Kriittisiä ajatuksia uskontunnustuksemme kirkollisista selityksistä

 

Luettuani Katekismuksen selitykset uskontunnustukseemme evl:n sivulta:

 

http://www.evl.fi/katekismus/uskontunnustus/uskontunnustus.html

 

 

täytyi minun surukseni todeta, että ne vaikuttivat monilta kohdin pikemminkin pyhäin häväistykseltä kuin syvien henkisten perusasioiden esiintuomiselta ja selvittämiseltä.

Heti selitysten alussa todetaan, että ihminen on täysin kykenemätön täyttämään käskyihin sisältyvää uskon ja ehdottoman rakkauden vaatimusta, ja että Jumala lahjoittaa meille pelkän uskon.

Vuorisaarnan vaatimukset on näin katsoen kirkollisessa ajattelussa tulkittu jossakin vaiheessa pätemättömiksi siitä inhimillisestä syystä, etteivät suuret massat voineet niitä itseensä kohdistettuina hyväksyä.

Jumalan sanotaan myös jo ilmoittaneen itsestään kaiken, mikä on tarpeen, että voimme elää uskossa häneen. Miksi sitten Paavali kirjoitti, että kaikki todella henkiset asiat ilmoitetaan henkilökohtaisesti ”Jumalan salattuna viisautena, sanomattomina sanoina, joita ihmisen ei ole lupa puhua.”

Selitykset väittävät, että me otamme uskossa vastaan (mitä sekin tarkoittanee?) Jumalan lahjat ja turvaamme häneen, pidämme Hänen lupauksiaan tosina ja uskallamme heittäytyä niiden varaan. Kirkon yhteinen usko tulee tueksemme, jos oma uskomme alkaa horjua. 

Niin – kovin kirkollisilta nuo käsitykset vaikuttavat – pelkkää uskon ja uskottelun korostamista, joka nostaa kirkon valikoimat sanalliset julistukset autuuttaviksi.

Ne eivät kovin paljon kannusta ihmisiä pyrkimään omakohtaiseen Jumalan tuntemiseen, joka vasta voisi vapauttaa heidän tietoisuutensa maallisten ehdollistumien rajoitteista ilman keinotekoisia ja kuviteltuja välittäviä tekijöitä (sovitusoppia).

Raamatusta löytyvät Jumalan sanalliset lupaukset otetaan sellaisinaan totuuksina. Oman horjuvan uskon tueksi ehdotetaan ja kelpuutetaan jopa kirkon yhteistä uskoa, mikäli sellaista olisi todellisuudessa edes olemassa, jokainen kun kuitenkin käsittää asiat omien ehdollistumiensa värittämissä muodoissa.

Katekismuksen selityksissä uskontunnustukseen kerrotaan Jumalan itsensä asettuneen ihmisen osaan lähettämällä ainoan Poikansa meidän luoksemme. Tavallaan tässä samastetaan ja kutistetaan koko absoluuttinen jumaluus yhteen ainoaan inhimillis-henkiseen olemukseen ja olentoon.

Yksi kristillisen kirkon suurimmista ”rikoksista” lienee Jumalan poikuuden rajoittaminen yhteen ainoaan ajalliseen ja persoonalliseen ihmiseen.

Miksi sitten tämä yksi ja ainoa, Jeesus Kristus itse, vaati muita ihmisiä seuraamaan aivan samaan henkiseen tilaan – yhteyteen ja ykseyteen Isän, Hengen, Jumalan kanssa?

Miksi kirkko, vuosisatoja myöhemmin, vesittää ja alentaa lauseen niin, että se tarkoittaa ainoastaan ihmisten muodollista ja ulkonaista yhteyttä, parhaimmillaan jonkinasteista yhteenkuuluvuuden tunnetta?

Miten on mahdollista, että kirkko tulkitsee surmatuksi tulemisen kaikkein tärkeimmäksi asiaksi Jeesuksen elämässä: niin että sen jälkeen suurin osa hänen varsinaisista opetuksistaan voitiin käytännössä jättää täysin huomiotta, tai tulkita aivan toisella tavalla?

Katekismuksen selitykset jatkavat, että Jeesus elämällään osoitti, mitä kuuliaisuus Isän tahdolle merkitsee. Siinäkin saatetaan viitata suoraan vapaaehtoisiin kärsimyksiin alistumiseen. Mutta selityksettä jää se, että Korkeimman tahtoon yhtyminen edellyttää tietenkin välitöntä Isän tahdon tunnistamista itsessään – Isän ja oman tahdon samaisuutta.

Monet muut ennen ja jälkeen Jeesuksen ovat osoittaneet aivan samanasteista uskollisuutta henkisille periaatteilleen. Jeesus toimi ainoastaan noin kolme vuotta julkisuudessa, joten hänen elämästään kokonaisuutena ei kovin paljon tietoa ole ollut.

Selitys jatkaa, että Jumalan Poika syntyi meidän kaltaiseksemme vapauttaakseen meidät ja kantaakseen tuomion, jonka olemme ansainneet. Se toteaa yksikantaisesti, että Jeesus oli Vanhan testamentin odottama, kärsivä Messias eli Kristus. Juutalaisten valtaenemmistö ei kuitenkaan voinut sovittaa odottamansa messiaskuninkaan kuvaa tähän hengelliseen opettajaan, jonka tarkoituksena ei ollut vapauttaa heitä vieraan maallisen vallan alaisuudesta. Erään näkemyksen mukaan jopa Juudaan kavallus johtui siitä, että hän halusi teollaan pakottaa Jeesuksen johtamaan konkreettista vapausliikettä.

Kristityt evankelistat ja jälkipolvet ovat täysin holtittomasti paisutelleet Jeesus-kuvaa irrottamalla Vanhan testamentin kertomuksista otteita taustoiksi ja ennustuksiksi, sekä lainailleet sekaan myös toisten kansojen ikivanhoja myyttejä (esim. joulukertomuksessa lasten joukkosurma).

Esitetään, että Jeesus Kristus on todellinen Jumala ja todellinen ihminen. Jumalan ainoana Poikana hän poikkeaa täysin kaikista muista uskonnollisista opettajista.

Tällainen kristologisten käsitysten muotoileminen aiheutti ankaria riitoja jo ensimmäisillä vuosisadoilla. Käsitys todellisesta Jumalasta ja todellisesta ihmisestä – ilman tarkennusta – on hyvin ristiriitainen.

Ei ole mikään ihme, jos Eutykhes totesi Konstantinopolin kirkolliskokouksen jälkeen, että ”Jumala varjelkoon minua järkeilemästä Jumalani olemusta” (tästä hänet julistettiin välittömästi pannaan).

Jos lähdetään siitä, että Jeesus syntyessään oli luonteeltaan inhimillinen, voitaisiin varsin hyvin perustein (Jordanin kaste-symboliikka) päätellä, että hän ennen julkista esiintymistään todella saavutti sisäisen ”jumalallisen tietoisuuden”, eli syntyi ”neitseellisesti” ylhäältä, Hengestä Hengessä.

Tällainen ”ylhäältä tulo”, eli tietoisuuden pysyväisluonteinen muutos tekee Jumalan tulon ihmiseksi ymmärrettäväksi ja universaaliksi tapahtumaksi. Näin tulkiten se voitaisiin täysin hyväksyä muidenkin uskontojen ja filosofioiden piirissä. Se voi tapahtua ajassa, mutta on kuitenkin luonteeltaan ajatonta ja jumalallista.

Selitykset jatkuvat toteamuksella, että järjelle ymmärrettävällä tavalla on mahdotonta selittää, miten Jumala tuli ihmiseksi, ja että Jeesuksen syntymän ja kuoleman historiallisuus ilmaistaan uskontunnustuksessa kahden nimen avulla siten, että hän syntyi neitsyt Mariasta ja kuoli Pontius Pilatuksen aikana.

Syntyminen neitsyt Mariasta Pyhän Hengen siittämänä lienee sen verran järjetön väite, ettei siitä näihin katekismuksen selityksiinkään ole vaivauduttu, tai rohjettu juuri mitään kirjoittaa.

Evankelistojen ylenpalttinen ”pyhitystarve” saattaa olla oman ryhmittymän identiteetin rakentamisen kannalta ymmärrettävää, mutta sen kaiken ottaminen konkreettisena totuutena ei enää nykyisin ole kovin perusteltua.

Neitseellisyyskäsityksen konkreettisen tulkinnan myöntäminen fiktioksi, tai Jeesuksen toisen syntymän, henkisen valaistumisen symboliseksi kuvaukseksi, olisi omiaan kirkastamaan kristillisen sanoman henkistä perusluonnetta. Se poistaisi siitä yhden karkeimmista taikauskon ilmentymistä.

Seuraava selitys lienee monille koko kristillisyyden ydin: Jeesus suostui meidän sijastamme Jumalan vihan alaiseksi ja otti syyttömänä kantaakseen rangaistuksen, jonka me olemme synneillämme ansainneet. Näin Kristus sovitti koko ihmiskunnan synnit. Hän vuodatti verensä uhriksi jokaisen puolesta ja lunasti meidät vapaiksi.

Käsitys Jumalan vihasta luotujaan kohtaan on ajatuksena hyvin omituinen. Miksi kaiken viisauden ja voiman täytäys, kaikkea syleilevä rakkaus, olisi itse ensin luonut epätäydellisen, syntiin taipuvaisen ihmisen ja vihastunut sitten luomukseensa niin, että Hänen piti ihmisillä tapattaa ainoa poikansa lepytelläkseen Itseään.

Tätä kuvaa eivät kovin monet ihmiskunnan viisaista ole pystyneet sellaisenaan hyväksymään, koska se ei eettisen, tai edes inhimillisen moraalikäsityksen mukaan ole hyväksyttävissä.

Ajatus ei ole moraalinen eikä eettinen, vaan lainattu juutalaisuudesta laajentamalla tolkuttomasti heidän käsityksiään vikauhrista – viattomasta karitsasta Jumalan karitsaksi.

Ajallisen ja rajallisen tapahtuman merkityksen levittäminen koskettamaan koko ihmiskuntaa, mennyttä ja tulevaa, poikkeaa täysin kaikista muista filosofioista ja uskonnoista – selvästä järjestä puhumattakaan.

Kristuksen rajoittaminen ja samastaminen yhteen persoonalliseen ilmentymään, Jeesukseen, ei ole oikeutettua, vaikka Jeesus olisi sisäisesti yhtynyt siihen yli-inhimilliseen tietoisuuteen, jota Kristus varsinaisesti symboloi. Kristus henkisenä prinsiippinä ei vuodata verta, vaan vuodattaa sen sijaan puhtaan henkisen tietoisuuden.

Kirkko on katsonut oikeudekseen rajoittaa voimakkaasti jumalallisten periaatteiden universaalisuutta antamalla ymmärtää, että sovituksen armo on saavutettavissa lähinnä vain sen itsensä yhteydessä, kasteen ja uskon kautta.

Sijaissovitus on omiaan vierittämään yksilöiden vastuuta itsestään yhteisölle, ja Jeesukselle sen taustatekijänä. Luonnehdinta Jeesuksesta on paisuteltu niin valtavaksi, että se peittää täydellisesti äärimmäisen jumaluudenkin – hänet kuvataan usein jopa ”iankaikkiseksi Isäksi”!

 Sovitusajatus vesittää kaikki Jeesuksen itsensä selkeät opetukset kaidoista teistä ja ahtaista porteista, opetuslapseuden vaatimuksista, jne.

Se tekee hengellisestä laiskuudesta suoranaisen hyveen. Kehottihan jo kirkkoisä Tertullianus olemaan etsimättä ja kolkuttamatta, koska kirkko huolehti kaikesta – maallikoille riitti usko ja uskollisuus.

Sijaissovitusoppi lienee perimmiltään laitostuvan, kannattajia hakeneen kirkon halpahintainen keino saada nopeasti valtansa alle niin paljon yksinkertaisia, konkreettiseen ajattelutapaan ehdollistuneita ihmisiä kuin mahdollista.

Kärsimyksien esiintuominen kosketti ja tempasi tietenkin mukaan myös tunneperäisesti suhtautuvia ihmisiä. Kirkollisen vallan vakiinnuttua voitiin sitten myös järkeensä nojaavat ihmistyypit väkivalloin pakottaa ainakin muodollisesti sovittujen rajojen sisään.

Kirkko väittää, että uskomalla sanallisesti muutamaan lauseeseen, ja tunnustamalla ne suullisesti, pääsee tähän aineellis-psyykkiseen olotilaan ehdollistunut ihminen kuin koira avonaisesta veräjästä tilaan, jossa ei ole minkäänlaista erillisyyttä ja epätäydellisyyttä. Näin katoava saavuttaisi katoamattomuuden lähinnä uskottelemalla toisten esittämiin kiintoajatuksiin – minkäänlaista sisäistä muutosta ei tarvita.

Että hekin yhtä olisivat, toivoi evankeliumin ydinhahmo, joka varmaan tiesi, mitä yhtä oleminen todellisuudessa tarkoitti, ja mitä se edellytti. Hän tiedosti itsessään, ettei yhteisellä ja ykseydellisellä tietoisuudella ollut mitään tekemistä uskomisen, saati pakonomaisen uskottelun kanssa.

Sellaiseen tilaan pääseminen edellytti hänen opetustensa elämistä todeksi, mistä vasta saattaisi jossakin vaiheessa koitua sisäinen muutos.

Selitykset jatkuvat siten, että raamatun ennustusten mukaisesti Jeesus nousi kuolleista. Opetuslapset näkivät tyhjän haudan, kohtasivat ylösnousseen Herransa ja alkoivat ymmärtää, mitä oli tapahtunut.

Evankelistat ovat rakennelleet Vanhan testamentin pohjalta varsin lihallisen, fyysisen kuvan ylösnousemuksesta. Nykyinen tutkimus heittää tosin synkkiä epäilyksen varjoja Jeesuksen lihallisen kehon eloon heräämisen ja tyhjän haudan ylle.

Kertomustenkin mukaan Jeesuksen keho oli muuttanut huomattavasti luonnettaan (ilmestyi tyhjästä), joten kyseessä lienee ollut aivan toisenlaatuinen ilmenemisväline, josta evankelistoilla itsellään ei ollut todellista tietoa. Heillä saattoi olla tiedon sirpaleita sellaisista hengellisistä kehomuodosteista, joita ns. vihittyjen on kerrottu voivan tahtoessaan rakentaa ja käyttää (eläessään tai fyysisen kuoleman jälkeen).

Selitys jatkaa Kristuksen ylösnousemuksen merkinneen voittoa kuolemasta. Sen ansioista meitä muitakin ihmisiä odottaa ylösnousemus ja iankaikkinen elämä. Kristus hallitsee kaikkivaltiaan Isänsä oikealla puolella, mutta lupauksensa mukaan hän on silti aina meidän keskellämme. Kristus rukoilee meidän puolestamme. Hän tuntee kipumme ja tuskamme, koska hän on elänyt ihmisen elämän.

Tuossa näyttäisi olevan melkoinen määrä ”tietoa” taivaallisesta olotilasta, jossa ei tosin pitäisi olla minkäänlaista erillisyyttä, tietenkään ei edes aikaa. Kirkko tietää jopa Kristuksen tarkan paikan, toiminnan ja tuntemukset. Näkemykset näyttävät kokonaan inhimillisen ajattelun tuloksilta – eihän edes esitetä, kuka tai ketkä ovat voineet ne oikeiksi havaita?

Seuraavaksi esitetään, että aikojen lopulla Kristus tulee takaisin, jolloin kaikki joutuvat nöyrtymään hänen valtansa ja oikeudenmukaisen tuomionsa alle. Iankaikkisesta kadotuksesta meidät pelastaa vain ja ainoastaan Kristuksen armo. Uskova kristitty voi tietenkin odottaa luottavasti tulevaisuutta ja sitä päivää, jolloin Kristuksen valtakunta astuu näkyvään muotoon.

Jo Jeesuksen aikalaiset odottivat aikojen loppua. Opetuslapsetkin saattoivat olla käytännön asioissa varsin flekmaattisia, koska monet katsoivat, ettei edes kannattanut turhaan ponnistella, kun loppu olisi kuitenkin pian käsillä. Siten ei ollut ihme, että Paavali joutui keräämään heille avustuksia.

Kaikkien, siis myös Kristuksesta täysin tietämättömien, oli lopulta nöyrryttävä hänen valtaansa ja tuomittavakseen, kuin myös armon alaisuuteen, joka tietenkin edellytti kastetta ja uskomista. Käytännössä vain kristityt voisivat näillä ehdoin odottaa viimeistä päivää luottavaisesti!

Tällaiset käsitykset kuvaavat hyvin kristillisen ajattelun itsekkyyttä ja sellaista poissulkevuutta, jolle on vaikeata löytää vastineita minkään muun uskonnon piiristä.

 

Uskontunnustuksessa seuraa kolmannen jumalallisen tekijän, tai persoonan käsittely. Pyhä Henki on selityksen ja nimensä mukaisesti Pyhittäjä, jonka sanotaan tekevän syntisistä ihmisistä pyhiä. Hän avaa sydämemme kuulemaan Jumalan sanan, tuntemaan Kristuksen ja turvautumaan Jumalan lupauksiin. Pyhän Hengen vaikutuksesta ihminen tulee Jumalan armolahjoista osalliseksi, alkaa rakastaa Jumalaa ja lähimmäisiään.

Rajaton Henki käsitetään tässäkin persoonalliseksi olennoksi, joka ihmeellisin keinoin muuttaa syntisen, puutteellisen ihmisen pyhäksi, ilman että ihmisen itse olisi tarve muokata omaa sisäistä tilaansa. Kaidat tiet saavat kirkollisen käsityksen mukaan ruohottua rauhassa, kunhan kirkkotiet pysyvät ravalla!

Pyhä henki avaa ihmisen kuulemaan Jumalan sanaa ja panee turvautumaan lupauksiin. Näin sen tulkitaan ikään kuin toimivan automaattisena sisäänheittäjänä kirkkoon, eikä minään todellisena tietoisuuden tilana, johon inhimillinen tajunta voisi evankeliumeissa osoitetuin ehdoin kohota ja tulla vapaaksi.

Omituisemmaksi määrittely tulee, kun sanotaan, että Pyhä Henki kokoaa kristillisen kirkon ja tekee sen pyhäksi, armahdettujen syntisten yhteisöksi, joka luottaa Jumalaan, ja jossa Pyhä Henki herättää uskon ja rakkauden. Tämän Hengen kokoava vaikutus näyttää käytännössä olleen kovin vaisua, kun katsotaan kuinka kristillinen liike on aikojen saatossa hajaantunut ja yhä hajaantuu. Eikä rakkauden herättämisestä ole pysyviä merkkejä näkyvissä, kirkon historia kun pitää sisällään enemmän vihan ja suvaitsemattomuuden katkeria ilmauksia.

Lienee selvää, että voittopuolisesti aivan tavalliset, henkisyydestä tietämättömät ihmiset ovat koonneet, organisoineet ja ylläpitäneet kirkkoa, vieläpä väkivalloin, ja tehneet siitä monissa suhteissa itsensä kaltaisen - kaikkea muuta kuin pyhän.

Kirkko väittää ylpeänä, että se on elävä kokonaisuus, jonka päänä on itse Kristus, jonka yhteyteen tullaan kasteen kautta, siis kirkon jäsenyyttä edellyttäen. Yhteisen uskon väitetään liittävän meidät automaattisesti Kristukseen ja toisiimme.

Yhteinen usko ei liitä meitä muuhun kuin muodollisesti ihmisten yhteisöön, mahdollisesti omaksumaan ja toistelemaan yhteisiksi ehdollistettuja kiintoajatuksia. Todellinen Kristukseen liittyminen edellyttäisi kohoamista samaan tietoisuuteen, muussa tapauksessa se on pelkkää kuvittelua ja tyhjänpäiväistä uskottelua.

Seuraavassa vaiheessa selitykset koskettelevat kirkon ulkonaisia toimia: Jumalan sanan julistusta, kastetta ja ehtoollista, joita kutsutaan uskon näkyviksi tunnusmerkeiksi. Valitettavasti ne tulkitaan oikeudetta myös armonvälineiksi, joita Pyhän Hengen uskotellaan käyttävän välittämään meille Jumalan armoa. Sanansa kautta Jumala sekä tutkii meitä että armahtaa meidät. Kaikkien kristittyjen yhteinen tehtävä on julistaa evankeliumia Kristuksesta koko maailmalle.

Suureksi ongelmaksi muodostuu lähinnä se, ettei Jumalan sanaa ole milloinkaan saatettu kirjalliseen muotoon. Kaikki sanallinen on tullut julki inhimillisten aivojen, suun, tai käsien kautta, eikä meillä ole luotettavia perusteita siitä, että kaikki, tai edes suurin osa kristillisen kirkon hyväksymistä teksteistä ja perinteisistä näkemyksistä heijastaisivat suoranaista jumalallista inspiraatiota.

Kristus itse ei ole käskenyt rakentamaan mitään hierarkista organisaatiota oppiaan edistämään, eikä antanut, tai suorittanut ainoatakaan sakramenttia, muuta kuin jakanut leipää ja viiniä viimeisen aterian yhteydessä – ikään kuin muistoksi. Lähetyskäskyt ja muodolliset sakramentit ilmentävät lähinnä kirkollista valtapyrkimystä.

Mitkään todelliset henkiset voimat, tai tietoisuus eivät kaipaa fyysisiä välittäviä tekijöitä. Sellaiset ovat ihmiskeksintöjä, psyykkistä sirkusta. Todelliset kasteet ja vihkimykset ovat sisäisiä muutostapahtumia, joissa ulkonaisilla organisaatiolla ei ole osaa eikä arpaa.

Sovitustyön tolkuton pyörittely ja paisuttelu jatkuvat siten, että Kristuksen sovitustyön tähden Jumala antaa kaikki synnit anteeksi jokaiselle, joka sitä häneltä pyytää. Jumala ei muistele pahuuttamme, vaan rakastaa meitä lapsinaan. Olemme yhtä aikaa kokonaan syntisiä ja kuitenkin Kristuksen tähden kokonaan vanhurskaita eli Jumalalle kelvollisia. Kovin paradoksaalisia ajatuksia, ehkä jopa hieman skitsofrenisiä!

Absoluuttinen jumaluus ei varmaan muistele pahuuttamme: Eckhartin mukaan Hän ei edes näe syntistä niin kauan kuin tämä on synnillisessä tilassaan! Vasta kun ihminen tavalla tai toisella on irrottautumassa inhimillistä ehdollistumistaan, saattaa hän sisäisesti tulla todellisen henkisen aspektin huomion kohteeksi. Vasta silloin voisi jotakin jumalallista vuodattua hänen olemukseensa, koska se on silloin tyhjentynyt tapahtuman estävästä, maallisesta kuonastaan.

Olisi todella omituista, jos pelkkä pyytely saisi inhimillisyydestään lujasti kiinni pitävän olennon muuttumaan luonteeltaan ja ominaisuuksiltaan jumalaiseksi.

Ihmisen kuoleman suhteen uskontunnustuksen selitys lähtee siitä, että sielu odottaa jossakin määrittelemättömässä tilassa ylösnousemuksen päivää, jolloin kaikki elävät ja kuolleet kootaan Jumalan eteen tuomiolle.

Paljon vanhempien perinteiden nojalla ihmisen fyysinen keho energisine olemuspuolineen hajoaa kuolemassa, mutta hänestä jää jäljelle jonkinasteinen tajunta, mutta ei yhtä itsetahtoinen kuin elinaikanaan. Se elää aikansa subjektiivisessa, unenkaltaisessa tilassa saavuttaen lopulta itsekohtaisen autuudentilan, ei kuitenkaan mitään lopullista, koska sellainen edellyttäisi ajattoman tietoisuuden saavuttamista mieluummin jo elinaikana.

Selitykset väittävät, että ihminen saa uuden, kuolemattoman ruumiin, jonka esikuva on Jeesuksen ylösnousemusruumis. Näin Jumalan alkuperäinen luomistahto toteutuisi meissä. Näkemys antaa viitteitä siitä, että usko lihallisen ruumiin ylösnousemukseen on hieman horjuva, kuten sen luonnollisesti pitäisi ollakin. Henkinen käyttöväline, joka soveltuisi ilmentymään myös aineellisesti havaittavassa muodossa, muodostunee ihmisen energisen olemuspuolen käyttövälineestä, joka tavallisten ihmisten kohdalla hajautuu välittömästi kuoleman jälkeen. Pelkkä valaistuminen ei vielä aiheuta ”autuuden ruumiin” täydellistymistä ja aktivoitumista, mikäli valaistuminen tapahtuu ainoastaan tietoisuuden muutoksen puitteissa.

Kristus Jeesus oli kaikesta päätellen omalla kohdallaan voittanut kuoleman ja astunut sisäisesti ajattoman elämän piiriin. Hänessä saattoi kehon energinen kaksoispuolikin olla kehittynyt elinkelpoiseksi sillaksi näkyvän ja näkymättömän välille. Mutta hän ei siinäkään suhteessa ollut ensimmäinen eikä viimeinen ihmiskunnan ylevistä kukinnoista. Aikojen saatossa on kaikkien muidenkin voitettava kuolema tulemalla yhdeksi universaalin Kristuksen kanssa.

Selitykset jatkavat Jeesuksen lupauksella, ettei yksikään, joka uskoo häneen, milloinkaan kuole. Ne, jotka luottavat Jumalaan, elävät iankaikkista elämää jo tässä ajassa. Maallisen elämän aikana ymmärrämme iankaikkisuuden vain vajavaisesti.

Eivät ihmiset todellakaan milloinkaan kuole kaikilta olemuspuoliltaan, mutta vain ani harvat kykenevät säilyttämään täydellisen ja jatkuvan itsetietoisuuden myös sisäisen olemisen kaikissa ulottuvuuksissa ja muutosvaiheissa.

On aivan selvää, ettei mikään maallisiin asioihin ehdollistunut mieli koskaan voi käsittää iankaikkisia, ajattomia asioita, koska ajatus saa otteen ainoastaan aikaan ja tilaan nojaavista käsitteistä. Ajattomat pitää kokea ajattomana, ajattomuudessa ajattomasti.

Selitykset lupaavat, että me kerran näemme Jumalan kasvoista kasvoihin. Hänen luonaan meitä odottaa elämä ilman kärsimystä ja kipua. Jumala luo uudet taivaat ja uuden maan, joissa ei ole mitään pahuutta. Yhdessä kaikkien pyhien kanssa me sitten palvelemme Jumalaa ja iloitsemme hänen ikuisesta rakkaudestaan. Käsitys taivaassa palvelemisesta, tai mistään muustakaan toiminnasta ei kestä kriittistä tarkastelua, koska todellinen taivas on ajattoman, täydellisen olemisen tila, jossa ei ole erillisyyttä.

Tuskin kukaan on koskaan nähnyt todellista henkeä, niinhän raamattukin vakuuttaa, ainoastaan ajallisia ja rajallisia ilmentymiä. Henkiset asiat pitää kokea sisäisesti, niissä ollen – kaikki sanalliset kuvaukset taivaasta ovat pelkkää mielikuvitusta – pyhien asioiden häväistystä.

Jumalassa on aina taivaat ja maat, tässä ja nyt. Meidän ulkonainen maailmamme on tietoisuuden kehittymistä ja ihmisyyden kaikkien olemuspuolien yhdentymistä ja täydellistymistä varten rakentunut olotila, ja sekin luonteeltaan tilapäinen (kunhan on työnsä tehnyt). Sen puitteissa vuorovaikutuksessa toimien me voimme itse luoda itsemme sellaisiksi, että meihin jokin pyhä voisi joskus sisäistyä.

Kun maailma on joskus meissä työnsä tehnyt, saa se meidän osalta jäädä taakse. Silloin ihmiskunta jatkanee aivan toisenlaatuisella olemisen tasolla, mitä todennäköisimmin ei kuitenkaan enää näin karkean aineen parissa.