Webster’s Cornersin suomalaiset

toimittanut Sheila Nickols

kirjoittanut Violet [Katainen] Bokström

suomentanut Kalervo Mielty

Miten ensimmäiset suomalaiset löysivät tiensä Webter’s Cornersiin? Sattumalta - työtilaisuus avautui juuri kun pieni joukko suomalaisia miehiä oli etsimässä itselleen paikkaa. He olivat (osa perheineen) hieman aikaisemmin lähteneet Malcolm-saarelta, Sointulasta (Queen Charlotte St.).

Sointula oli erään suomalaisen siirtolaisryhmän unelma. He olivat tulleet Brittiläiseen Columbiaan vuosina 1880-90 ja työskennelleet Vancouver-saaren kaivoksissa. Pettyneinä he olivat alkaneet etsiä paikkaa sosialistisen siirtokunnan perustamiseen. Vuoteen 1901 mennessä he olivat valinneet itselleen johtajan ja saaneet maakuntahallitukselta maata tietyin ehdoin.

Matti Kurikka oli heidän johtajansa, radikaali Suomesta (syntyjään inkeriläinen), joka oli matkustanut laivalla Australiaan v. 1900. Hän alkoi innokkaasti suunnitella uutta idealistista yhteisöä. Malcolm (Malko-) saari oli heidän hankkimansa maatila, johon he lähtivät rakentamaan Sointulaa, Sopusoinnun Satamaa. Muitakin liittyi tähän Utopian etsintään - joitakin jopa Australiasta, johon he ensin olivat muuttaneet paremman elämän perässä. Kurikka sai paljon seuraajia sen jälkeen kun hän oli matkustanut Suomeen ja puhunut kauniin vaikuttavalla tavallaan tästä Brittiläisen Columbian uuden yrityksen ihmeellisyydestä.

Sointulan yhteisöä v. 1903 (kuvan omistaa Kevin Neish, B.C.)

Voi helposti kuvitella tämän vaarallisen suunnitelman hirvittävät vaikeudet. He olivat menossa eristetylle, karulle saarelle, täysin luonnon armoille ruuan ja suojan suhteen. Mutta he olivat nuoria, täynnä intoa ja voimaa. He raatoivat ja taistelivat tyypillisellä suomalaisella sisulla (joka on sitä erikoisen sitkeää päättäväisyyttä ja lujuutta) rakentaakseen unelmansa todeksi. Mutta näin ei tapahtunut. Yrittämiseen liittyvät vaikeudet ja käytännön kokemuksen puute, sekä jatkuva velkaantuminen saivat aikaan erimielisyyksiä. Eräs masentava tekijä oli tuhoisa tulipalo, joka hävitti heidän suurimman yhteisen asuntonsa ja vei yhdentoista ihmisen hengen.

Lopulta Matti Kurikka myönsi tappionsa ja palasi Vancouveriin järjestämään töitä niille, jotka tahtoivat lähteä pois saarelta. Toiset äänestivät Sointulaan jäämisen puolesta. He perheineen ovat nähneet sen kehittyvän mukavaksi pieneksi kaupungiksi, johon on muuttanut muitakin kansallisuuksia.

Arvo Skytte kertoi, että he olivat v. 1904 lähteneet Sointulasta lotja-romulla, johon oli rakenneltu jonkinlaisia suojia. Matka Vancouveriin kesti kaksi viikkoa. Koko 200 mailin matkan ajan heidän piti pysähdellä täydentämään lotjan mottorin polttopuita sekä ruokaa ja juomaa. Satamaan saavuttuaan ryhmä kirjautui erääseen Heatley Avenuen hotelliin. He saivat kuulla, että ainoa saatavissa oleva työ oli maan raivausta hyvin pienellä palkalla. Varsinkin perheellisten oli vaikea tulla toimeen.

Mutta koko ajan ryhmä toivoi löytävänsä paikan, jossa päästäisiin uuteen alkuun. Sitten Matti Kurikka solmi Webster’s Cornersissa päreenteko-urakan. John Puska ja Emil Parras menivät tutkimaan asiaa. Näkymät eivät kuitenkaan olleet kovin suotuisat. Paikalla ennen olleet kiinalaiset työläiset olivat lähteneet, koska tahtoivat parempaa palkkaa. He jättivät leirin kurjaan kuntoon. Pettymyksestä huolimatta ryhmä päätti jatkaa hanketta. (Matti Kurikka palasi Suomeen v. 1905)

 

Ensimmäiset asukkaat valjakoineen, vankkureineen ja tarvikkeineen saapuivat tammikuussa 1905. Sinä vuonna talvi oli erikoisen ankara. John Puska korjasi leiriä kiinalaisten jäljiltä, että perheet voisivat tulla miestensä luokse, mutta hän ei itse jäänyt ryhmän mukaan. Nämä muodostivat yhdistyksen, joka tunnettiin nimellä "Sammon Takojat". Vaikeuksia ilmeni edelleen, mutta he onnistuivat säilyttämään niukan toimeentulonsa.

Pärepuiden hakkaaminen oli aloitettu. Puut uitettiin Kanaka Creekiä pitkin Fraser Riverille. Mutta koska Kanakan vedenpinta oli usein liian matalalla, voitiin tämä pärepuiden siirto suorittaa ainoastaan joen tulviessa. Silloinkin puut usein takertuivat kiviin, joten miehet joutuivat itse astumaan sekaan ja saattamaan ne käsivoimin liikkeelle. Kun väsyneet, nälkäiset ja märät miehet tulivat kotiin, oli jo myöhäinen ilta. He olivat tehneet rasittavan työvuoron ansaitakseen 3.50$ syleltä, jonka hinnan New Westminsterin päretehdas heille maksoi.

Kesäaikaan meni kymmenen miestä viidellä veneellä kalaan Fraser-joen suistoon. Säilyketehdas vuokrasi veneitä saaliin kolmasosasta. Tämän kauden lohen nousu oli eräs kaikkein parhaimmista - joki suorastaan kuhisi kalaa. Kalastajien vahingoksi säilyketehdas joutui kapasiteettinsa takia rajoittamaan saaliin 200 kalaan (vain koukkuleukoja) venettä kohden. Miehet saivat kuuden viikon työstä sata dollaria venettä kohden, joka sitten luovutettiin kokonaan yhdistykselle.

Nyt heillä oli hieman pääomaa, niin että saattoivat neuvotella 159 eekkerin tilan ostosta. Siinä oli mukana valmis talo, lato, hevosvaljakko, lehmä, muutama kana ja hieno seetri-metsikkö. Yksi eekkeri oli aikaisemmin erotettu koulua varten. Alue rajoittui pohjoisessa Dewdney Trunk Roadiin ja idässä Webster’s Roadiin (256th Street). Kunnan kartassa alueen omistajaksi on merkitty herra Knight. Tähän löytyy vahvistus vuoden 1902 kunnallisesta veroluettelosta. Mutta Webster’s Cornersin vanhat asukkaat muistavat erään herra Leslien asuneen siellä silloin, kun suomalainen siirtokunta tilan osti. Kauppasumma oli 2.700 $, ja tilaa alettiin kutsua Sampolaksi.

Yksi ensimmäisistä entisiin lisättävistä rakennelmista oli pitkä rakennus, jonka toisessa päässä oli ruokala ja keittiö, toisessa päässä pakollinen sauna, välissä pukuhuone. Myös muutamia pieniä majoja rakennettiin perheiden ja miesten yösijoiksi.

Näin alkoi maanviljelykin lisänä päretyölle. Jokainen mies teki itselleen soveltuvaa työtä. Herra Hendrickson hoiti kanoja, ja tunnettiin sitten lopun ikäänsä Kana-Charliena.

Herra Nikander ajoi pärepuita valjakollaan seetriasemalta Haneyhin. Pärepuiden teko antoi perheille jonkinlaisen turvan; vuodessa hakattiin jopa 1000 syltä. Selkirk-Pelletierin tehtaan rakentamisen jälkeen Nikander ajoi pärepuita Haneyhin. Nämä matkat muodostivat myös muille tarpeellisen kulkumahdollisuuden. "Hypätkää vaunulastin päälle, tytöt, niin saatte kyytiä," oli hänen tuttu sanontansa.

Talvisaikaan suomalaiset jatkoivat vanhaa maalaistapaansa, murtomaahiihtoa. Sukset olivat itse tehtyjä, valmistettu kaikista saatavilla olleista aineksista.

Säilyttääkseen yhteyden omiin kansalaisiinsa ja maailman tapahtumiin, he tilasivat kaikki saatavissa olevat suomalaiset sanomalehdet ja odottivat innokkaasti viikottaista postiaan.

Parin kolmen vuoden aikana muutti yhteisöön muitakin suomalaisia perheitä. Ennen pitkää suomalaiset alkoivat luoda myös omaa viihdettään. Torvisoittokunta perustettiin, Sammon Takojien ostaessa soittimet, ja herra Peipon ryhtyessä sitä johtamaan. Konsertteja, näytelmiä ja kansantanssia järjestettiin Sampolan suuressa, mukavassa ruokalassa. Näyttämön lisääminen mahdollisti näytelmien esittämisen. Illan esitysten jälkeen soitettiin tanssimusiikkia gramafonilla. Harvinaislaatuisissa tilaisuuksissa saattoi Eino Kujanpää olla paikalla soittamassa hanuria. Rahaa ei ollut paljon, mutta ihmiset olivat hyvä-sydämisiä ja iloisia. He olivat iloisia, tyytyivät yksinkertaiseen elämäänsä, ja lakaisivat huolensa pois heille niin ominaisella huumorillaan.

Vanhemmat miehet jättivät tanssimisen nuoremmilleen ja vetäytyivät saunaan, jossa aikaisemmin oli käyty suorittamassa viikottainen peseytyminen. Pienemmät lapset pantiin makuulle saunan lauteille, josta vanhemmat heidät sitten iltamien loputtua nousivat. Lapset nukkuivat sikeästi saunan lämmössä, eikä vanhemman polven eloisa keskustelu heitä häirinnyt. Noihin aikoihin lapset kulkivat joka paikassa vanhempiensa mukana.

Vaikka ryhmä elikin kukoistustaan, ja yritys antoi hyvän alun näille pioneereille, tarpeet kuitenkin muuttuivat. Perheet kasvoivat, yhteisöelämä kävi ahtaaksi; ihmisten ajatukset olivat erilaisia; ja syntyi pahennusta aiheuttavia ja ärsyttäviä tilanteita. Seitsemän vuoden osuustoiminnallisen yrittämisen jälkeen yhdistys päätti hajottaa itsensä. Maa jaettiin silloisten perheiden ja Sampolassa asuvien poikamiesten kesken. Näitä olivat:

John ja Miina Skytte, Armas ja Jenny Skytte, Arvo ja Armi Skytte, Urho ja Mini Teppo, Chas. ja Henni Bell, Axsel ja Ruusa Nikander, Matti Karttu, Victor Karst, Karl Hendrickson, Gust Pederson, Emil Anderson

Herrat Parras, Salo ja Groholm olivat olleet yhtiöt jäseniä, mutta lähteneet jo aikaisemmin. Bellin perheellä oli onni saada alkuperäinen Sampolan talo ja lato.

Yksi eekkeri Sampolasta varattiin haalin paikaksi, Axsel Nikanderin ja Nestor Toikan toimiessa uskottuina miehinä. Sovittiin, että maa luovutettaisiin sille suomalaiselle kerholle, joka ensimmäisenä järjestyisi tällä alueella. Tämä oli Sosialistinen Klubi, joka myöhemmin nimettiin Suomi Järjestöksi. Se on valtakunnan kattava, keskuksen toimiessa Torontossa.

Silloin kun Sammon Takojat -yritys lopetettiin ja maa jaettiin, toimi sen presidenttinä Urho Teppo ja sihteerinä Victor Karst. Herra Teppo oli todellisuudessa vanhin Skytten veljeksistä, mutta oli ottanut avioituessaan vaimonsa sukunimen. Maanjako rekisteröitiin New Westminsterin Maarekisterivirastossa 18.04.1913.

Muita kahdeksan vuoden aikana Webster’s Cornersiin muuttaneita perheitä olivat:

Aho, Mielty (Frans Edward Mielty, Isokyrö), Pelto (Johannes Peltonen, Lempäälä), Rossi, Toikka, Johnson, Peippo, Davidson, Raitanen, Jackson, Tanttarin poikamiesveljekset Jack ja Eino (Isokyrö), Mattson, Bolkky, ja Hermanson.

John ja Rosa Pellon (Johannes Peltosen) perhe, (vas.ylhäältä) Ragnar Lundell, Rachel Pelto, George Pelto; alhaalla vasemmalla istumassa Ebba Pelto (kuvan omistaa Mrs. Dora Oinonen)

 

Nämä olivat tulleet monesta paikasta - Coquitlamista, Vancouverista, Vancouverin saarelta, Sointulasta, Ontariosta ja Suomesta.

Jokaisen suomalaistilan silmiinpistävänä piirteenä oli tuo pakollinen saunarakennus. Välttämättömän lauantaisen kylvyn ohella sauna sulatti pois viikon jännitteet ja huolet. Muualta tulleet pitivät tätä tapaa tuohon aikaan outona, mutta nykyisin sauna on jo lunastanut oman paikkansa.

Melkein välittömästi alettiin kerätä varoja haalia (yhteis- tai seurataloa) varten. Suunniteltiin piknikkejä, pidettiin konsertteja ja esitettiin näytelmiä Sampolassa. Vaikka tämä rakennus nyt olikin Bellin omaisuutta, oli hän luvannut yhteisön jäsenille sen käyttöoikeuden viideksi vuodeksi. Into oli huipussaan eikä useiden mailien matka jalkaisin merkinnyt mitään. Emil Raunio matkusti iloisesti kävellen Albionista saakka näytelmäharjoituksiin. Sampolaan jokainen saapui tietenkin jalkaisin. Pienokaisilla oli etuoikeus vaunukyytiin, mutta isommat lapset joutuivat hölkkäämään vanhempainsa vierellä. Herra Rossilla oli kyllin isot vaunut kolmelle lapselleen, joita hän otsa hiessä työnsi Mieltyn mäkeä ylös.

Frans Edward (Ewald) ja Elisabet (Sanna. o.s. Tanttari) Mielty perhekuvassa talonsa edessä (kuvan omistavat Frans Mieltyn perilliset)

Kolmen vuoden suunnittelun ja varojen keruun jälkeen aloitettiin uuden haalin rakentaminen v. 1915. Haalin suhteen päti sama kuin heidän kotien ja tilojensakin - rakennettiin aina varojen mukaan. Alunperin sen koko oli 25x50 jalkaa, mutta lisäysten jälkeen lopulta kolme kertaa suurempi. Tarvikkeet jouduttiin ostamaan, mutta työ oli vapaaehtoista. John Vianto Vancouverista palkattiin valvojaksi yhden dollarin päiväpalkalla ja majoituksella, jonka viljelijät hoitivat. Haalin avajaiset pidettiin 01.01.1916, ja se oli todella merkittävä tilaisuus kaikille. Monien uhrausten ja ponnistusten jälkeen ainakin yksi unelma oli toteutettu ... lopultakin oma haali! Heidän mielestään tällaisen toimintakeskuksen saaminen (saunan jälkeen) oli ehdottoman tärkeätä. Tilaisuuden kunniaksi esitettiin todella kunnianhimoinen näytelmä "Karkurit" - todella vastaanottavaiselle yleisölle.

Naisseuruetta Sampo-haalin takapihalla (kuvan omistaa Mrs. May St.Jean)

Joka lauantai-ilta alkoi olla ohjelmaa. Englantia puhuvatkin tulivat nauttimaan viihteestä, vaikka eivät kieltä ymmärtäneetkään. Haalista muodostui yhteisön todellinen keskus, joka kukoisti ja kasvoi seuraavan vuosikymmenen ajan. Alkuperäiseen haaliin lisättiin parempi näyttämö, keittiö, kokoushuone ja vaatehuoneet.

Lauantai-illat päättyvät aina tansseihin. Musiikista huolehtivat vuoroin Mieltyn perheorkesteri, Mattsonin veljekset, viulistit John Wren, John Rajala, ja Kalle Kujanpää, sekä Kalle Kukkola tutulla näppäinhaitarillaan.

Jack Tanttari, Mieltyn veljeksiä ja sisar, sekä oikealla tuntematon muusikko (kuvan omistaa Mrs. May St.Jean)

Sampolan käytännön tapaan myös lapset olivat aina mukana. Pienimmät nukkuivat suurimman osan iltaa. Lahjaksi saadut isot lastenrattaat majoittivat pari vauvaa, muiden nukkuessa tuoleissa, takki tai pari tyynyinään. Elävän musiikin alettua muut lapset osallistuivat riemuiten aikuisten tansseihin.

Näytelmäkerho oli kaikille avoin ja esitti näytelmiä joka toinen tai kolmas viikko syksyn ja talven aikaan. Rahojen säästämiseksi vuokrattiin näytelmästä ainoastaan yksi täydellinen käsikirjoitus. Jokainen innokas näyttelijä kirjoitti sitten oman osansa käsin. Vakinaista ohjaajaa ei ollut; tämä toimi hoidettiin sitä vastoin kierrättäen kokeneempien näyttelijöiden kesken. Esitysten lavastus oli iso tehtävä. Pysyvä maisema maalattiin käsin. Siirrettäviä puurunkoisia kangaspaneeleita saattoi yksikin mies helposti siirrellä ja saada siten aikaan tarvittavat muutokset lavasteisiin. Paljon huomiota saanut kankainen, laskeva esirippu oli Sointulassa asuvan Toivo Aron maalaama.

Suuressa näyttämön lisärakennuksessa oli runsaasti tilaa tukirakenteille ja kalusteille, vaatteille ja lisävälineille, sekä pukuhuone ja maskeeraushuone. Viime mainitussa oli myös turhamaisuuksia, peilejä ja teatterivalaistus. "Ja meillä lapsilla kun oli niin hauskaa siellä!" muisteli Eleonore Rajala Wilson.

Kunnianhimoisinta tuotantoa esitettiin myös Vancouverissa. Ja heidän ryhmänsä toi näytelmiään vuorostaan Cornersin yleisön nautittavaksi.

Väliaikana yleisö siirtyi keittiön tarjoilutilaan, jonka suuren hevosenkengän muotoisen pöydän ääressä tarjoiltiin kahvia ja pullaa - nopeasti ja tehokkaasti. Tämä kahvitauko oli yhtä välttämätön haalilla kuin kotonakin, missä kaikki pysähtyi kolmen aikaan kahvin takia. Iltapäiväkahviin valmistauduttiin huolella, tarjottiin kotona tehtyä kakkua ja muita leivonnaisia, pakollisen pullan lisäksi.

Haalin vapaaehtoiset muonitus- ja muut huoltotoimet suoritettiin iloisesti, kierrättäen niitä kuukausittain. Yksi perhe huolehti haalin puhdistuksesta ja lämmityksestä. Samalla periaatteella yksi naisten ryhmä vastasi pullan ja kahvin laitosta, tarjoilusta, ja jälkisiivouksesta.

Lapsillakin oli oma kerhonsa. Sen johtajina vuorottelivat Henni Bell, John Myntti, Hilja Toikka, Jenny Raunio, ja Minda Katainen. Joskus nuoret pitivät konsertteja - joskus jopa näyttelivät - ja nämä olivat erittäin miellyttäviä tapauksia. Lapsille oli rikastuttava kokemus osallistua kesäleireihin White Rockissa, Deep Covessa ja Cultus Lakella.

D. Tolonen johti sekakuoroa ja myös nuoriso-orkesteria. Jotkut kuoron jäsenistä esiintyivät lisäksi kvartetteina, trioina, duoina ja solisteina. Ina Bell säesti näitä lauluryhmiä pianolla ja vastasi useiden näyttämöllä esitettyjen operettienkin musiikista. Hän myös johti joitakin vuosia lauluryhmiä.

Oli myös voimisteluryhmä, jonka ensimmäisenä johtajana toimi Axsel Nikander. Toiminnan ollessa parhaimmillaan, 1920 ja -30 luvuilla, oli jopa kolme ryhmää - miehille, naisille ja lapsille. Vaihtelun vuoksi he antoivat voimisteluesityksiä haalilla lauantai-iltaisin.

Cornersin nuoria urheilun harrastajia (kuvan omistaa Mrs. May St.Jean)

Voimistelukerhon lisäksi oli painikerho. Mestaripainija amatöörikisoissa, Lauri Kauppinen, toimi sen ohjaajana.

Haalilla oli myös hyvin varustettu kirjasto, joka oli avoinna lauantai-iltaisin. Erikoisen tunnollisena kirjastonhoitajana toimi John ("Grampa"=pappa) Skytte. Hän oli ammatiltaan kirjansitoja, joten ostettiin pehmeäkantisia kirjoja (taloudellisesti), ja pappa vaihtoi ne koviin kansiin. Hän piti ahkerasti kiertävät kirjat erinomaisessa kunnossa.

Kesäjuhlat ja piknikit olivat tavallisia. Päiväjärjestykseen kuului urheilua, taitolajeja, viihdettä ja vilkasta keskustelua, sekä huipentumana isot maljat herkullista keittoa, jonka erikoiseen valmistukseen käytettiin nuoria kukkoja.

Toisinaan haalia käytettiin aivan muihin tarkoituksiin. Siellä pidettiin lukuisia hautajaisia ja häävastaanottoja. Se toimi joitakin vuosia koulun luokkahuoneena, voimistelutilana, ja joulukonserttien pitopaikkana. Lisäksi pidettiin kokouksia, kirkollisia kokoontumisia, iltakoulua, ja pelattiin vistiä.

Eräs varhain kehittynyt sosiaalisen elämän muoto oli vieraileminen. Perheet retkeilivät sunnuntai -iltapäivisin tai iltoisin - ilmoittamatta ennakolta - vaan ei kuitenkaan yllättäen, sillä jokainen kävi säännöllisesti vierailuilla.

Cornersilaisia ryhmäkuvassa Sointulan retken jälkeen (kuvan omistavat Frans Mieltyn perilliset)

Ensimmäisen maailmansodan aikaan oli paljon työttömyyttä. Maatiloille saapui paljon yksinäisiä miehiä. Jotkut tekivät työtä ruokansa edestä, toiset vain oleilivat ja selviytyivät jotenkin talvesta. Kesät olivat paljon helpompia, koska oli mahdollista saada metsätöitä. Metsätyöhön lähtijällä oli valtava reppu, jossa hän kantoi peittonsa ja vaatteensa. Patja valmistettiin kuusen oksista.

Maanviljelijät osallistuivat usein metsä- tai kaivostöihin kaukana kotoaan täydentääkseen tulojaan ja parantaakseen maatilojaan. Noina aikoina naiset joutuivat sitten suorittamaan paljon enemmän maatilan töitä.

Vaatetus oli hyvin vaatimatonta, mutta tuon ajan vanhojen kunnon puuvillaisten sokeri-, rehu- ja jauhosäkkien ansioista syntyi kaikenlaisia pukuja - siihen tietenkin tarvittiin myös taitavia sormia. Vaatteet ja kuivamuona olivat harvinaista ylellisyyttä. Monilla naisilla ei edes ollut omaa takkia. Kun piti käydä Vancouverissa, jouduttiin lainaamaan takkia - tavallisesti neiti Mindalta, joka siihen aikaan työskenteli rouva Nels Lougheedille. Tuo paljon käytetty vaatekappale aiheutti joitakin huvittavia erehdyksiä. Kun tarvittiin uusi vaate, palveli se sitten kauan ja moninaisesti - muunneltiin ja korjailtiin useaan kertaan. Lopulta se joutui tilkkupussiin. Kun tilkkuja oli kokoontunut tarpeeksi, kudottiin niistä värikkäitä, käytännöllisiä mattoja lattioille.

Herra Dale alkoi v. 1918 sunnuntaisin kuljettaa ruokatavaraa Hammondista ja osti samalla kananmunia ja voita viljelijöiltä. Jos unohti tehdä ruokatilauksensa, täytyi tulla toimeen seuraavaan viikkoon saakka, tai kävellä Haneyhin asti niiden perään.

Cornersin koulu yksine luokkahuoneineen toimi hauskojen kielellisten tilanteiden näyttämönä - suurin osa oppilaista kun oli suomalaisia. Ensimmäisenä kouluvuonna oppilaiden piti oppia puhumaan englantia, jota he harjoittivatkin kiltisti oppituntien aikana. Mutta välituntien ja puolisen aikoina he palasivat heti äidinkieleensä sillä seurauksella, että nuo harvat englantia puhuvat oppilaat alkoivatkin oppia suomea. Vielä nytkin he muistavat joitakin suomen sanoja. Opettaja joutui lopulta ankarasti määräämään, että koulun alueella sallittiin puhuttavan vain englantia - ja sen jälkeen nämä nuoret kanadalaiset oppivat nopeasti uuden kielensä.

Vanhempien kohdalla tilanne oli aivan toinen. Heillä ei aina ollut aikaa tai tilaisuutta, eikä edes haluakaan opetella puhumaan sujuvaa englantia. Bob Emmerson kertoo joutuneensa välttämättä opettelemaan joitakin suomalaisia ilmauksia sinä aikana, jolloin hän toimitti lihaa Muskett’s Meat Marketiin. Nykyisinkin hän osaa myydä "makkaraa" suomalaiselle kanta-asiakkaalleen.

Olot alkoivat parantua vuoden 1918 jälkeen. Oli enemmän paikallisia työtilaisuuksia tarjolla kun Webberin Logging Company aloitti puutavara- ja sahaustoimintansa. Yhtiö muutti Martin Roadin lujaksi "lankkutieksi". Siitä tuli olennainen osa yhtöisöä, kuten myös Kanaka-joen yli johtavasta pitkästä puusillasta Dewdney Trunk Roadilla. Lankkujen äänekäs kolina kuului kaikkialle.

Suomalaiset jatkoivat perinteisiä yhteistoimintojaan. He tekivät talkootyötä kun autettiin toinen toistaan maanraivauksessa, latojen ja talojen rakentamisessa, ja heinätöissä. Heinäseipäät, niin oivalliset piiloleikkeihin, olivat eräs maatilojen tyypillisistä piirteistä. Heinät ladottiin keskuksena olevaan seipääseen, jossa oli välillä tappeja, ja yläosa muotoiltiin pyöristyväksi. Tämä tyypillinen muoto suojasi heiniä vesivahingoilta, sillä sateisena heinänteko-aikana vain heinäseipään yläpinta kastui.

Sairauden sattuessakin yhteisö tuli apuun. Uusi lapsi syntyi maailmaan ainoastaan naapurin vaimon, ehkä joskus lääkärinkin, avustamana. Hilma Aho, Henni Bell, Ina Mattson, ja Jenny Raunio toimivat alueen "sairaanhoitajina". Tarpeen vaatiessa tuli apuun hän, jolla oli vähiten kiireitä.

Tanttarin talo muodostui "poika-taloksi", poikamiesten yhteiseksi asuntolaksi. Myöhemmin tätä taloa käytettiin Kalevalan veljien ja sisarten kokouksiin ja tilaisuuksiin. Tämä suomalainen hyväntekeväisyysjärjestö perustettiin 27.04.1927.

Kokoontuminen Tanttarin "poika-talolla" (kuvan omistaa Mrs. May St.Jean)

Oli myös vesiosuuskunta, joka toimitti jäsenilleen veden South Kanaka Creekistä, ja lisäksi hautomo-osuuskunta.

Sam Saarella oli yksityinen yritys. Työskennellessään Abernethy&Lougheed Logging Companyn palveluksessa ja myöhemmin Commercial Lumberilla, hän aloitti myös oman huoltamo- ja pajatoimintansa. Hän yhdisteli "sisua" ja nerokkuuttaan korjatessaan metsätyökoneita, ansaiten siten itselleen taitavan sepän maineen.

Ray Aho osti v. 1922 käytetyn T-malli kuormurin ja aloitti liikennöinnin yhtenä ensimmäisistä Maple Ridgessä. Hän kuljetti viljelijöiden kananmunat Vancouveriin ja toi kanoille rehua Haneystä.

Nämä samaiset perheet alkoivat v. 1923 tilata ruokatarpeet yhdessä ja perustivat osuustoiminnallisen tilausrenkaan, joka toimitti tavaroita tukuittain jäsenilleen. Herra Salmi huolehti tilauksista ja jakoi ne keittiöstään kerran viikossa. Ray haki ruoka- ja tuotetilaukset kaupungissa ollessaan. Myöhemmin hän joutui toimittamaan monia yksilöllisiäkin lisätilauksia. Hän onnistui tehtävässään hämmästyttävän hyvin. Ray elää yhä Maple Ridgessä ja nauttii suomalaisten keskuudessa paikkakunnalla kauiten asuneen arvostusta. Jäsenmäärän kasvun myötä jakelukeskusta siirreltiin eri paikkoihin, ja tästä alusta syntyi sitten Consumers Co-operative Association. Heinäkuun 26 päivänä, 1932 yhdistys osti kiinteistön Dewdney Trunkin ja Martin Roadin risteyksestä (missä sijaitsi herra Webstersin koti ja toimisto). Haalin yhteydessä ollut kauppa siirrettiin tähän uuteen paikkaan, ja herra J. Korhonen ryhtyi sen hoitajaksi.

Osuuskaupan ensimmäinen uusi toiminto oli rehuvarasto, koska rehun hankkiminen monille pienille kanatalouksille käsitti suuren osan koko liiketoiminnasta. Toiminnan kasvaessa lisättiin varaston yhteyteen myös rehumylly. Ruokatavara- ja yleiskauppakin kasvoi - ja osuuskauppa eli kukoistustaan; mutta niin tyypilliseen suomalaiseen tapaan tätä ei kauan kestänyt. Johdossa suoritetut muutokset, ristiriitaisten henkilösuhteiden ja poliittisten uskomusten lisäksi, aiheuttivat katkeran välirikon, joka laajeni koko yhteisöön. Juuri tähän aikaan ryhmä yhä ihanneyhteisöstä haaveilevia lähti Webster’s Cornersista Länsi-Venäjän Karjalaan.

Seuraavien vuosien ajan monien osuuskaupan jäsenten keskuudessa vallitsi tunne, että vanhat kaunat pitäisi selvittää ja unohtaa - mutta mitään lopullista ei saatu aikaan.

Lopulta aloitti v. 1941 toinen osuuskauppa - Webster’s Corners Co-op Exchange, länteen 25. Avenuelta (256th Street) Dewdney Trunkilla. Se vei kehitystä siihen asteeseen, että lisättiin myös kylmiö (1945). Tämä toimenpide oli ylimitoitettu ja osoittautui kannattamattomaksi. Heikko johto ja rajoitetut markkinat lisäsivät talousvaikeuksia, ja v. 1956 toiminta päättyi konkurssiin. Tämän jälkeen Consumers toimi jälleen kerran jokaisen osuuskauppana.

Samaan aikaan Consumers Co-op oli laajentanut omistajakuntaansa ja muuttunut. Cornersin pienet munatuottajat olivat lopettamassa toimintaansa. Osuuskauppa osti pienen varastorakennuksen (99-vuotisella C.P.R. vuokrasopimuksella) Pitt Meadowsin Farmers Instituutilta palvelemaan tuon alueen viljelijöitä. Vähitellen korvattiin alkuperäinen rakennus uudella varastolla ja myllyllä. Webster’s Cornersin kaupan myynti laski ja lopulta liike suljettiin v. 1966. Toiminta jatkui Pitt Meadowsissa.

Tämä historia kuvaa suomalaisten asukkaiden osuutta yhteisön elämässä kokonaisuutena katsoen. He toivat tälle alueella mukanaan oman kulttuurinsa ja tapansa sekä vaikuttivat suuresti yhteisöön nimenomaan haalin toimintapojen kautta. Heidän intonsa järjestää virkistystä näkyi siinä, kuinka he tukivat ja rohkaisivat kaikkea urheilutoimintaa. Consumers Co-op rahoitti pesäpallojoukkueen; koripalloharjoituksia pidettiin ja otteluita järjestettiin haalilla, ilman vuokraa; kerho sai itse rakentaa verkkomaila-kentän haalin tiloihin.

Kolmekymmentä-luvun lopulle tultaessa haalin toiminta alkoi hiipua. Toisen maailmansodan aikana se määrättiin joksikin aikaa suljettavaksi, ja sen jälkeen toiminnot palautuivat hitaasti, mutta paljon vaatimattomammalle tasolle. Suomalainen väestö alkoi sulautua muuhun yhteisöön, sillä vain pieni osa oli enää ensimmäisen sukupolven edustajia. Lopulta Webster’s Cornersin Finnish Organisation päätti hajottaan itsensä. Haali siirrettiin v. 1958 Vancouverin osastolle. Nyt sitä käytetään pääasiallisesti piknik-paikkana kesäisin - ja kutsutaan Sampolaksi.

Parin viime vuosikymmenen aikana Cornersissa vielä asuvien pioneerien määrä on vähentynyt neljään: Hilja Latomäkeen, Amalia Rajalaan, Armi Skytteen ja Minda Kataiseen.

Ted Skytten perhe (kuvan omistaa Mrs. May St.Jean)

Tämä kappale Maple Ridgen historiasta on kirjoitettu kunnianosoitukseksi näille ihmisille. Perheitään kohtaan osoittamansa rakkauden, ja huumorintajunsa myötä he ovat antaneet meille esimerkin luovuudesta, itseensä luottamisesta, taloudellisuudesta, itse tehdyn viihteen nautittavuudesta, avuliaisuudesta, omanarvon tunnosta ja rohkeudesta, siitä "sisuksi kutsutusta":

Tämä kokonaisuutena ilmentää sellaista elämänfilosofiaa, josta me kaikki voimme ottaa oppia.

 

Parhaat kiitokseni Maple Ridge Museumille ystävällisestä luvasta julkaista tämä teksti, sekä arvokkaiden kuvien omistajille

Museolta voitte tilata myös kirjaa Maple Ridge. A History of Settlement, josta tämä teksti on ote, ja kuva-aineistoa, sekä tiedustella alueella mahdollisesti asuneista sukulaisistaan (myös suomeksi!)

osoite: Maple Ridge Museum 22520 116th Ave Maple Ridge, BC V2X 0S4

sähköposti: mrmuseum@axion.net

Alkuperäinen englantilainen teksti löytyy osoitteessa:

http://www.genealogia.fi/emi/art/article220e.htm

Lisää kuvia Webster's Cornersista osoitteessa:

http://www.genealogia.fi/gallery/

Tekstin kääntäjään saatte yhteyden sähköpostiosoitteesta:

kalervo.mielty@netikka.fi