Valon odotuksen aikaa

Kristillinen adventtiaika – jouluun valmistautuminen – alkaa ensimmäisestä adventtisunnuntaista ja päättyy neljän viikon kuluttua jouluaattoon.

***

Kirkolliset teemat kohdistuvat tänä aikana Jeesuksen tuloon maan päälle. Kirkkovuoden alku liitetään myös kertomukseen Jeesuksen saapumisesta aasilla ratsastaen palmusunnuntaina Jerusalemiin – ihmisten laulaessa Hoosiannaa ja levittäessä tielle palmunlehtiä.

Hänen todellisesta syntymäajastaan ei kuitenkaan ole olemassa luotettavaa tietoa. Kirkon alkuaikoina Jeesuksen syntymää on muisteltu tammi-, kesä-, heinä-, elo- ja syyskuussa, kunnes paavi Julius I määräsi sen v. 337 vietettäväksi joulukuun 25 päivänä – samaan aikaan, kun roomalaiset juhlivat keisari Aureliuksen määräyksestä ”voittamattoman auringon syntymää” (dies natalis invicti).

***

Adventtia kutsutaan pieneksi paastoksi, jonka aikana oli tapana harjoittaa katumusta ja paastota (kuten nykyiset ortodoksit). Tapa on tosin luterilaisissa piireissä korvautunut pikkujouluilla, eikä siitä ole jäljellä muuta kuin monien inhoama joulukala.

Paaston ”pienimpänä tarkoituksena” on hillitä kehon vaikutusta mieleen. Sen todempana tavoitteena on hillitä mielen vaikutusta sieluun totuttamalla ihmistä ”paastoamaan maailmasta tai maallisesta – kaikesta sellaisesta, joka katoaa.”

***

Moni suomalainen muistaa ensimmäisen adventin yhteydessä kouluissa lauletun Hoosianna-virren. Sen on säveltänyt saksalainen Vogler, joka toimi Ruotsissa Kustaa kolmannen hovimusiikin johtajana. Tukholmassa hymni esitettiin jo v. 1795 – Suomen Turussa v. 1858. Suomalaiseen virsikirjaan sävelmä lisättiin vasta v. 1986.

***

Miltei kaikissa kulttuureissa on vuoden pimeimpänä aikana odotettu valon syntymää tai lisääntymistä luonnossa – miksipä ei myös ihmisluonnossa. Ihmiset ovat aina ymmärtäneet valon tärkeyden elämälle. Ei ole ihme (etenkään täällä pohjoisessa), että he ovat nähneet aihetta riemuun, kun päivät ovat jälleen alkaneet pidentyä talvipäivän seisauksen jälkeen. 

***

Henkisen valon tuojien syntymän juhliminen eri perinteissä samana ajankohtana on vertauskuvallisesti varsin ymmärrettävää ja luontevaa – varsinkaan kun heidän todellisista syntymistään ei monessa tapauksessa ole jäänyt luotettavia kirjallisia merkintöjä.

Intialaisten Krishnan kerrotaan lausuneen tulemisajankohdastansa luonteesta: ”Milloin hyvänsä vanhurskaus on lamassa ja pahuus saanut ylivallan, silloin minä itse aina ilmestyn…”

Johanneksen evankeliumin alku kuvaa samantapaista fyysistä ja mentaalista tilaa: ”Ja valkeus loistaa pimeydessä, ja pimeys ei sitä käsittänyt.”

Tuomaan evankeliumin (28) Jeesus luonnehtii ihmiskunnan henkistä tilaa samaan tapaan: ”Minä asetuin keskelle maailmaa ja ilmestyin ihmisenä. Näin, että kaikki olivat juopuneita, enkä löytänyt heidän joukostaan ketään janoista.”

Sanonta ei tietenkään viittaa väkijuomien käyttöön, vaan siihen, että ihmiset olivat turhan kiintyneitä turhuuteen, katoaviin asioihin.

***

Suurin osa ”maailman vapahtajista” on jälkipolvien kertomusten mukaan saanut alkunsa täysin neitseellisesti – yhdestä alkulähteestä. Tämä ei todennäköisesti edes kuvaa fyysistä syntymää, vaan sitä, että nämä poikkeavat edelläkävijät ovat ”syntyneet neitseellisesti (yhdestä olemuksesta) ylhäältä” yhdistyessään sisäisesti yhteen erillistymättömään ja ikuiseen henkeen.

***

Jälkipolvien alkuperäisimmät kirjoittajat ovat todennäköisesti tienneet kertovansa aivan muuta kuin fyysistä totuutta. He ovat kuitenkin katsoneet esittävänsä paljon suurempaa ja korkeampaa totuutta kuin mitä varmennetut syntymätodistukset voisivat milloinkaan ilmentää:

joulu on tietoisesti valittu vapahtajien syntymäajankohdaksi, koska se on kaikkein luonnollisin symboli sille ikiaikaiselle totuudelle, että valo tulee aikojen saatossa väistämättä voittamaan pimeyden – ainakin luonnossa – näiden edelläkävijöiden opastamana (ja seuraajien halun myötä) mahdollisesti myös ihmisluonnossa!