen siistinä pysynyt toverinsa oli katsellut kukkia ja syönyt hedelmiä, kun taas hän itse oli koko ajan tuijottanut vuorta välttyäkseen eksymästä. Vuoren Herra lausui, että mies oli hullu kun ei ollut tehnyt toverinsa tavoin. Herran vuori ja asunto on niin korkea, että se näkyy kyllä kaikkialle.

Piispa Olavi Kares näkee kirjassaan ”Palava Kynttilä” Lönnrothin suosittelevan ihmisille laveaa tietä, josta ei tietenkään ole kysymys. Topeliuksen ja Lönnrothin kritiikin tarkoituksena on ollut se, että ihminen tarvitsee elämässä luonnollisesti kasvaakseen monipuolisia virikkeitä. Herätysliikkeet pyrkivät rajaamaan ne aivan liian vähäisiksi, mikä muistuttaa ”leiviskän hautaamista maahan” ja saattaa johtaa järjellisen kasvun tyrehtymiseen.

On hyvin epätodennäköistä, että ihminen muuttuisi sisäisesti todella hyväksi, jos hän tahtoperäisesti ja pelonsekaisin tuntein torjuu itseltään kaiken kauniin ja miellyttävän. Helposti käy niin, että halut ja pyyteet vain painuvat alitajuisiksi, ja ihminen sitten kompensoi turhautumisensa äärettömänä suvaitsemattomuutena toisia ja etenkin toisin ajattelevia kohtaan.

Elämää välttelemällä ei voi kovin paljon oppia elämästä. Joidenkin yksilöiden kohdalla elämä on antanut kaiken tarpeellisen, jolloin tehtäväksi muodostuu kaiken pois oppiminen - lopulta sisäisen irrottautuminen kaikesta maalliseen elämään liittyvästä. Tällainen kohtaa kuitenkin varsin harvoja, jotka lähestyvät kaidalla tiellään ahdasta porttia - täydellistä tyhjentymistä minäisyydestään.

Uskontokuntien piirissä saatetaan ajatella, että voimakkaasti painostetun tunneolemuksen ”höyrystymisen” kautta voi löytyä ”oikopolku taivaaseen”. Kun henkilö sitten saa jonkin vaikuttavan sisäisen kokemuksen, se tulkitaan ja vahvistetaan heti merkiksi pelastumisesta, vaikka se ei johtaisikaan pysyvään muutokseen sisäisessä tiedostamisessa. Oikopolut osoittautuvat usein harhapoluiksi, jolloin kulkua tulisi vielä jatkaa eikä pysähtyä ennen kuin tajunta nousee tai nostetaan kaiken ajallisen ulottumattomiin.

Pahan poistaminen keskuudesta (ja itsestä) sekä pahan vastustamattomuus” ovat taitolajeja, jotka väärin ymmärrettyinä ja käytettyinä tuottavat ei-toivottuja tuloksia. Kristikunnan historia sotineen ja kerettiläisvainoineen käynee todisteeksi asian vaikealaatuisuudesta.

Nykyisin tuskin kukaan pappi rohkenisi kohdistamaan seurakuntalaisiinsa helvetin tulta edes havahduttaakseen heitä tarkastelemaan pinnallisimpia elämänasenteitaan. Krishnamurti kysyi kerran nuorilta kuulijoiltaan, että mitä nämä aikoivat tehdä lahjaksi saamallaan elämällä?

Siinä olisi kysymys, jonka jokainen pappikin voisi tehdä. Pyrimmekö kasvamaan ihmisinä, vai harjoitammeko vain ”kaljakelluntaa eri muodoissa”? Otammeko todella vastuun itsestämme, vai katsommeko sen kuuluvan ympäristölle tai yhteiskunnalle?

Vaikeina aikoina ihmiset vaihtoivat kultasormuksiaan rautaisiin. Nykyisin pienetkin heikennykset aineelliseen hyvinvointiin koetaan ”kylmänä kyytinä”. Mieluummin oltaisiin ”Putteleita” ja syötäisiin kaikki kotiin tuotavat ostokset jo matkalla jättäen kauppalaskutkin tulevien sukupolvien ja Maailmanpankin välisiksi murheiksi.

Maallisten ansioiden ja velkojen ohella vain harvat vaivautuvat tosissaan ajattelemaan sitä, mitä meistä jää jäljelle silloin, kun kehomme irtisanoo määräaikaisen yhteistyösopimuksensa?

Ainoastaan hyvin harvoilla on ”elämä itsessään”. Muiden osalla mielen sisältö jakautuu sellaiseen, jolla on käyttöä ainoastaan fyysisen elämän puitteissa, ja toisaalta sellaiseen, joka säilyy ja kypsyy myös ilman aineellista heijastusvälinettä - kehoa. Jos elämä ei tuota runsasta sisäistä elämää, niin tuskinpa kuolemakaan sitä tekee - se vain ”leikkaa sadon” puitavaksi.